Heilun taivaan ja helvetin välillä, kuten eräässä Mariskan kirjoittamassa laulussa sanotaan.
Koitan parhaani mukaan pysyä pystyssä, vaikka putoaminen vaikuttaa väistämättömältä.
Missä sijaitsisi sopiva painopiste kauhun tasapainossa?
Olen vasta viime päivinä alkanut kunnolla prosessoida sitä, mitä fyysinen tilanteeni tällä tietoa todella tarkoittaa. Tosiasia on, että ilman lääkitystä munarakkuloideni on hyvin epätodennäköistä kasvaa tarpeeksi suuriksi ovulaatiota varten.
Vaikeinta on ollut viime aikoina sulattaa sitä, että tätä ensimmäistä Letrozol-avusteista kiertoa voisi pitää samalla ensimmäisenä "todellisena" yrityksenä. Kiertona, jossa on edes jonkinlainen raskauden mahdollisuus.
Tuntuu musertavalta ajatella, että kaikki se viimeisen puolen vuoden ajan tehty, valtavassa paineessa ja ahdistuksessa, sydän vereslihalla toteutettu yritys oli oikeastaan turhaa.
Revin ja riuhdoin meitä molempia, ja tietämättäni ihan tarpeettomasti.
Tietysti olen iloinen, ettei hyödytöntä yritystä kestänyt kauempaa, vaan ymmärsin varata ajan tutkimuksiin. Monet yrittävät lasta vuoden, kaksikin vuotta toiveikkaina ennen hakeutumista tutkimuksiin, joissa selviää jonkin olevan pielessä.
Silti tuntuisi paremmalta ajatella, että se puoli vuotta toi minut lähemmäs lasta.
Mutta eihän se tuonut. Päinvastoin, siitä ei ollut käytännössä mitään hyötyä, se oli vain hukkaan heitettyä aikaa.
"Palaa takaisin lähtöruutuun kulkematta pankin kautta", luki nostamassani kortissa.
Ihan kuin heitettäisiin uimataidottomana veteen ja annettaisiin rauhassa räpiköidä mukava puolituntinen, arvioiden, selviääköhän tuo edes tuosta. Ja sen jälkeen nostettaisiin takaisin veneeseen ja todettaisiin, että noniin, kun kerta olet vielä elossa, nyt sitä sitten aletaan toden teolla uimaan!
Mutta minähän olen kovasti uinut kokoajan, ainakin yrittänyt ja pysynyt pinnalla, eikö sitä jo lasketa?
Ystäväni kysyy, mitä jos saisin positiivisen raskaustestin, kertoisinko siitä heti Miehelle, vai sulattelisinko asiaa itse ensin?
Tuijotan häntä tyhjällä katseella.
Olen vetänyt mielessäni valkoisen viivan maahan ja sanonut kaikille ajatuksilleni, että seuraava tästä yli astuva ammutaan. Viesti on ilmeisesti mennyt perille, koska voin rehellisesti sanoa, että vaikka olen tämän mennessä ajatellut lähes kaikkea mahdollista, ei ole käynyt lainkaan mielessä, mitä tekisin heti positiivisen raskaustestin jälkeen.
Olen ajatellut tuhansia ja taas tuhansia kertoja sitä täsmällistä hetkeä ja sekuntia, kun raskaustesti näyttäisi postiiviista. Ja siitä minuutti eteenpäin? En mitään. It's a blur.
Kerron ystävälleni, etten ole miettinyt, mitä tekisin. Ei minulla ole unelmia ystäville tuoreeltaan laitetuista viesteistä ja kuvista, ei kauppaan ryntäämisestä ja kymmenen uuden testin ostamisesta, ei neuvolaan soittamisen suunnittelusta (sinne kai pitää soittaa?). Ei varsinkaan Miehelle kertomisesta.
Seuraavat haavekuvani hyppäävät aina vähintään pari kolme viikkoa eteenpäin positiivisen testin tekemisestä. Ja voi, niitähän riittää! Mutta tässä asiassa tyypillisesti kurittomat ajatukseni ovat olleet tottelevaisia kuin huippuunsa koulutetut poliisikoirat. Ne ovat pysähtyneet juuri siihen mihin on näytetty. Viivalle, jota ei ylitetä.
Seuraavana yönä näen unta, jossa olemme Miehen kanssa äitini luona kylässä. Jostain syystä teen siellä salaa vessassa raskaustestin. Testi muistuttaa erehdyttävästi Clearbluen ovulaatiotestiä, sillä näyttöön piirtyy hymynaama (onko sellaisia raskaustestejä edes olemassakaan?). Ymmärrän sen tarkoittavan, että olen raskaana. En osaa käsitellä sitä mitenkään. Aivoni eivät toimi, on kuin en ymmärtäisi ollenkaan koko asiaa.
En sano Miehelle tai äidille mitään. Irrotan liuskan testilaitteesta ja työnnän sen sinne takaisin.
Näyttö pimenee ja vilkkuu sitten hetken, kunnes hymynaama ilmestyy. Vedän liuskan pois, odotan hetken ja laitan taas paikoilleen. Hymynaama. Jatkan tätä pakonomaisesti koko vierailun ajan milloin milläkin verukkeella vessaan tai makuuhuoneeseen kadoten. Joka kerta näyttöön ilmestyy sama hymynaama. En kuitenkaan usko sitä. Oloni on turta. Odotan vain sitä hetkeä, kun kuva lakkaa tulemasta. Koska sehän lakkaa, tiedän sen. En tiedä, mitä sitten, jos se ei lakkaisi.
Aamulla on vaikea herätä takaisin todellisuuteen. Ymmärtäisin kaiken niin paljon paremmin nyt, kuin unessa. Kokeilkaa vaikka, testataan nyt heti!
Osaisin iloita, olen varma siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti