Tänään on realismipäivä, joten kerään kärryyn ovulaatiotestejä ja kuukautissiteitä.
Koska Mies ei ole mukana hoputtamassa, piipahdan naistenvaateosastolla rohkaistuneena eilisestä, jolloin ostin ensimmäisen vaatteeni koko tänä yritysaikana. Rennot kesähousut, joissa oli vastustamaton printti. Sovituskopissa hämmennyin. En tiennyt, pitäisikö ostaa juuri tässä hetkessä sopivat, vai vähän väljemmät. Ostin vähän väljemmät, perustellen sitä itselleni moninaisin sanakääntein, joissa pääpaino oli sanalla jos, jos, jos. Eilen ei ollut realismipäivä.
Kaikkialla on ilmapalloja, vappu lähestyy. Juuri kun luulee löytäneensä niiden keskittymän, niitä on seuraavalla käytävällä lisää. On flamengoa, mopoa, perhosta, avaruusoliota, delfiiniä, autoa. Minionia, Frozenia ja muita lastenelokuvien ja - ohjelmien hahmoja, joita en tiedä. Aikuisille löytyy omaa valikoimaa, sydäntä I love you - tekstillä, shampanjapulloa.
Ihan kuin se ei olisi valtava, uskomaton ihme, että heidän lapsensa tai lapsenlapsensa ylipäänsä ovat täällä, elossa, olemassa.
Vihannesosastolla alakouluikäinen poika juoksee äitinsä luokse Star wars-pallo kädessään.
Hän näyttää sitä äidille ja samaan hengenvetoon ilmoittaa haluavansa vielä vaihtaa.
"Kyllä sä ehdit ihan hyvin vaihtaa, saatko sä sieltä otettua", kysyy äiti hajamielisesti punnitessaan tomaatteja.
Onko minun lapseni joskus tässä kaupassa kanssani, kävelemässä tämän maan kamaralla?
Saamassa ensimmäisen oman vappupallon, vaikkei ymmärrä siitä vielä oikein mitään.
Parin vuoden päästä istumassa tukevasti kärryissä ja osoittamassa tomerasti haluamaansa palloa.
Aikanaan juoksemassa itse pallojen ympärillä silmät innosta loistaen, ketterästi vaihtoehtoja tutkien.
Vai menisimmekö kaupan sijaan torille vappupalloa ostamaan?
Onko siellä vielä ilmapallonmyyjiä, joiden kykyä hallita valtavaa pallojoukkoa sotkeentuvine naruineen aina lapsena ihmettelin?
Kuolleita on ihan luonnollista muistella, ikävöidäkin.
Mutta miten muistella jotakuta, joka ei ole koskaan elänytkään?
Kassajonossa minua useamman vuoden nuorempi nainen seisoo samanikäisen, pitkän miehen vierellä.
Naisella on musta nahkatakki ja sen suojissa kauniisti pyöristynyt, siro vatsa. Hänen ruskeat hiuksensa ovat auki, ovatkohan ne paksuuntuneet raskauden aikana kuten huhutaan monille tapahtuvan? Hän vaikuttaa väsyneeltä, hieman nuutuneelta.
Seisonko joskus itsekin arkisesti kassajonossa pyöristyneen vatsan kanssa?
Miettimässä huomista työpäivää, keskustelemassa Miehen kanssa tulevan viikon ruokalistasta, olematta tietoisesti joka solullani niin kiitollinensiunattuonnellinen.
Nainen sanoo miehelle jotain, mies nyökkää. Nainen lähtee pois jonosta takaisin kaupan puolelle.
Mies maksaa ja pakkaa ostokset yksin. On huolestuttavaa, miten helpottuneeksi minut tekee naisen katoaminen näköpiiristä. Voin keskittyä ostosten latomiseen kassahihnalle. Raahattuani kolme ruokakassia eteiseen olen niin väsynyt, että voisin nukkua vuorokauden putkeen.
Ajattelin pitkään Miehestä samalla tavalla, kuin päähenkilö Villisilmä Katja Ketun romaanissa Kätilö.
"Jumalani, jos mie tuon miehen saan niin muuta en pyydä".
Olen rikkonut lupaukseni. Nyt toivon enemmän.
Kommentoin sinulle pari postausta aiemmin, mutten omista nimimerkkiä (olisi ehkä kätevää, koska olen se sama, jonka ex-mies ei halunnut lasta ja nykyisen mieheni kanssa kohtasin myös lapsettomuuden ja ivf-hoidot jne.) Niin, vieläkin mietin usein sitä, oman vaikean taipaleeni ja yhden lapsen saamisen jälkeen, että niin monille raskaus on niin arkipäivää. Se tapahtuu niin helposti, vaivatta... Joskus myös vahingossa, ei-toivottuna. En osaa kuvitellakaan miltä se tuntuisi! Että tulisin raskaaksi toivomatta. Ei, niin absurdia. Minä muistan, kun ivf-hoidosta tulin raskaaksi, lopulta, viimeinkin, olin testaamatta tunnollisesti ja odotin verikokeen tulosta. Hcg oli yli 500, kerrottiin klinikalta. Oi sitä onnea! Sinä päivänä kun pääsin kotiin, pissasin joka reissulla raskaustestiin, ja taisinpa tehdä vielä niin pari seuraavaakin päivää. Minun oli kerta toisensa jälkeen pakko saada vain nähdä, että minä pissaan raskaustestiin kaksi viivaa, minä tosiaan pissaan raskaustestiin kaksi viivaa!!! Iloitsin koko raskauden ajan vatsastani samalla peläten -en esimerkiksi pystynyt ottamaan yhtään valokuvia siitä edes itselleni, saati että olisin ladannut niitä sosiaaliseen mediaan, kuten jotkut huoletta tekevät. Niin iso ihme se oli, kertakaikkinen ihme etten tiennyt miten päin sitä olisin vaalinut ja vaalinkin vain itsekseni!! Onneksi ensimmäinen raskauteni ei päättynyt tuulimunaan kuten viime syksyisen siirtoni jälkeinen.
VastaaPoistaSanoisin, että kukaan ei ehkä pysty jatkuvasti elämään niin että on ylitsevuotavan kiitollinenjasiunattuolo. Jonkinlainen arkipäiväistyminen ehkä tapahtuu. Mutta kyllä minulla on se todella usein mielessä, erilaisissa tilanteissa - kuvailisin sitä tietynlaiseksi kantavaksi pohjaväreeksi koko elämälleni. Kiitollisuus tästä lapsesta. Hän on kaikkeni mieheni kanssa. Hän on liian arvokas - ja se on myös asia jota joskus hädissäni mietin. Hän on liian arvokas menetettäväksi, mikä on suurin pelkoni.
Kiitollisuuden kanssa kävi niin, ettei se estänyt minua toivomasta toista lasta - ja pettymästä ankarasti siihen, etten sitä saanut. Se vain on juuri kuten sinäkin suhteessa mieheesi tuossa kirjoitit - sitä toivoo enemmän. Uskon, että se kuuluu ihmisluontoon jossain määrin. Se on normaalia. Me haluamme ja tahdomme, se on voimaa, joka vie meitä eteenpäin. Ilman voimaa emme liiku, emme kehity ja me haluamme kehittyä. Siinä on riski, että joutuu kohtaamaan pettymyksen. Mutta se sama voima auttaa kestämään pettymyksen, vaikka se viekin aikaa.
Sinusta näkee, että sinä tosiaan tahdot lapsen. Toivon niin kovasti, että tulet vielä hänet saamaan.
-J-
Hei J. Mukavaa, että palasit kommentoimaan. Kuvailemasi raskauden selviäminen kuulostaa mahtavalta, olit varmasti huumaavan onnellinen, ja samalla kauhuissasi! Voin hyvin kuvitella, että se menettämisen pelko, kun on saanut jotain niin arvokasta, on aivan valtavaa.
PoistaJa se taitaa olla vähimmäshinta, jonka joutuu saamastaan onnesta "maksamaan", myös toki lapsen syntyessä ja kasvaessa, ja oikeastaan koko oman loppuelämänsä ajan. Myös se on ollut yksi niistä asioista, jonka Mies on pohtinut olevan kuormittavaa: olla jatkuvasti huolissaan jostakusta, sillä lailla kuten omasta lapsesta ollaan.
Se on aivan totta, että kaiketi jokaisessa asiassa tietynlainen arkipäiväistyminen tapahtuu, kun siihen tarpeeksi tottuu. Aikoinaan mietin Miehestä, että jos vain hänet saisin, niin en muuta tarvitsisi. Edelleen tunnen kiitollisuutta, että juuri hänet sain, joka päivä. Kaiken sen ajan kun toivoin, että hän suostuisi lapseen, kuvittelin sitä valtavaa onnea, jota se toisi. Ja nyt myös siitä tunnen kiitollisuutta. Joka päivä, myös huonoina päivinä. Että yritämme lasta, kaikesta huolimatta, edelleen yhdessä.
Mutta myönnettävä on, että nämä saamani asiat eivät ole kuitenkaan tehneet siinä määrin autuaaksi ja kiitolliseksisiunatuksionnelliseksi, että en mitään muuta enää toivoisi, kuin vain, että saisin yrittää lasta juuri hänen kanssaan hamaan tappiin asti, sama se tuleeko siitä tulosta..
Mielestäni on hyvin kiteytetty, että haluaminen ja tahtominen on osa eteenpäin vievää voimaa. Olisihan se aika huolestuttava piirre ihmisessä, jos hän ei koskaan haluaisi tai tahtoisi mitään, ei olisi mitään toiveita elämälle, eikä mitään, mitä tavoitella.
Kiitos niin kovasti sanoistasi, yhtä lailla toivon kaikkea hyvää sinulle!
Hämmästelen joka kerta miten taitava ootkaan kirjoittaamaan näitä arkisia asioita näin hyvin ja samaistuttavasti.
VastaaPoistaOon pysähtynyt usein miettimään samanlailla kuin sinä tuosta vappupallo jutusta. Että miten joku voikin niin arkipäiväisesti tehdä lapsensa kanssa jotain, joka tuntuu omasta näkökulmasta niin kaukaiselta ja saavuttamattomalta. Toisinaan tekisi mieli huutaa että ymmärrätkö mitä saat tehdä, mieti miten ihanaa on että juuri sinä saat oman lapsesi kanssa tehdä tämänkin asian.
Mulla meni ilmeisesti ovulaatio tässä kierrossa hukkaan, jos sitä edes olikaan. Viime kierrossa testasin ekaa kertaa Clearbluen digitaalitestillä ja sain hymyn silloin kun sovelluksen mukaan ovulaatio pitikin olla. Nyt ajattelin että en testaa yhtä aikaisin, ettei kalliita testejä mene turhan takia niin montaa kuin viimeksi. Hetken luotin omaan kehoon kunnes petyin, taas. En saanut enää kiinni hymyä.
Tuli vaan sellanen olo että aivan sama. Jotenkin sitä on vaan niin loppu että tuntuu jollain tapaa helpottavalta tietää että tulevat kuukautiset tulee eikä tarvitse miettiä yhtään että tuleeko ne vai eikö. Olen ollut viime aikoina jotenkin helpottuneempi ja tulin siihen tulokseen että tuli aivan oikeaan aikaan tuo hymytön kierto. Olen ollut nimittäin niin turhautunut ja ärsyyntynyt kaikkeen ja kaikkiin ja asiat on ainakin hetkellisesti tuntunut niin merkityksettömältä ja turhalta. Pitkästä aikaa hymy ja aito nauru on palannut minunkin kasvoille. Miehellä on ollut niitä kuulemma ikävä ja niin on minullakin. Ehkä tämä kaikki taas tästä, pienin askelin.
-S
Kauniit kiitokset sanoistasi, S! Yksi tavoitteeni on yrittää saada kiinni niistä ohimenevistä ajatuksista ja hetkistä arjessa. Merkitys piilee niin pienissä asioissa. Ja usein myös lapsettomuuden näkökulmasta se merkitys puuttuu niin monesta pienestä asiasta.
PoistaVoi ei. :/ On niin kertakaikkisen turhauttavaa kerrankin luottaa omiin tuntemuksiin ja sitten pettyä.. Samanlaista olen itsekin kokenut, että on ollut lukevinaan tarkasti kehonsa merkkejä ja kerrankin luullut päässeensä niistä selville, mutta sitten ovulaatio onkin yhtäkkiä mennyt jo ohi.
Saan hyvin kiinni tuosta kokemuksesta, että on toisaalta tietyllä tapaa helpottavaa, kun ei tarvitse miettiä, tulevatko kuukautiset vai eivät, mitä nyt tapahtuu vai eikö tapahdu sittenkään.
On nimittäin äärimmäisen uuvuttavaa jatkuvasti arpoa ja yrittää saada selkoa, mitä on meneillään. Yrittää olla toiveikas, muttei liian, samalla realistinen, muttei luovuttanut..
Mielestäni on todella ihailtavaa, että pystyt näkemään asian noin (itse silloin lähinnä keskityin sättimäään itseäni, ei hyvä), että ehkäpä lyhyt tauko olikin ihan tarpeen tässä kohtaa, ja aivan varmasti olet oikeassa, kun naurusi on palannut takaisin. :)
Jatketaan taistelua (koska siltä tämä todella useimmiten tuntuu), pienin askelin!
Kiitos mahtavasta blogista, osaat kirjoittaa ja kuvailla lapsettomuutta auki tosi hyvin. Tunnistan samat ajatukset ja tunteet, aallot ja pyörteet, jotka olen itse läpikäynyt. Yhtä näkökulmaa en ole vielä blogistasi löytänyt (tosin en ole ihan kaikkia tekstejäsi lukenut), nimittäin sitä, että niidenkin joukossa, jotka näit vappupalloja arkisesti valitsemassa saattoi olla niitä, joille lapsi ei ole ollut itsestäänselvyys. Minä sain kunnian tänä vuonna ostaa ensimmäisen vappupallon erittäin toivotulle, hoitojen avulla saamalleni lapselle. Se varmaankin näytti ulospäin hyvin arkiselta, normaalilta asialta mutta minun sisälläni se ei ollut sitä. Ikinä ei voi tietää millainen on jonkun tuntemattoman, tai ehkä läheisenkin, matka raskauteen tai saatuun lapseen ollut. Se kun ei lue otsassa ja kaikille siitä ei huudella. Itsekin silti lapsettomuuden tunteissani tuli usein automaattisesti ajateltua ja tunnettua kateutta, ahdistusta, surua, katkeruutta nähdessäni raskaana olevan tai vaunuja työntävän äidin, että "tuokin tuossa" vaikka enhän tiennyt mitään ihmisestä ja hänen matkastaan. Jossain vaiheessa opin myös pohtimaan sitä näkökulmaa, että mitäköhän tuon raskauteen tai lapseen on vaadittu; kerran pettänyt ehkäisy vai vuosien tuska vai jotain siltä väliltä. Usein kun itse olin viimein näkyvästi raskaana, pohdin usein kadulla, kaupassa kävellessäni, että aiheutankohan vastaani tuleville näkymättömästi tahattomasti lapsettomillle samanlaisia tunteita ja ajatuksia kuin itse joskus koin. Todennäköisesti.
VastaaPoistaToivotan onnea yrityksellenne ja haluan uskoa, että kovasti toivomasi lapsen saat, ennemmin tai myöhemmin.
Lämmin kiitos kehuista ja kiva, että luet!
PoistaYmmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Eihän koskaan voi tietää, miten pitkä polku kelläkin on lapsen luokse ollut, jos ei sitä ole kerrottu ääneen. Siksi asiat, jotka vaikuttavat ulkopuolisen katsojan silmään arkisilta, voivat todellisuudessa sisältää niin suuren merkityksen kokijalleen.
"Tuokin tuossa", on erittäin osuva ilmaus sille, miten valitettavasti hyvin usein synkät ajatukseni kulkeutuvat, jos näen tuntemattoman ihmisen raskaana tai lapsen kanssa. Tässä omassa kaipauksessa ja kivussani näen usein vain hyvin päättyneitä tarinoita, jollaista en tiedä, saanko itse koskaan. Tämä ulkopuolisuuden tunne on niin valtava. Ja tämä hätä, mielestäni sekään ei ole liian voimakas sana tätä kuvaamaan.
Omalla kohdallani olen huomannut, että muiden tahtomattaan lapsettomien tiedostaminen ei juurikaan "lohduta" minua, jos ajattelen heitä vain yksittäisenä, kasvottomana massana. En esimerkiksi osaa löytää voimaa ajatuksesta, että on paljon muitakin lasta kovasti kaipaavia, joilla lapsen saaminen vain kestää ja kestää. Enemmän saan lohtua yksittäisten ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista, olivat ne vertais- tai onnistumistarinoita. Ne tulevat enemmän lähelle ja iholle, kuin vaikkapa se "joka viides kohtaa tahatonta lapsettomuutta"-fakta. Niistä tarinoista saan sekä lohtua että toivoa, kuten esimerkiksi nyt sinun kommentistasi!
Toki esimerkiksi jouluna ajatukseni matkaavat helposti niiden kaikkien muidenkin luokse, jotka vielä toivovat ja odottavat sydän pakahtuen, ja tästä silloin kirjoitinkin.
Uskon, että jos (tai kun?) tämä oma pahin kipuiluni on toivottavasti tavalla tai toisella joskus ohitse, avartuu katseeni pois välittömästä kivustani ja siihen suuntaan, että tahatonta lapsettomuutta todella on kaikkialla ympärillämme.
Mielettömän paljon onnea ekasta vappupallosta ja ennen kaikkea hänestä, jolle sen sait ostaa! :)