Siinä se on

Sitä on ollut viime aikoina vaikeampi tavoittaa, haasteellisempaa saada tartuttua kiinni.
Se on usein lipunut huomaamatta hetkissä ohi, ilmassa leijuvien kysymysten ja epävarmuuksien seassa.

Sen välähdykset ovat olleet niin nopeita, kaiken epätietoisuuden ja stressin keskellä.
Kuin lähes luonnottoman kirkas kevään aurinko, joka häikäisee niin, ettei meinaa saada katsettaan tarkennettua.

Viikonlopun iltapäivä. Ulkona puuskainen tuuli humisee niin, että ujellus kuuluu sisälle asti.
Sen pyörteissä kevät tekee tuloaan.

Mies on tullut kotiin omilta menoiltaan ja lepää sängyllä, selkä minuun päin.
Menen sängylle ja tulen häneen kiinni.

Kaivaudun saman peiton alle, painaudun häntä vasten.
Asettaudun hänen kehonsa minulle muodostamaan, tuttuakin tutumpaan muottiin.
Painan kasvoni hänen niskaansa, vedän sisääni hänen hiustensa tuoksua.

Ja siinä se on.

Onni.

Saan olla tässä. Hänen vieressään, lähellään. Saan koskettaa häntä.
Me molemmat olemme edelleen tässä. Voipuneina, mutta olemme.

Nyt tiedän, että samaan aikaan kun sydämeen sattuu, voi tuntea myös onnea.

Tiedän, että olen oikeassa paikassa.
Tässä minun kuuluukin olla, en voisi olla muualla.

Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, ei jokin, joka tuntuu näin oikealta, voi olla täydellisen väärin.