Siellä ne lojuvat, taas.
Haaveet, unelmat.
Vessan lattialla, yhdessä kasassa.
Katsotaanpas vähän tarkemmin, mitä sieltä löytyy.
Alimmaiseksi näyttää litistyneen pupu. Sen sileät korvat pilkottavat sukulaisen rakkaudella neulomien vauvansukkien alta. Ja näettekö, sieltä löytyy myös ensimmäinen itselle hankittu raskausvaate.
Sen alle on ruttaantunut äitienpäiväkortti tulevalle mummolle, omalle äidilleni.
Kortin toiselle puolelle on teipattu ensimmäinen ultraäänikuva.
Ensikengät, suloinen kummilahja, haettu äitiyspakkaus, syömättä jääneet sushit, kaikilta läheisiltä saadut sydämet whatsappissa. Odottavalle äidille tarkoitettu monivitamiinipurkki, jollaisen voisin ostaa myös raskautta toivovana, mutten ole pystynyt raskausvatsaisen naisen kuvan takia.
Kasan päällimmäisenä lojuu orpona pieni, harmaa body.
Tunnen itseni pohjattoman typeräksi, kuten joka kerta.
Että minä tosiaan edes hetken verran kehtasin ajatella, että minulle voisi käydä niin.
Enkö jo tiedä, ettei minulle käy niin, sillä tavalla käy vain muille.
Niin voi käydä minullekin, se pitää paikkansa. Mutta ei käy, enkö sitä jo suostu uskomaan.
Toivo on ohjeistettu käymään luonani pistäytymässä. Se asettuu viereeni, nojaa hetkeksi rauhoittavan painonsa minua vasten. Antaa kätensä levätä hetken harteillani, pitää minua hetken kädestä.
Mutta siinä kaikki, sitten sen on aika mennä.
Sen on tarkoitus vain kevyesti hipaista ihoani. Ehkä lähinnä auttaa jaksamaan seuraavaan hetkeen?
Vaikka voin vielä tuntea kosketuksen lämmön, mietin, oliko se äsken siinä vai oliko sekin pelkkää harhaa.
Positiivista raskaustestiä ei tästä röykkiöstä löydy.
Sitä en edes uskalla kuvitella, se tulee ihan liian lähelle.
Koska sen mahdollisuus on joka kerta olemassa, aivan kosketusetäisyydellä.
Tuntuu helpommalta haaveilla sellaisesta, joka on vähän kauempana, ei välittömässä läheisyydessä ja siten tuskallisen saavutettavissa, jos asiat toimisivat oikein.
Jos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti