Maatessani tutulla laverilla näen hetken ajan itseni ulkopuolelta.
Ajattelen, että onhan tämä nyt ihan hullua, monin tavoin absurdia.
Maata pitkähihainen paita päällä, mutta alavartalo paljaana, haarat auki ventovieraan ihmisen edessä, metallisen kylmä, kondomilla suojattu uloke liikkumassa sisällään.
Sen jälkeen, kun oli puoli minuuttia aiemmin astunut ovelta sisään, tervehtinyt, mennyt verhon taakse. Riisunut housut, alushousut ja sukat, asetellut ne verhon taakse, pienen jakkaran päälle odottamaan.
Pitäen tätä kaikkea normaalina, täysin tavanomaisena ja arkipäiväisenä toimintana.
Jonain, mitä ei enää edes ajattele erityisemmin, koska on niin paljon muutakin ajateltavaa, joista laverilla alapää paljaana makaaminen on kaikista vähäisin. Jonain, mitä ei jännitä tai vatvo etukäteen. Mikä ei herätä erityisiä tuntemuksia, vaan koko asetelmaa hädin tuskin noteraa.
Paitsi että noteeraa, yhden asian.
Kun sisääni tunkeudutaan, liikkeen töksähtävä nopeus ja äkkinäisyys tulevat jostain syystä aina yhtä suurena yllätyksenä. Siihen en ole edelleenkään tottunut.
Ihan kuin odottaisin, että ennen häpyhuulien levittämistä ja ulokkeen sisääni tunkemista tapahtuu jotain muutakin. Kunnes joka kerta ymmärrän, että mitä muutakaan siinä muka pitäisi tapahtua, esileikkiäkö odotan?
Kun täytyy katsoa vaginan kautta kehon sisään, niin katsotaan, eihän siinä sen kummempaa.
Samalla yhtäkkiä minut tavoittaa ajatus, etten toivottavasti tule enää koskaan käymään täällä.
Tai mistä sen tietää. Jos asiat menevät oikein erityisen ikävästi ja ei-toivotusti, niin ehkä joku vähemmän kaunis päivä palaan häntä koipien välissä takaisin tänne, maitojunalla julkiselta puolelta takaisin yksityiselle, toivottomana tapauksena. Tähän samaan huoneeseen, makaamaan juuri tälle samalle hoitopöydälle, saman ihmisen eteen.
Miehen näyte on tietenkin hyvä, niin kuin aina. Samanlaista käsittämätöntä siittiöboostia ei kuitenkaan tällä kertaa ilmene, kuin edellisessä kierrossa.
Vasemmalla puolella oleva munarakkula on iso, sen tiedän jo eilisestä ultrasta. Tänään se on halkaisijaltaan yli kolme senttimetriä. Sen olisi pitänyt irrota itsestään jo aikoja sitten, mutta ei se ymmärrä tehdä niin.
Minä sen sijaan ymmärrän, että kehoni oma-aloitteinen, oikeaikainen toimiminen viime kierrossa oli ilmeisesti tilapäinen häiriö. Yksi kirkas hetki pimeyden keskellä, josta on palattu takaisin normaaliin ovuloimattomuuteen.
Ehkä kehoni on kuin vuoden ikäinen lapsi. Tekee vahingossa kerran oikein, astuu ensiaskeleen, muttei enää kohta muista, miten se tehtiin.
Laitan ulkovaatteet päälle, lupaan palata asiaan parin viikon päästä. Kiitän, otan tottuneesti vastaan toivotukset onnea ja tsemppiä. Nappaan käsilaukkuni ja suljen oven perässäni. Kuljen käytävää pitkin, maksan, poistun.
Nyt se on tehty.
Seuraavaksi päästään eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti