Verta 7

Minulla ei ole minkäänlaista toivoa siitä, että olisin raskaana. Haluaisin niin kovasti olla väärässä.
Mutta pelkäänpä pahoin, etten ole.

Minua ei haittaisi yhtään, vaikka olisin nolosti kovaan ääneen julistanut, etten varmasti taaskaan tullut raskaaksi. Ottaisin väärässä olemisen vastaan ilomielin, oikein avosylin. Hämmästyksestä toivuttuani sulkisin silmät ja nauraisin pää taaksepäin taivutettuna, huone ympärilläni pyörien.

Töissä työkaveri kertoo meille läheisimmille kollegoilleen saaneensa keskenmenon viikolla 12.
Hän on toinen henkilökohtaisesti tuntemani ihminen, jonka tiedän saaneen keskenmenon.
Miksei niistä puhuta enemmän?

Saan muistutuksen siitä, ettei positiivinen raskaustesti välttämättä tarkoita onnistunutta raskautta.
Tottakai tiesin sen jo aiemmin, mutta nyt se tulee lähemmäs kuin koskaan. On vaikea löytää sanoja.

Soitan klinikalle, vaikka kuukautiset eivät ole alkaneet, kuten olen jo viikkoja suunnitellut. Selitän, että haluaisin jo kaiken varalta Letrozol-reseptin sitä varten, jos kuukautiseni alkavat loppuviikosta klinikan ollessa jo kiinni. Lisäksi kerron käyneeni kilpirauhaskokeissa, osa tuloksista tuli jo tekstiviestinä.

T4V-arvoni oli 13,8 ja TSH-arvo 2,7. Tiedän itsekin sen verran, että ne ovat ainakin viitearvojen sisällä. Vasta-aineiden tuloksissa kestää kauemmin, saan ne postitse. Ystävällinen hoitaja kuuntelee ja lupaa selvittää. Hän soittaa kohta takaisin ja kertoo, että lääkäri on kirjoittanut reseptini. Kilpirauhasarvoista TSH:n tulisi lapsitoivetta ajatellen olla ihanteellisesti 0,4–2,5. Koska arvoni on niin lähellä "ihanteellista maksimia", tyroksiinilääkitystä ei lääkärin mielestä tarvitse tällä tietoa aloittaa.

Hoitaja sanoo, että Letrozol-tabletti olisi hyvä ottaa suunnilleen samaan aikaan joka päivä. Useimmat ottavat tabletin aamuisin, koska silloin se on helpointa muistaa. En keksi yhtäkään asiaa, mitä vähemmän todennäköisesti unohtaisin, kuin ottaa sen tabletin.

Ulkona paistaa aurinko. Huomaan, että kun ottaa "raskauslasit" hetkeksi pois päästä, voi nähdä yllättäviä asioita.

Tarkastellessani kehon tuntemuksia ilman ylitsevuotavaa toiveajattelua, olen huomaavinani niissä enemmän logiikkaa. Ajatukset tuntuvat selkeämmiltä, ja niiden lisäksi jostain syystä myös kehon tuntemukset. Kumpi oli ensin, ajatusten vai oireiden selkeys, vai onko sillä väliä?

Onko tämä alitajuista, salliiko kehoni lähestyvien kuukautisten tuntemisen selkeämmin ja voimakkaammin, kun ei ole enää pakottavaa painetta onnistua, kun jokaista kuukautisiin viittaavaa tuntemusta ei ole pakko hylkiä ja työntää väkivaltaisesti pois aivojen aistikeskuksesta?

Tunnen selkeitä kuukautisia enteileviä kipuja, jomotuksia. Sitten ne katoavat pariksi päiväksi, jälleen kerran. Ne taitavat tehdä niin aika usein, juuri ennen kuukautisten alkua. Sitäkään en ole aiemmin kyennyt huomaamaan. Olen ollut niin keskittynyt roikkumaan kiinni toivossa, etten ole osannut nähdä kiertoni pieniä johdonmukaisuuksia, toistuvia maneereja.

Alan pikkuhiljaa päästä jyvälle siitä, mitä kehoni yrittää viestittää, kun ei ole maanista tarvetta tulkita jokaista asiaa omituiseksi ja poikkeavaksi, mahdolliseksi merkiksi raskaudesta. Kun ei ole tarpeellista analysoida, mitä tämäkin vihlaus alavatsan vasemmalla puolella tarkoitti tai mistä tämä väsynyt olo työpäivän jälkeen voisi johtua. 

Ne ovat PMS-oireita, ei siinä sen ihmeempää. Tai sitten ne ovat vain elämää?

Kun verenvuoto alkaa, soitan klinikalle kuten on sovittu. Hoitaja on eri kuin viimeksi, mutta yhtä ystävällinen. Tämäkin puhelu on mukavan kiireetön, sovimme ultraääniajan seurantaa varten.

Tässä kaikessa on jotain erilaista. Yleensä, kun kuukautiset alkavat, mitään ei ole enää tehtävissä eikä mitään tule tapahtumaan seuraavin viikkoihin. Kaikki pysähtyy paikoilleen.

Kuin peli, joka jumiutuu GAME OVER-näyttöön useiksi viikoiksi. Yrität painaa jokaista nappia, mutta mikään ei auta, et saa aloitettua uutta peliä. Itse asiassa et saa edes lopetettua häviämääsi peliä, että voisit tehdä jotain muuta. Lopulta vedät johdotkin seinästä, mutta teksti on ja pysyy ruudussa aamusta iltaan, jotta et hetkeksikään unohda sitä, joutuessasi kulkemaan sen ohi joka päivä.

Nyt sentään joka viikko tapahtuu jotain. Ensin syön tabletteja viisi päivää, siitä seuraavalla viikolla menen ultraan. Niin säälittävältä kuin se saattaa kuulostaa, se helpottaa minua todella paljon.

Auttaa pärjäämään sen tosiasian kanssa, että oikeastihan minä hävisin, taas kerran.