On kuin harmaaseen maisematauluun maalattaisiin päälle väreillä.
Kevät on uusien alkujen aikaa.
Ympäristö alkaa vähitellen herätä eloon. Nousta horroksesta, puskea sinnikkäästi läpi kohmeisen maan. Kasvattaa silmuja, vihertää. Luonnon väistämätön suunta on eteenpäin, kohti uudistumista.
Sitä on mahdotonta pysäyttää.
Tuulet muuttuvat lempeämmiksi, hämärä hellittää omistavan otteensa.
Ihmisten kasvoilla viipyilee malttamaton kesän odotus.
Kaikki kääntyy valoa kohti.
Uuden elämän, kasvun mahdollisuus.
Silti minun kohtuni pysyy tyhjänä.
Ei uutta elämää näkyvissä.
Soitan isälle, vaihdamme kuulumisia. Usein on helpointa puhua lähinnä töistä niiden ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä. Mitä kuuluu? -kysymykseen on yksinkertaista vastata, että ihan hyvää, töissä on ollut jonkin verran kiirettä.
Keskustelu etenee luontevasti sinne, missä on turvallisinta. Mikä on mahdollisimman kaukana siitä todellisuudesta, jossa jään välillä vain istumaan ja tuijottamaan eteeni useiksi kymmeniksi minuuteiksi.
Siitä, miten moni asia tuntuu juuri nyt toissijaisuudessaan ylivoimaiselta, ja toissijaisten asioiden tekeminen vaatii voimia. Tätäkin puhelua varten keräsin itseäni yli puoli tuntia.
Täytyisi soittaa ystävälle ja pitää hänet ajan tasalla siitä, miten kaikki etenee. Mutta en jaksa.
Se on suuressa kontrastissa luontoon, joka tuntuu tänään jaksavan mitä vain.
Meille ei tule tänä vuonna lasta.
Tietysti toivon kovasti tulevani tänä vuonna raskaaksi, mutta mahdollinen lapsi ei ole täällä tämän vuoden puolella. Se on jo fyysisesti mahdotonta, ellei hän syntyisi reilusti etuajassa.
Ajatus siitä tuntuu yllättävän pahalta. Se tosiasia, että nyt ollaan tässä ja kaikki on edelleen auki.
Ensi vuosi tuntuu olevan ikuisuuksien, kymmenen kokonaisen sukupolven päässä.
Olin ajatellut, että tämä olisi se vuosi.
Nyt se lipuu edemmäs. Häilyy niin kaukana, etten voi enää olla varma, näenkö sen vai en, uskonko siihen vai en, luotanko vai en. Yritän pitää siitä kiinni, mutta otteeni lipsuu, haparoin, horjahdan, emmin.
<3
VastaaPoistaKevät ja lähestyvä kesä tuntuu sekä ihanalta että kauhealta yhtä aikaa.
Tuntuu että juuri nyt keväällä minunkin pitäisi olla raskaana, luoda uutta elämää. Seuraan lintujen pesän tekoa ja kasvattamia kasvejani. Ne tietävät mitä tekevät, puskevat määrätietoisesti uutta elämää. Minäkin yritän, yritän niin paljon ja mitään ei tapahdu.
Mua pelottaa tuleva kesä. Entä jos en osaakaan nauttia siitä mitä on? Entä jos yhteinen grillaaminen kotipihalla mieheni kanssa, ystävien kanssa istuminen hämärässä kesäillassa, naku-uinti yöllä lämpöisessä vedessä tai tuoreet mansikat ei tunnu miltään? Entä jos vaan kipuilen ettei missään ole järkeä ja päivät lipuu ohi huomaamatta paikallaan polkiessa? Entä jos käännän rannalla pääni aina pois kun näen raskaana olevan naisen, leikkivän lapsen tai kuulen vauvan itkua. Entä jos raskausarvet (nykyään inhoan tätäkin sanaa jo) reisissäni ja vatsassani ilkkuu kilpaa auringon kanssa että siinäpä sulla on arvet mutta ei lasta joka olisi ne venyttänyt mahaasi.
Pelottaa että joku tulee sanomaan että ole onnellinen siitä mitä sulla jo on. Haluaisin sanoa sen itsekin itselleni, mutta sitä ei vaan voi päättää määränsä enempää. Entä jos kaikki olettaa että kesällä ollaan onnellisia ja aurinkoisia ja minä vellon syvissä vesissä.
Toivon niin paljon että vaikka en olisi kesällä(kään) raskaana niin olisin silti onnellinen.
-S
Ihan samoja ajatuksia! Jotenkin siinä marraskuun synkkyydessä alkaneet kuukautiset eivät tuntuneet ihan niin pahalta, kun ajatteli melkein, että no mikäpä tällaisessa pimeydessä voisi voisi ylipäänsä elää..
PoistaVaikka pahaltahan ne tuntuivat, joka tapauksessa, oli kesä tai talvi. Mutta näin keväällä kontrasti luonnon ja omien puutteiden, niihin liittyvän kertakaikkisen kyvyttömyyden välillä on niin valtava.
Kuvaat todella hyvin kesään liittyviä yleisiä mietteitä ja huolia. Samanlaisia on itselläkin pyörinyt päässä. Pääsenkö irti siitä ajatuksesta, että tänä kesänä "piti" alun perin olla jo tukevasti raskaana?
Osaako kesästä nauttia, vai meneekö sekin enemmän tai vähemmän tämän asian äärellä? Entä kesäloma, tarjoaako se ihanan rentoutumisen, vai pikemminkin mahdollisuuden uppoutua oman pään sisälle ja velloa näitä asioita loputtomiin?
Pakoon tätä asiaa en enää pääse minnekään, sen olen jo sisäistänyt. Tämä seuraa mukana joka paikkaan, olit lähellä tai kaukana. Tasapainoileminen haaveiden ja nykyhetken sekä toivon ja pelon välillä on kaikkea muuta kuin helppoa..