Ikävä

 

"Minä olen kauan jo sinua kaivannut. Sinua ei varmasti olekaan."

Pave Maijanen - Ikävä

Fomo

Lounastauolla töissä vertaillaan kokemuksia erilaisista leikkauksista. Ennen kuin koko aiheesta on päästy edes alkuun, puhe kääntyy välittömästi erilaisiin keisarinleikkauskokemuksiin, ja sitä kautta jouhevasti yleisesti ottaen synnytyksiin.

Jokainen pöydässä kertoo omasta synnytyksestään jotain. Sairaalamatkan monenlaisille hauskoille sattumuksille hymähdellään, avautumisvaiheen kestoja vertaillaan, koko tilanteen täydellistä absurdiutta päivitellään, miesten osallisuudelle asiassa naureskellaan, sopivan tujujen lääkitysten määrää kiitellään.

Oman lapsen näkemistä ensimmäistä kertaa muistellaan kasvoilla häivähdys siitä mystisestä, käänteentekevästä tunteesta. Kehomuistissa hetki, jolloin muu maailma ympäriltä pysähtyi ja vaikeni.

Minäkin vaikenen. Kuuntelen hiljaa, eihän minulla ole mitään sanottavaa.

En ole tällä kertaa ainut. Yhtä vähän sanottavaa on vieressäni istuvalla lapsettomalla miespuolisella työkaverilla. Hän yrittää ponnettomasti kertoa omasta sappikivileikkauksestaan, mutta muut liitelevät jo tunnesfääreineen toisaalla, jossain aivan muissa korkeuksissa kuin maan kamaralla tässä ruokalassa. Paikassa, johon sappikivileikkaukset eivät liity tai vertaudu niin millään tasolla.

Ja silloin se taas humahtaa lävitseni, kulkee silmien takaa kaularankaa pitkin ja putoaa vatsaan, jonne se jää hohkamaan kylmyttään kuin kalsea, jään ja lumen peittämä hiidenkivi.

Fear of missing out. Paitsijäämisen pelko.

Eräällä työkaverillani on kaksi alle kouluikäistä lasta, joista hän kertoo enemmän kuin mielellään.
Oikeastaan hän puhuu heistä todella paljon, lähes kokoajan. 

Olen sietänyt tätä yllättävän hyvin, suurimmaksi osaksi siksi, koska nämä kertomukset sattumuksineen ja lasten kommentteineen ovat aidosti hauskoja, suorastaan eläviä ja sellaisinaan viihdyttäviä.

Olen vasta viime aikoina alkanut huomata, ettei hän oikeastaan koskaan kysy minulta mitään. 

Tiedän hänestä, hänen perhe-elämästään ja perheenjäsenistään, ennen kaikkea hänen lapsistaan yhtä sun toista, mutta hän ei taida tietää minusta juuri mitään.

Johtuukohan se siitä, ettei hänen päähänsä yksinkertaisesti mahdu enää työtehtävien lisäksi mitään muuta, kuin päiväkodin retkipäivän eväät, uusien minikokoisten hiihtomonojen osto ja nuoremman lapsen temppujumppa torstaisin? Vai siitä, ettei hän yksinkertaisesti muista aikaa ilman lapsia, ja mistä sellainen elämä voisi koostua?

Pitääköhän hän minua ja elämääni niin kertakaikkisen tylsänä ja tasapaksun onttona, ettei siinä voisi olla mitään kovin kiinnostavaa kerrottavaa?

Nimittäin jos pitää, hän on siinä ihan oikeassa.

Eihän minulla ole mitään sellaista kerrottavaa, joka sykähdyttävyydessään voisi vertautua siihen, millaista on nähdä lapsensa kokeilevan luistelemista ensi kertaa, tai saada postitse kirje tulevan ekaluokkalaisen koulupaikasta ensi syksylle.

Viikkoni paras hetki saattaa olla vaikkapa erityisen hyvin onnistunut itsetehty perjantaipitsa. 

Lenkki ja kuppi teetä ystävän kanssa. Kaksi jaksoa peräkkäin loistavaa It's a sin-uutuussarjaa.

Nauraminen Miehen kanssa jollekin typerälle pikkujutulle, joka paisuu mustan huumorin siivittämänä aivan uusiin mittoihin.

Tai se, että saan aikaiseksi ja jaksan laittaa samana päivänä sekä pyykin- että asianpesukoneen päälle.

Ajatus siitä, että menettäisin jotain niin ainutlaatuista kuin äitiyden, on yksinkertaisuudessaan niin musertavan surullinen, etten taida edes osata kuvalla sitä. Lisäksi se on hyvin pelottava ajatus.
Millaista olisi menettää jotain, jonka on kuullut olevan niin kaikenkattavaa, läpäisevää, väkevää, erityistä, täysin erilaista kuin mikään muu, vahvempaa kuin mikään ikinä?

Mikä asia elämässäni olisi edes puoliksikaan yhtä merkityksellinen kokemus, kuin oman lapsen syntymä?

Parempia aikoja

Ja niin vain koittaa se päivä, jonka todennäköisyyttä pidin aikoinaan niin uskomattomana. Sata kappaletta Letrozoleja on käytetty, eikä raskautta edelleenkään näy, ei kuulu.

Ne eivät riittäneet sittenkään. 

Ajattelen, että ehkä lääkärini tiesi sittenkin paremmin asioita silloin kauan sitten, kuin minä. 

Enää en epäröi, kun apteekkari kysyy, otanko mieluummin kolmenkymmenen kappaleen vai sadan kappaleen paketin. Sata kappaletta vain suoraan, kiitos.

Eihän ole varmaa, riittävätkö nekään. Tai riittääkö ylipäänsä mikään.

Aion silti syödä niitä seuraavat kuukaudet, kun jonotamme julkiselle. Tuntuisi hassulta olla syömättä, sillä PCOS:n takia munarakkulat eivät kasva normaalisti. Kehonikin lienee jo tottunut letroihin, en ole pitkään aikaan saanut niistä mitään sivuvaikutuksia.

Niiden avulla raskauden mahdollisuus on edes vähän todennäköisempi, kuin ilman.
Vaikka se ei päätä huimaakaan.

Päinvastoin, vaikuttaa aika väistämättömältä, että jos pystyisin tulemaan niiden avulla raskaaksi, se olisi jo tapahtunut.

Yhtenä päivänä töiden jälkeen erehdyn miettimään, kuinka monta ainakin näennäisen elinkelpoista, ultraäänessä hyvänkokoiseksi todettua johtofollikkelia sisälläni on Letrozolien avulla kypsynyt tämän ja viime vuoden aikana? Kasvanut täyteen mittaansa samaa tahtia täydellisen paksun limakalvon kanssa, vain irrotakseen irrotuspiikin avustuksella.

Aika monta. 

Tarkemmin laskettuna yhdeksän. Plus kaikki ne mahdolliset, suhteellisen todennäköisesti viime kesän kuukausina olemassa olleet, mutta todentamatta jääneet, koska ultraäänistä oli silloin taukoa.

Eikö tosiaan yksikään niistä ole ollut sopiva, tarpeeksi hyvä, oikeasti elinvoimainen?

Mikä niitä oikein vaivaa?

Mikä minua vaivaa?

Jonkin on oltava pahasti vialla.

Entä jos se on jotain sellaista, mille ei voida mitään?

Entä jos kehoni hylkii kiinnittyviä munarakkuloita, on niille kuin teflonia?

"Onko teillä lapsia tässä vaiheessa?" kysyy hieman erikoinen pankkivirkalija asuntolainan etäneuvottelussa.

"Ei ole", vastaamme Miehen kanssa yhteen ääneen, katsomatta toisiamme. 

Enkä oikeastaan tiedä, tuleeko olemaan missään vaiheessa, lisään omassa mielessäni. 

Töissä istun palaverissa, johon osallistuu lisäkseni kolme naista. Yksi heistä on huomattavasti iäkkäämpi kuin me muut, noin kuusikymppinen. Me loput olemme suunnilleen samanikäisiä. Nämä kaksi muuta ikäistäni ovat tietenkin raskaana, lasketut ajat söpösti kuukauden päässä toisistaan.

Vanhin naisista siunailee meidän kaikkien kuullen, että no jopas nyt ihmiset lisääntyvät, tuntuu että kaikki työkaverit ovat raskaana! Raskaana olevat silmäilevät toisiaan tirskahdellen ja hymähdellen.

Yritän irtaantua ruumistani.

Koska niin tosiaan tuntuu, että ovat. Kaikki, paitsi minä.

Olin etukäteen ajatellut, että julkiselle puolelle ajan odottamisessa voisi olla häivähdys helpotusta.
Olin elätellyt toiveita jonkinlaisesta keventyneestä taakasta, lyhyestä tauosta tämän koko elämän nielevän kaaoksen keskellä. 

Että tuntuisi samalta, kuin jos saisi vetää keuhkot täyteen happea pitkän sukelluksen jälkeen.

No, ei se tunnu.

Tuntuu lähinnä epämiellyttävältä, epävarmalta, hataralta.

Enemmänkin vain siltä, kuin pyöräni tuupattaisiin liikkeeseen alamäkeä kohti ja kyydissä istuessani tietäisin kauhistuttavan hyvin, etten pysy pystyssä ilman apupyöriä. 

Kuin löytäisin itseni keskeltä peilikirkasta järvenjäätä, joka olisi niin olemattoman ohutta, että siitä näkisi selkeästi läpi. Ja minun tulisi kai liikkua jonnekin päin, kävellä rantaan. Tyhjän päällä.

Luen Lauri Ylösen vaimosta, joka sai kahden vuoden aikana neljä keskenmenoa ennen toisen lapsen syntymää. Hänellä on PCOS.

Öisin yrittäessäni nukahtaa mietin, onko joskus edessä parempia aikoja? 

Sellaisia, jolloin nämä ajat olisivat muisto vain. Jokin kamala, sumuinen painajainen, jonka tarkemmat, piinavavat yksityiskohdat ja tuskaiset tapahtuvat ovat jo hämärtyneet näkyvistä, häipyneet tarpeettomina unohduksen pelastavan verhon taakse. 

Jos joku pystyisi sen lupaamaan, saisinko tältä edes välillä hetken rauhaa?

Lapseton vs. Tahattomasti lapseton

"Mä niin toivon, että pääsisitte hoitoihin ennen kesälomia!"

"Sama täällä. Oon kyllä vähän skeptinen. Ja jos se menis just hilkulle, että oltais pääsemässä, niin mulla on sen verran pitkä kiertokin, että sekin voi vaikuttaa."

"Miten pitkä sulla on?"

"Letrosolin kanssa on ollut keskimäärin 30 tai 31 päivää. Ilman letroja se oli kaikkea skaalalla 31-37 päivää."

"Ai sulla on noin pitkä kierto? Mulla on vaan 21 päivää! No mut onpa ihanan helppoa sun kannalta, kun sulla tulee menkat paljon harvemmin!"

"Paitsi että katsos, kun yrittää tulla raskaaksi, niin liian pitkästä kierrosta ei ole hirveästi apua. Oikeastaan päinvastoin."

"Kuis niin?"

"Mitä pitempi kierto, sitä harvemmin pääsee yrittämään uudelleen tulla raskaaksi. Sitä pitempään täytyy aina vain odottaa, että kierto käynnistyy uudestaan."

"Ai niin joo.."

"Niin. Olisin aika tyytyväinen jos kierto olis lähempänä sitä 21 päivää kuin vaikka se 37."

"Aa. Enpä oo koskaan ajatellu sitä noin."

"Jep. Tässä joutuu ajattelemaan kaikenlaista."

Avokado

 

Kun vuoden 2020 lokakuussa aloimme yrittää lasta, aloitimme sattumalta samaan aikaan myös toisenlaisen, huomattavasti stressivapaamman kasvatusprosessin. Olin lukenut jostain jutun, jossa avokadon siemenestä oli saatu kasvatettua isohko puu sisäkasviksi, supisuomalaisissa kasvuolosuhteissa.

Innostuimme Miehen kanssa kokeilemaan, josko mekin osaisimme.

Laitoimme ikkunalaudalle useita lasipurkkeja täynnä vettä, ja viritimme niihin hammastikkujen avuilla avokadon siemeniä. Sitten odotimme.

Jossain vaiheessa mieleeni tunkeutui ajatus, että jos nyt tulisin raskaaksi, tässähän olisi ihana tarina lapselle kerrottavaksi.

Samaan aikaan kun sinä sait alkusi, äiti ja isi laittoivat tämän kasvin siemenen veteen kasvamaan.
Ja sitten te kasvoitte samaan aikaan, sinä ja avokado! Olette melkein samanikäisiä, eikö ole hassua?

Osalle siemenistä ei tapahtunut vedessä yhtikäs mitään. Ilahdutti kuitenkin huomata, että jonkin ajan kuluttua kahdesta siemenistä pilkistivät esiin pienet vihreät versot. Ne havittelivat vähitellen yhä korkeampaa korkeutta, tehden samalla pienenpieniä, kauniinvihreitä lehtiä. 

Koska en tullut raskaaksi, muokkasin pumpulisia haaveitani kuukausi kuukaudelta eri muotoon, aina silloiseen tilanteeseen sopivaksi. 

Siitä lähtien, kun aloin toivoa, että saisin sinut, olen ajatellut sinua ja samalla kasvattanut avokadoa. Jotta voisin näyttää sen sinulle sitten, kun saavut luokseni. 

Kun siirryttiin kevään 2021 puolelle, lisääntyvä auringonvalo teki tehtävänsä. Avokadot kasvoivat kasvamistaan, kilpaillen toisten kasvien kanssa ahnaasti parhaasta paikasta ikkunan edessä.
Lopulta tuimme niitä isoilla kasvituilla.

Jos siis koskaan saavut luokseni, minä aloin lisätä hiljaa mielessäni.

Jonkin aikaa sitten avokadot siirrettiin isompiin ruukkuihin. Toinen ruukuista siirtyi olohuoneeseen, sillä sen asukki oli kasvanut liikaa pituutta ollakseen ikkunalaudalla. Toinen, isomman yksilön pienempi kaveri, jatkaa eloaan ikkunalaudalla, kallistuen aina vain enemmän kohti ikkunaa.

Niissä molemmissa on nykyään komeankokoiset lehdet, jotka ne tosin pudottavat mielenosoituksellisesti heti, mikäli ne joutuvat muiden kasvien varjostamiksi. Mutta ei tarvitse huolestua, ne tekevät aina uusia.

Kun kesäaurinko osuu lehtiin oikeassa kulmassa, ne hohtavat kirkkaanvihreinä kuin smaragdit.

Tämän prosessin me siis osasimme. Onnistuimme hyvin.
Siinä toisessa prosessissa emme niinkään.

Tänä vuonna avokadot lähtevät kohti toista kevättään.

Lapsemme ei ehtinyt tähän porukkaan mukaan.

Verta 17

Ennen tätä hetkeä en ole koskaan tietoisesti valehdellut hoitohenkilökunnalle tai lääkärilleni.

Missään vaiheessa hoitoja en kuitenkaan ole yksityisellä klinikalla suoranaisesti mainostanut todellista tilannettamme. Olen siis jättänyt tiettyjä asioita kertomatta, se on selvä.

Lääkärikäynneillä olen useita kertoja viitannut puheissani siihen, että olemme Miehen kanssa melko eri vaiheissa lapsettomuusmatkaa. Se on toiminut hankalien työaikojen lisäksi ääneenkerrottuna syynä siihen, miksei Mies ole esimerkiksi kertaakaan ollut mukanani klinikalla.

Olen tuonut aina avoimesti esiin, että minulle tahattomaan lapsettomuuteen ajautunut tilanteemme on ollut paljon vaikeampi sulattaa, ja että se on häilynyt mielessäni jatkuvana huolenaiheena. Ja ettei Miestä asia kosketa tai stressaa yhtä paljon. Ettei hänellä varsinaisesti vaikuta olevan yhtä akuuttia huolta lisääntymiskykymme ajankohtaisesta asianlaidasta, kuin minulla.

Olen jättänyt kertomatta, että se on oikeastaan melkoinen understatement tästä tilanteesta.

Että Mies ei ole huolissaan lisääntymiskyvystämme, koska hän ei halua lasta.

Tällä kertaa klinikan numeroa valitessani minulla on kuitenkin tarkka selviytymisssuunnitelma: Valehdella.

Kuukautisiin on vielä useita päiviä aikaa. Ohjeistuksen mukaan raskaustesti olisi pitänyt tehdä pari päivää sitten. Ongelmana on, etten ihan todella halua tehdä sitä.

Ensinnäkin tiedän sen olevan täysin turhaa, koska tiedän hyvin, etten ole raskaana. Etenkin nyt, kun luotan kehoni tuntemuksiin enemmän. Toisekseen lapsen yritysajan varrella minuun on kasvanut viha testien tekemistä kohtaan. Inhoan niitä yli kaiken.

Kynnys raskaustestin tekemiseen on noussut kierto kierrolta valtavan korkeaksi. En halua tehdä sitä toivottomassa tilanteessa, ilman minkäänlaista omaa tuntemusta taustalla. En halua tuijottaa silmiin sitä sokaisevaa, tyhjänä loistavaa valkoisuutta, jos minun ei ole aivan pakko.

Sillä se tuntuu kertakaikkisen hirveältä.

Niinpä soitan klinikalle ja valehtelen pokkana tehneeni kaksi selkeän negatiiviista raskaustestiä, tänään ja eilen. Lausumme hoitajan kanssa yhteen ääneen, että kolmas ja viimeinen inseminaatio on siis näin ollen epäonnistunut. Testeissä kuuluisi jo näkyä jotain, jos olisin raskaana. Tiedämme sen molemmat. 

Olisin ihan hyvin voinut odottaa vielä muutaman päivän, joutumatta tekemään raskaustestiä. Sen ajan, että kuukautiset alkavat. En kuitenkaan halua odottaa ylimääräistä.

En ole raskaana, se on ilmiselvää. Mitä nopeammin saamme lähetteen, sitä nopeammin ehkä pääsemme eteenpäin. Jostain olen saanut päähäni, että niilläkin muutamalla päivällä on väliä, joita tässä menisi hukkaan. Vaikka järjellä ajateltuna tuskin todellisuudessa on.

Inseminaatiot on siis osaltani nähty ja koettu, toteamme yhdessä. Samoin kuin on yksityisen lapsettomuushoitoklinikan asiakkuus. Seuraavaksi tarvitsisin lähetteen julkiselle puolelle. Hoitaja lupaa hoitaa asian pikimmiten, ja näin hän tekee. Jo seuraavana päivänä saan viestitse tiedon, että lähetteemme on lähtenyt eteenpäin kunnalliselle puolelle.

Minulla ei ole edes huono omatunto huijaamisesta. Eihän tässä tyylipisteitä lasketa, se on tullut jo kauan sitten selväksi.

Samaan aikaan kaikki muut tämän planeetan elolliset naispuoliset olennot ovat raskaana. Kaverit, työkaverit, sukulaiset. Tutut, tutuntutut ja tutuntutuntutut. Julkkikset, somepersoonat, tuntemattomat vastaan tulevat ihmiset.

Rihanna.

Jopa työkaverini koira on raskaana. 

Jostain syystä huomaan toivovani, että se saisi keskenmenon. Vaikka eihän sillä ole mitään väliä.
Ei se tee minua yhtään sen enempää raskaaksi, jos koira jää ilman pentuja.

Silti jostain syystä ajattelen, että siitä tulisi minulle parempi mieli. Siitä huomiosta, että välillä luontokin epäonnistuu, muunkin kuin pelkästään minun kohdallani.

En edes tiedä, miten usein koirat saavat keskenmenoja.

Vaikken tätä ennen ollut valehdellut hoitotaholleni, tiedän sen sijaan yhden henkilön, jolle olen viimeisen lähes puolentoista vuoden aikana valehdellut enemmän, kuin kenellekään muulle.

Itseni.

Kun verenvuoto alkaa, hoen itselleni kuin pienelle maidon kaataneelle lapselle, että ei se haittaa, se on ihan ok.

Tämä on ihan ok.

Minä olen ihan ok.

Vaikka eihän se ole, enkä minäkään ole.

Jos sittenkin?

Tiedän, etten saisi ajatella näin.

Ei ole mitään järkeä toivoa. Ei ole olemassa kertakaikkiaan mitään syytä, miksi mikään menisi eri tavalla, kuin ennen. 

Ei mitään ennettä siitä, etteikö tämä painajainen jatkuisi jatkumistaan.

Tiedän sen kaiken, mutta. 

Mutta.

Entä jos sittenkin nyt?

Sisäinen dialogi

"Jaahas. Menkat olisi taas alkamassa muutaman päivän päästä."

"Joo-o. Voi vittu tätä. Välilä ei vaan meinaa jaksaa. Tuntuu että pää hajoaa."

"Juu, niinhän se kai.."

"Miten niin kai?"

"Mutta oikeastaan, eihän tämä juuri tällä hetkellä niin kamalaa ole?"

"Siis mitä sä oikein puhut?"

"Ajattele nyt. Oman kodin etsiminen on paraikaa meneillään. Eihänse nyt niin paha olisi, jos se vaikka löytyisi ensin, ja vasta sitten tulisit raskaaksi."

"?!?"

"Vai olisiko?"

"Toihan on ihan järjetöntä! Siihen uuden kodin löytämiseen voi mennä vaikka vuosi. En halua odottaa raskautta enää hetkeäkään kauempaa!"

"Niin, mutta tarkoitankin, että ajatuksen tasolla.."

"Ja kaiken hyvän lisäksi, kuten ollaan jo erittäin selvästi saatu huomata, minä en vain TULE raskaaksi silloin kun huvittaa tai on hyvä hetki, minut keinotekoisesti yritetään TEHDÄ raskaaksi jossain aikataulussa. Ja täysin eri asia on, onnistuu se edes silloinkaan!"

"Tiedän, tiedän. Yritän vain sanoa, ettei se niin paljoa haittaa, vaikka tuleekin vähän odottamista julkisen puolen hoitoihin."

"En tajua mihin tämä liittyy? Jos pääsisin julkiselle IVF-hoitoihin just nyt, menisin sinne heti!"

"Mutta sä olet odottanut kohta puolitoista vuotta! Mitä kolme lisäkuukautta siinä tekee?"

"Miten voit sanoa noin? Tämä on ollut ihan yhtä paskaa. Antaisin mitä vain, että tulisin raskaaksi juuri nyt."

"Juu mutta kun et sinä tule, ja se siitä. Ei sille voi mitään, joten hellitä, hyvä ihminen. Lakkaa vatvomasta sitä."

".."

"Vai ethän vaan oikeasti elättele edelleen toiveita, että tulisit tässä välissä luomuna raskaaksi?"

"No en tietenkään!"

"Hyvä. Ja jos oikeasti teet niin, lopeta."

"Kyllähän sitä aina silti toivoo. Etkä siitä huolimatta voi väittää, että on muka HYVÄ asia, että joudutaan odottamaan julkiselle pääsyä. Kun ei se vaan ole, siinä ei ole mitään hyvää!"

"Samaa mieltä, odottaminen on paskaa. Mutta jos kuuntelisit edes hetken, niin kuulisit, että on siinä hyviäkin puolia."

"Kerro ihmeessä, mitä hyvää on siinä, että elää päivästä toiseen pelon, surun, epävarmuuden ja ahdistuksen kanssa, valvoen yöt miettien, loppuuko se koskaan? Ahdistuksen, josta lähes jokainen elollinen olento jatkuvasti muistuttaa olemassaolollaan, johon ei auta mikään, ja jolle ei voi itse tehdä mitään?"

"Tiedämme molemmat, ettei tuska ketään jalosta."

"Ja mitä hyvää on siinä, että tämä kaikki jatkuu pitempään?"

"Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Kiistatonta hyvää."

"Kuten?"

"Mietipä hetki asiaa Miehen kannalta. Ehkä jos teillä – tai siis meillä – olisi valmiina oma koti, johon pääsisi jo asettumaan. Voisiko se auttaa häntä sisäistämään myös tätä lapsiasiaa paremmin?"

"Hmm, en tiedä. Voi olla."

"Voisiko se auttaa häntä tämän asian käsittelyssä, ettei tulisi yhtä aikaa kahta valtavan suurta elämänmuutosta, oman ensiasunnon ostamista ja raskautta?"

"Mahdotonta sanoa varmaksi, mutta hyvin todennäköisesti kyllä."

"Kas. Siinäpä sinulle hyvä puoli."

"Jippii. Onpa tosiaan parempi näin, että tässä on odottamista sadan nälkävuoden edestä."

"Et voi kiistää, etteikö se olisi hyvä puoli. Etkä voi kiistää, etteikö se olisi merkityksellinen asia."

"Hyvä on, myönnän. En voi kiistää."

"Hyvä. Näe se, tiedosta se."

"Näen, tiedostan. Silti pelottaa. Haluaisin vaan siirtyä äkkiä eteenpäin, seuraavaan asiaan."

"Ei tässä oikeasti ole hengenhätä, vaikka siltä tuntuisi. Ne IVF-hoidot on tulossa sieltä, aikanaan."

"En mä tästä ainakaan nuorene, eikä mahdollisuudet mitenkään erityisesti parane.."

"Sinun liian monet munasolut voivat kyllä odottaa hetken, eivät ne mihinkään ole kuolemassa."

"Ei olekaan, mutta välillä tuntuu, että mä itse olen!"

"Tiedän, mutta et sinä tähän kuole."

"Lupaatko?"

"Lupaan. Voit kuolla moniin asioihin. Mutta tähän sinä et kuole."

Elämää suurempaa

Näen unta, jossa olen raskaana. Makaan sängyllä yksin, on aikainen aamu.
Tiedän, ettei vielä tarvitse nousta ylös, mutten saa enää unta.

Raotan peittoa, katson paljasta vatsaani.
Se on pyöristynyt ihanasti.

Löysien vaatteiden alta sitä olisi vielä melko mahdoton huomata. Se ei ole millään tapaa iso tai huomattava, vaan pikemminkin hyvin siro. Se on juuri sellainen, kun ensimmäisten viikkojen jälkeen lopulta ujosti esiin tullut vatsa on.

Sellainen, josta alkaa olla muodon perusteella selvää, mistä on kysymys.

Se on lumoavan kaunis.
Hämmentävä, epätodellinen.

Makaan alastomana sängyssä ja mietin, että minussa elää toinen ihminen.
Sisällä kehossani, sen suojassa, turvassa. 

En ole epävarma tai peloissani. En mieti, onko siellä ketään, ainakaan elossa.
Tiedän, että siellä on joku. Olen jo nähnyt hänestä vilauksen ultraäänessä, saanut rauhan, varmuuden.

Aistin hänen läsnäolonsa kokoajan.
Siitä piirtyy minuun kartta, joka johtaa hänen luokseen.

Tunnen, etten ole tässä makuuhuoneessa yksin.
Tunnen nykyään kaikenlaista, erikoisilla taajuuksilla.

Päässä humisee ja kuulen, kun jossain universumin laidalla tähtemme asettuvat loksahtaen paikoilleen, olennaisen tärkeään kulmaan toisiinsa nähden.

Tämä kaikki todella tapahtuu nyt, ja se on lopullista, ääretöntä, huumaavaa.

Se särkee minut ja kokoaa uuteen järjestykseen.
Miten kaikki tuntuukin niin selvältä, niin suuren epäselvyyden jälkeen?

Enää ei voi kääntyä, ja ymmärrän, etten missään nimessä haluaisikaan.
Enää ei tarvitse kysyä miksi, sillä ei ole väliä. Ehkä minun ei pidäkään tietää.

Hän on minussa ja elää.
Hän tulee olemaan minussa aina.

En voi lakata hämmästelemästä sitä.

En voi olla jatkuvasti ihastelematta, huokailematta, ihmettelemättä sen asian täydellistä kauneutta, vaivattomana virtaavaa luonnollisuutta, pakahduttavaa paljautta, selittämättömänä soljuvaa magiaa.

Jo pelkästään sen asian sisäistäminen on jotain niin käsittämätöntä, etten melkein pysty siihen.

Tuntuu, että jo pelkästään se on minulle jotain elämää suurempaa.

Siinä aamun hämärässä en ajattele enkä pelkää tulevaa.

Olen vain.

Tai Me olemme. Yhdessä.

Kehot rinnakkain, verenkierto sisäkkäin.
Sisäelimet vastakkain, ainutkertaiset elämät limittäin toisiinsa kietoutuneina.

Sydämet vierekkäin.

Kaatuvat seinät

Sitten tulee se ilta, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle.

Sytytyslanka saa tällä kertaa kipinän etäisen kaverin raskausuutisesta. Tiedän, että he ovat yrittäneet vähän yli puoli vuotta. 

Puoli vuotta.

Mikä on vähän ja mikä on paljon, en todellakaan tiedä enää. Missään ei ole mitään järkeä.
Tunnen, kuinka rintalastan päälle asettuu painava, puristava tunne.

Rasittaa. Ärsyttää. 

Turhauttaa. Itkettää.

En ole niin vahva, kuin haluaisin kaikille vakuuttaa. Kaikista eniten itselleni.
Ei tämä pakka ole niin hyvin kasassa, kuin yritän kovasti esittää.

Haluan vetäytyä jonnekin kauimmaiseen maailmankolkkaan, olemaan yksin.

Sinne saisi tulla vierailulle korkeintaan Mies, silloin tällöin. Ei ketään muita, koska siedän heitä nykyään hyvin vaihtelevalla menestyksellä.

Ei ystäviä, ei sukulaisia, ei tuttavia, ei työkavereita. Ei ketään, joka voi tulla raskaaksi.
Heitä kaikkia koskisi luolan suulle ripustettu "KEEP OUT!"-kyltti.

En kestä näitä uutisia, en vain jaksa enää. 

En kestä tuntea itseäni näin epäonnistuneeksi, jatkuvasti.
En jaksa yrittää vakuuttaa itseäni siitä, ettei se tarkoita, että olen ihmisenä huono tai epäonnistunut.

En jaksa taistella sitä tunnetta vastaan.

En jaksa enää vain odottaa, vaikka juuri sitähän minun täytyy taas tehdä.
Aina vain, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.

Pärjäisin tässä maailmassa paremmin, jos vain saisin sulkeutua kaikilta muilta ihmisiltä. Muiden raskausuutisilta, ultraäänikuvilta, lasten syntymäpäiväjuhlilta, baby shower-kutsuilta.

Ihan kaikelta.

Yhteisen, ikioman kodin etsiminen Miehen kanssa tuntuu hyvältä. Ajatus siitä, että olemme todella valmiita niin isoon sitoutumiseen toisiimme, tuntuu hyvältä.

Kävi miten kävi, tuli mitä tuli, me haluamme olla yhdessä.

Samalla omistusasuminen pelottaa. 

Ajatuksena ja toiveena olisi asua uudessa kodissa pitkän aikaa. Useita vuosia, jopa vuosikymmeniä. Sitoutua siihen, luoda siitä elämämme tukikohta, turva-asema. Omannäköinen, oikea koti.

Kun pohdimme makuuhuoneiden määrää ja toteamme, että kolme olisi varmaankin sopiva, en voi olla ajattelematta, entä jos lapselle tarkoitettu huone jää tyhjäksi?

Öisin mietin, kestäisinkö kulkea vuodesta toiseen lapselle tarkoitetun huoneen ohi?

Litteä maapallo

Kummilapseni lausuu ensimmäisen sanansa.

Minusta tuntuu, kuin olisin niitä yksi niistä harvoista ihmisistä tällä planeetalla, jotka eivät tiedä maapallon olevan pyöreä, vaan kuvittelevat sen edelleen olevan litteä taso, jonka reunalta voi tipahtaa yli.

Koen olevani aivan yhtä ulkona kaikesta, yhtä tietämätön. Kuin minulta puuttuisi samantasoinen mullistava, kaikenkääntävä, totuuden muodossa tuleva voima. 

Olisi eri asia vain kaikessa rauhassa uskoa omaan ajatukseensa, tietämättä, että samaan aikaan muut elävät elämäänsä ajatellen toisin. Sillä tavalla, miten vaikkapa koulussa opetetaan, tietäen paremmin.

Mutta minä olen tuskaisen tietoinen siitä, mitä kaikkea en tiedä. Mitä en voi mitenkään ymmärtää.

Kuin olisi kokonainen näkymätön maailma, joka on minulta visusti piilossa, saavuttamattomissa.
Suuri tuntematon.

Olen juuri se ihminen, joka ihmettelee, mitä muut tekevät ja mihin he menevät, kunnes huomaa, että kaikki muut vaikuttavat toimivan kuin yhteisestä sopimuksesta. On vain unohtunut kertoa, sille yhdelle.

Olen se, joka jää ulkopuolelle. Se, joka on täysin tietämätön menosta ympärillään.

Se, joka kuuntelee parhaansa mukaan sitten kun sille jotain kerrotaan, ymmärtämättä kuitenkaan.
Joka on hiljaa, hymyilee, nyökkäilee, yrittää keksiä jotain sanottavaa, mutta ei keksi.

Oman kokemukseni mukaan lannistavan pelon lisäksi juuri tämä on toinen vaikeimmista tunteista tahattomassa lapsettomuudessa.

Ulkopuolisuuden tunne.

En tiedä, miltä äitiys tuntuu.

En tiedä, miltä tuntuu se kauhu, kun on yhtäkkiä vastuussa avuttomasta, täysin itsestä riippuvaisesta ihmisolennosta. Miltä tuntuu pelko siitä, että sen kaiken voi menettää missä hetkessä tahansa.

En tiedä, miltä tuntuu saada oma lapsi rauhoittumaan, hymyilemään, nauramaan, kirkumaan ilosta, ilahtumaan ikihyviksi.

En tiedä, miltä tuntuu saada oma lapsi suuttumaan, itkemään, pettymään, raivostumaan.

En tiedä, millaista on katsoa vierestä, kun omaan lapseen sattuu. Millaista on tuntea sama lamaannuttava kipu omassa kehossaan, vaikka olisi itse täysin terve.

En tiedä, miten ylpeäksi itsensä voi tuntea seuratessaan lapsensa oppivan ensimmäistä kertaa hymyilemään, nauramaan, vilkuttamaan, kävelemään, heittämään palloa, pyytämään anteeksi.

En tiedä, miltä tuntuu jättää lapsi ensimmäistä kertaa päiväkotiin, katsoa lapsensa menevän esikouluun, hyppäävän laiturilta järveen, tekevän trampoliinilla tempun, saavan peruskoulun todistuksen. 

En tiedä, miltä tuntuu kun lapsi juoksee innosta kiljuen syliin, pudottaa perintövaasin lattialle, puree käteen, juoksee karkuun, painautuu tiukasti kiinni, piiloutuu selän taakse, ilmoittaa muuttavansa mummolaan, kuiskaa pimeässä rakastavansa.

En tiedä, miltä tuntuu nähdä, kun kuka tahansa toinen ihminen kohtelee omaa lasta hyvin, saa hänet hyvälle tuulelle, luottamaan itseensä, tai vastavuoroisesti pelästymään pahanpäiväisesti.

Se kaikki on kuin suuri, tarkoin varjeltu salaisuus, joka on minulta vaiettu. 

Maa, jossa en ole käynyt.

Maisema, jota en ole nähnyt.

Kieli, jota en tunne.

Liikesarja, jota en osaa.

Pelkään näkeväni ikuisesti edessäni vain paksun, tumman verhon, en koskaan sen taakse.

Huijaava keho

Olen saanut tämän vuoden puolella itseni kiinni omituisesta ajautusvinoumasta.

Suuren osan lapsen yrittämisajasta, erityisesti sen jälkeen kun minulla diagnosoitiin PCOS, olen ottanut hyvin kirjaimellisesti sen faktan, ettei nainen välttämättä voi tietää etukäteen, onko raskaana vai ei, sillä osa naisista ei saa minkäänlaisia raskausoireita. 

Koska vihaan raskaustestejä (ja nekin voivat olla väärässä), oikeastaan lähinnä runsaiden, selkeiden kuukautisten alkaminen on ollut minulle ainoa suhteellisen luotettava merkki siitä, etten ole raskaana. 

(Tosin välillä olen ajautunut kuvittelemaan kuukautisiakin alkuraskauden – luonnollisesti hyvin harmittomaksi – verenvuodoksi, krhm.)

Jostain syystä asia on kääntynyt päässäni niin, ettei minulla varmasti olisi minkäänlaisia raskausoireita, vaikka olisinkin raskaana.

Kehoni viestittää tulevista kuukautisista usein orjallisen tunnollisesti jo noin viikkoa ennen kuukautisten alkua. Mutta koska nämä tuntemukset ovat hienovaraiseuudessaan hyvin samanlaisia kuin potentiaaliset raskausoireiksi luettavat kivistykset, nekään eivät itsessään kerro koko totuutta.

Joten en siis voi mistään tietää, olenko raskaana vai en, ennen kuin kiistattoman ilmiselvät kuukautiset alkavat.

Näinhän se käytännössä on, sillä en aukottomasti voikaan.

Mutta miksi lähden aina siitä lähtökohdasta, että kehoni huijaa minua, eikä minun tule uskoa mitään siitä, mitä se viestittää?

Havahduin yhtenä kauniina päivänä siihen ajatukseen, että oikeastaan uskon, että tuntisin jotain oireita, jos olisin raskaana. Että huomaisin sen jostakin asiasta, joka olisi eri tavalla.

En siis lähtökohtaisesti usko siihen, etten raskaana ollesssani tuntisi olossani kerrassaan mitään poikkeavaa, ennen kuin kuukautiset olisivat jo reilusti myöhässä. En kiellä, etteikö se olisi mahdollista. Tottakai se on. Tiedän useita ihmisiä, joille on käynyt juuri niin. Raskaushormonien nousu on yksilöllistä, samoin kuin se, miten vähäiseen hormonien nousuun keho reagoi oireilemalla.

Pidän vain todennäköisempänä sitä, että tuntisin edes jotain.

Ja silti olen käyttäytynyt tähän asti aivan päinvastoin.

Kun olen odottanut normaaleissa sekavissa tunnelmissa kuukautisia alkaviksi, ja olen käynyt itseni kanssa tuttua jakomielitautista keskustelua siitä, uskaltaako raskautta toivoa vai olisiko parempi vain valmistautua uuteen pettymykseen, asetelmana on aina ollut, että olen halunnut viimeiseen asti saada kehoni kiinni huijaamisesta.

Olen ollut kehoani kohtaan kuin virkaintoinen kuulostelija poliisidekkareissa. Viimeiseen asti skeptinen, aina epäilemässä jokaisen tarkoitusperiä. Voisiko tämä epäilty puhua totta, vai voisiko tässä sittenkin olla jokin koira haudattuna, jotain hämärää, tarkoitus vain hämätä kaikkia?

Olen etsinyt mahdollisuutta todistaa, että kehoni on taas kerran väärässä, pihalla kuin lumiukko. Epämääräinen, epäluotettava, epäkeho.

Että kehoni on raskaana, vaikkei sitä edes itse tajua.

Se on loppujen lopuksi aika erikoinen lähtökohta elämänmittaiselle yhteistyölle. 

Vai onko se, etten usko tai luota mihinkään kehoni toimintaan erityisen hedelmällinen (ehheh) suhtautumistapa, kun meidän tulisi jatkaa kyseisen maallisen tomumajani kanssa yhteistä kulkua toivottavasti useita vuosikymmeniä eteenpäin?

Todennäköisesti PCOS-diagnoosi on vaikuttanut siihen, että olen alkanut pitää kehoani toimimattomana, ja sen takia epäluotettavana. Siitähän PCOS:ssa on usein kyse. Moni asia saattaa vaikuttaa näennäisen hyvältä ja toimia näennäisen oikein, mutta silti puutteita ilmenee kriittisillä hetkillä. 

Se, että jokin näyttää hyvältä, ei välttämättä tarkoita sitä, että toiminta on oikeaa tai lopputulos hyvä.

Kehoni toimii usein hyvin ennustamattomasti, muun muassa ovuloimalla oma-aloitteisesti silloin kun ei välttämättä tarvitsisi, ja toisaalta seuraavassa hetkessä se ei ovuloi kirveelläkään ilman lääkeapua.

Ja kaiken lisäksi en reagoi millään tavalla irrotuspiikkeihin, jotka sisältävät pienen määrän raskaushormonia.

Valtaosa odottavista äideistä saa jonkinlaisia raskausoireita, mutta ainakaan minulla ei tietoa siitä, miten moni saa oireita jo aivan alkuvaiheessa, ennen positiivista raskaustestiä. Lähtisin kuitenkin olettamuksesta, että alussakin saattaa olla yleisempää tuntea jonkinlaisia oireita, kuin olla tuntematta yhtään mitään.

Missä vaiheessa siis päätin olettaa, etten itse kuuluisi mukaan tähän raskausoireita ja/tai aavistusta raskaudesta tuntevaan, ilmeisen suureen naisjoukkoon?

"Oireettomuskin voi olla oire", on tyypillinen, vauvakeskustelupalstoilla viljelty lause, jonka tarkoitus on ilmeinen: Pitää toivoa yllä viimeiseen asti, ja vielä vähän sen yli.

Jostain syystä minulle on viime kuukausina tullut vahva tuntemus, että jos olisin raskaana, huomaisin sen jostakin, tuntisin jotakin erilaista. Jotain, jonka voisi huomata ilman, että elää ja hengittää vain sitä, mikä kehossa milloinkin tapahtuu.

Tuntemukseni on vahvistunut erityisesti viime kuukausina, kun olen syönyt inseminaatioiden jälkeen keltarauhashormonia jäljittelevää Terulutia, joka saa erityisesti vasemman nännini kipuilemaan ja tuntumaan herkkyydessään erilaiselta. Kehoni siis reagoi lääkkeeseen raskautta muistuttavalla oireella!

Koko tämä suuri ahaa-elämys puolestaan voi helpottaa tulevia kuukausia elämässäni. Jos en tunne mitään, lienee todennäköisempää, etten yksinkertaisesti vain ole raskaana, kuin että olen raskaana, mutta kehoni ei ymmärrä sitä ja enkä siitä syystä tunne vielä mitään. 

Ehkä se ei ole mikään mysteeri, joka täytyy selvittää. Ehkä ei olemassa mitään yllätysratkaisua, mikä täytyy pakottaa tapahtumaan. Ei ole mitään vuosisadan salajuonta tai huijausta, mikä täytyy paljastaa.

Ehkä on vain todennäköisempää, että kehoni viestittää minulle ihan oikein: Sitä, ettei tunnu mitään erityistä enkä ole raskaana!

Jos joskus huomaan olevani raskaana ilman minkäänlaista ennakkoaavistusta, niin sehän on vain kaikin puolin myönteinen yllätys.

Silti jatkossa aion yrittää luottaa kehooni edes vähän enemmän.

Inseminaatio 3

Maatessani tutulla laverilla näen hetken ajan itseni ulkopuolelta.

Ajattelen, että onhan tämä nyt ihan hullua, monin tavoin absurdia.

Maata pitkähihainen paita päällä, mutta alavartalo paljaana, haarat auki ventovieraan ihmisen edessä, metallisen kylmä, kondomilla suojattu uloke liikkumassa sisällään.

Sen jälkeen, kun oli puoli minuuttia aiemmin astunut ovelta sisään, tervehtinyt, mennyt verhon taakse. Riisunut housut, alushousut ja sukat, asetellut ne verhon taakse, pienen jakkaran päälle odottamaan.

Pitäen tätä kaikkea normaalina, täysin tavanomaisena ja arkipäiväisenä toimintana.

Jonain, mitä ei enää edes ajattele erityisemmin, koska on niin paljon muutakin ajateltavaa, joista laverilla alapää paljaana makaaminen on kaikista vähäisin. Jonain, mitä ei jännitä tai vatvo etukäteen. Mikä ei herätä erityisiä tuntemuksia, vaan koko asetelmaa hädin tuskin noteraa.

Paitsi että noteeraa, yhden asian.

Kun sisääni tunkeudutaan, liikkeen töksähtävä nopeus ja äkkinäisyys tulevat jostain syystä aina yhtä suurena yllätyksenä. Siihen en ole edelleenkään tottunut. 

Ihan kuin odottaisin, että ennen häpyhuulien levittämistä ja ulokkeen sisääni tunkemista tapahtuu jotain muutakin. Kunnes joka kerta ymmärrän, että mitä muutakaan siinä muka pitäisi tapahtua, esileikkiäkö odotan?

Kun täytyy katsoa vaginan kautta kehon sisään, niin katsotaan, eihän siinä sen kummempaa.

Samalla yhtäkkiä minut tavoittaa ajatus, etten toivottavasti tule enää koskaan käymään täällä.

Tai mistä sen tietää. Jos asiat menevät oikein erityisen ikävästi ja ei-toivotusti, niin ehkä joku vähemmän kaunis päivä palaan häntä koipien välissä takaisin tänne, maitojunalla julkiselta puolelta takaisin yksityiselle, toivottomana tapauksena. Tähän samaan huoneeseen, makaamaan juuri tälle samalle hoitopöydälle, saman ihmisen eteen.

Miehen näyte on tietenkin hyvä, niin kuin aina. Samanlaista käsittämätöntä siittiöboostia ei kuitenkaan tällä kertaa ilmene, kuin edellisessä kierrossa. 

Vasemmalla puolella oleva munarakkula on iso, sen tiedän jo eilisestä ultrasta. Tänään se on halkaisijaltaan yli kolme senttimetriä. Sen olisi pitänyt irrota itsestään jo aikoja sitten, mutta ei se ymmärrä tehdä niin.

Minä sen sijaan ymmärrän, että kehoni oma-aloitteinen, oikeaikainen toimiminen viime kierrossa oli ilmeisesti tilapäinen häiriö. Yksi kirkas hetki pimeyden keskellä, josta on palattu takaisin normaaliin ovuloimattomuuteen.

Ehkä kehoni on kuin vuoden ikäinen lapsi. Tekee vahingossa kerran oikein, astuu ensiaskeleen, muttei enää kohta muista, miten se tehtiin.

Laitan ulkovaatteet päälle, lupaan palata asiaan parin viikon päästä. Kiitän, otan tottuneesti vastaan toivotukset onnea ja tsemppiä. Nappaan käsilaukkuni ja suljen oven perässäni. Kuljen käytävää pitkin, maksan, poistun.

Nyt se on tehty.

Seuraavaksi päästään eteenpäin.

Vitun Rihanna

 Eipä minulla muuta tänään.