lauantai 16. huhtikuuta 2022

Yksin yhdessä

Me emme puhu lapsesta.

Vaikka olemme menossa hoitoihin, joissa geenimme ja solumme yritetään pakottaa sopimaan yhteen.

Tiedämme molemmat, että ne ovat aikanaan edessä.
Mutta lapsi elää vain minun mielessäni.

Mies ei halua puhua aiheesta, jos ei ole aivan pakko.
Jos on pakko, puhumme juuri sen verran, kuin vähintään täytyy.

Ensiasunnon ostosuunnitelmien myötä meille on tullut pitkästä aikaa yhteinen toive, unelma.
Niin karuilta kuin se kuulostaakin, lapsi ei ole koskaan ollut sellainen, mutta oma asunto on.

Olemmehan puhuneet omasta kodista ennenkin, mutta sen eteen ei ole konkreettisesti tehty mitään ennen tätä.

Tosiaan, meillä ole ollut pitkään aikaan mitään yhteistä haavetta.
Nyt kun sellainen on, ymmärrän vasta, millaista sen puuttuminen on ollut.

Olemme puhuneet muutaman kuukauden aikana yhteiseen kotiin liittyvistä toiveista, kuten budjetista, huoneluvuista, neliömäärästä, pohjaratkaisuista, pihasta ja keittiökalusteista noin satatuhatta kertaa enemmän, kuin mitä olemme puhuneet lapseen liittyvistä toiveista.

Niistä kun ei oikein löydy yhteistä jaettavaa.

Viimeiset puolitoista vuotta minä olen lähinnä toivonut tulevani raskaaksi, samalla kun Mies on lähinnä pelännyt minun tulevan raskaaksi.

Tiedän, ettei Mies halua miettiä tai murehtia etukäteen tulevia hoitoja tai lääkärikäyntejä.
Ne ahdistavat häntä jo valmiiksi, joten hän aikoo mennä jokaiseen tilanteeseen vain ottamaan vastaan, mitä sieltä tulee.

Jos meillä jo lähikuukausina on vaikka se oma koti, sanomme ja katsomme toisiimme hymyillen.

Emme sano: jos lähikuukausina odotamme vauvaa.

Minä lisään sen jokaiseen ääneentodettuun virkkeeseen hiljaa mielessäni.
Useimmiten yritän olla lisäämättä.

Lapsi ei kuulu edes sivulauseeseen keskusteluissamme, päälauseista puhumattakaan.

Omituista kyllä, asunto-asian myötä alan hahmottaa enemmän, mistä jään paitsi.
Jotkut todella puhuvat lapsesta samalla tavalla, kuin me puhumme asunnosta.

Jotkut todella haaveilevat lapsesta, yhdessä.

Törmään artikkeliin, johon on koottu raskaana olevalle naiselle vinkkejä, joilla voi yllättää miehensä raskausuutisilla.

Vinkit tuntuvat aivan käsittämättömiltä, suoraan sanottuna psykedeelisiltä. Kuin ne olisivat jostain käänteisestä universumista, todellisuuden tajua hämäävästä ylösalaisin-talosta. Tai ehkäpä lähinnä Miehen painajaisunista.

Tällaisia asioita kohdatessa konkretisoituu, ettei tilanteemme tosiaan ole se aivan tavallisin.
Että on todella olemassa pariskuntia, jotka oikeasti voisivat toimia näin, tullen molemmat hyvälle mielelle.

"Anna tulevalle isälle lahjapaketti, josta löytyvät positiivisen raskaustestin lisäksi esimerkiksi vastasyntyneen sukat ja tutti."

"Laita kumppanisi huomaamatta yksi pulla paistumaan uuniin ja kun herkullinen tuoksu leviää kotiinne, pyydä miestä avaamaan uuni."


Mitä helvettiä?

Kenen kummajaisen elämää tuollainen olisi?

Ainiin. Aika monen tavallisen pariskunnan varmaan.

En ole koskaan kuvitellut, millaista olisi kertoa Miehelle olevansa raskaana. Kauneimmissa, rohkeimmissa haaveissanikin olen aina hypännyt sen kohdan yli.

Koska se ei olisi kaunista, kaukana siitä.

Olemme kumpikin yksin sellaisten asioidemme kanssa, jotka teoriassa ovat yhteisiä, mutta käytännössä eivät.

On minun lapsihaaveeni, minun projektini, minun hedelmöityshoitoni, pelkoni, kipuni.
Sitten on Miehen ahdistus, huoli, suru, pettymys ja paine. Ja muurit niiden edessä, välissä ja sivuilla.

Niillä on yhteis- ja rinnakkaisvaikutuksia meihin molempiin, mutta ne eivät varsinaisesti ole yhteisiä.

Vaikka olen jo kauan yrittänyt hyväksyä tämän kaiken osaksi omaa ja meidän tarinaa, valehtelisin jos väittäisin, ettei välillä kävisi mielessä, miten tästä voi kukaan selvitä?

Ainakaan yhdessä?

8 kommenttia:

  1. Entä jos hankkisit lapsen yksin tai jonkun muun kanssa? Lapselle voi jäädä syvät jäljet siitä, jos hän kokee, ettei toinen vanhempi halua häntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Ongelma on siinä, etten halua elää yksin tai jonkun toisen henkilön kanssa, vaan nimenomaan Miehen kanssa.

      En myöskään halua saada lasta jonkun muun kanssa. Itselleni on aina ollut selvää, että mikäli lasta yrittäisin, haluaisin sitä ennen elää vuosia kahdestaan puolisoni kanssa, oppia tuntemaan hänet kunnolla ja rakentaa yhteisen elämän.

      En myöskään toivo lasta viiden tai kymmenen vuoden päästä, vaan toivon häntä nyt.

      Ei siis tulisi mieleenkään vain napata jotakuta tuolta kadulta tai baarista matkaan, ja alkaa miettiä siinä perheellistymistä. Haluan, että lapseni vanhempi on henkilö, josta voin olla varma, ja jonka kanssa haluan aidosti jakaa elämäni.

      Toki yksin hedelmöityshoitojen avulla lapsen yrittäminen olisi ollut ajankohtainen vaihtoehto, ellei Mies olisi suostunut lapseen.

      Niin kuin on tähän mennessä osoittautunut, myöskään lapsen hankkiminen ja raskaaksi tuleminen itsessään ei ole minulle ihan niin yksinkertaista, kuin joillekin toisille voi olla. "Hei, lähtisitkö kanssani IVF-hoitoihin?" ei taitaisi olla ihan paras iskurepla muutenkaan..!

      Aion tehdä kaikkeni sen eteen, että lapsella on kaikki hyvin, enkä epäile yhtään, etteikö sama asia olisi Miehelläkin tässä tavoitteena.

      Poista
    2. Itselläni on lähipiirissä kaksi perhettä, joissa kumpikin osapuoli on halunnut lapsen, mutta lapsen synnyttyä toinen vanhemmista onkin vetäytynyt vastuusta. Toisessa perheessä äiti on käytännössä yksinhuoltaja. Tiedän myös perheitä, joissa toinen osapuoli ei ole ollut yhtä halukas saamaan lasta, mutta hänestä on tullut loistava vanhempi lapsen synnyttyä. Mielestäni tämän perusteella ei voi tehdä automaattisesti johtopäätöksiä siitä, että lapsi tulisi kokemaan traumoja juuri tämän vuoksi.

      Poista
    3. Kiitos, kun kommentoit. Samankaltaisia havaintoja on itselläkin. Tunnen tuttavapiiristä useita perheitä, joissa molemmat vanhemmat ovat halunneet alun perin lasta (ainakin ajatuksen tasolla), mutta lapsen synnyttyä toinen on jäänyt arjessa yksin lapsen kanssa.

      Tiedän myös tapauksia, joissa toinen osapuoli ei ole ollut oikeastaan mitään kummoista mieltä lapsesta, sen on annettu vain tulla ja se on tullut, sen kummempia miettimättä. Lopputuloksia on näissä ollut monenlaisia, onnellisesta perhe-elämästä eroon ja välien katkeamisiin.

      Ajattelen samalla tavalla, ettei tämä asetelma väistämättä ole tuhoontuomittu ja varma epäonnistuminen, koska kukaan ei tiedä, miten asiat lopulta menevät, muuttuvatko ne matkan varrella ja missä lopputuloksessa ollaan (mahdollisen) lapsen synnyttyä ja kasvettua. Tavanomaista haastavampi lähtöasetelma se toki on, sitä ei voi kieltää, ja se aiheuttaa myös monenlaisia, epätyypillisen ristiriitaisia tunteita.

      Olen saanut useita ihania henkilökohtaisia yhteydenottoja blogin kautta liittyen siihen kokemukseen, että asiat voivat mennä myös hyvin, vaikkei lasta alun perin toivottu yhdessä. :)

      Poista
  2. Samaa mieltä! Ukko pihalle ja sitten haet apua tuohon masennukseen. Katselet lapsiasiaa sitten parin vuoden päästä uudestaan, joko yksin tai vähän halukkaamman miehen kanssa. Ja ihan ekoilla treffeillä pitää uskaltaa kysyä, haluaako mies lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä tapauksessa se olisikin niin helppoa ja yksinkertaista, jos en rakastaisi Miestä ja haluaisi elää elämäni hänen kanssaan.

      Voin myös kertoa, ettei meidän kohdalla mikään jäänyt kiinni ensitreffikysymysten unohtumisesta, vaan lähtötilanne oli kyllä alusta lähtien tiedossa, sen muuttumattomuus, suuruusluokka ja sitä kautta myös vakavuus sen sijaan eivät.

      Kuten edellisessä kommentissa totean, tuntuisi ihan absurdilta yrittää parin vuoden päästä jonkun toisen kanssa. Pari yhteistä vuotta takana kun ei omasta mielestäni riitä vielä sellaiseksi pohjaksi, kuin itse toivon olevan rakennettuna ennen lasta.

      Odottamisen puutteesta tämä ei ainakaan kiinni jää, olen odottanut jo niin kauan! Tällä hetkellä odotus jatkuu minusta ja Miehestä riiippumattomista syistä, eikä aikomuksenani ole odottaa enää hetkeäkään enempää kuin on pakko. Jospa se odotus sitten joskus palkitaankin..

      Ymmärrän kyllä hyvin, ettei tämä monenkaan mielestä vaikuta lainkaan järkevältä tai ylipäänsä sellaiselta tilanteelta, mihin kukaan haluaisi itsensä laittaa. Nämä ovat niitä valintoja, jotka jokaisen täytyy vain omalla kohdallaan tehdä ja seisoa niiden takana, muidenkaan puolesta kun ei voi alkaa elää.

      Kiitos kommentista.

      Poista
  3. https://kaksplus.fi/perhe/vanhemmuus/vaiettu-ilmio-isat-jotka-katuvat-lastaan-suostuin-tekemaan-lapsen-koska-vaimo-niin-halusi/?src=neuwo&score=0.125

    En tiiä ootko tutustunu, mut näköjään on kirjoitettu ihan kirja siitä, kun mies on suostunut lapseen vain vaimon takia. En oo ite tutustunu kirjaan, tossa joku lehti juttu siitä. Vaikuttaa kyllä siltä et ehkä kirja ei oo mikään positiivisuuden huippu..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Itse asiassa kuulin tästä "Pakollisesti lapselliset"-kirjasta ensimmäistä kertaa viime vuoden loppupuolella, ja luonnollisesti kiinnostuin kovasti. Varasin kirjan ja yritin useaan otteeseen lukea sitä, mutta se oli pettymys. Yritin kiinnostua sen teksteistä, mutta sen jälkeen kun huomasin kirjan lojuneen koskemattomana pitkät joulun pyhät, luovutin.

      Ehkä omalla kohdallani se jäi kiinni siitä, että kirjassa oli mielestäni melko vähän henkilökohtaisuutta, jota olisin erityisesti kaivannut. Toki en tosiaan sitä loppuun edes lukenut, mutta selailin useita kertoja läpi etsien jotain omakohtaisuutta, tai edes anonyymeja muiden kokemuksia. Näkökulmat olivat kuitenkin yleismaailmallisia ja teoreettisia, käsitellen mm. Suomen väestöpolitiikkaa ja sen kritiikkiä.

      Poista