Kummilapseni lausuu ensimmäisen sanansa.
Minusta tuntuu, kuin olisin niitä yksi niistä harvoista ihmisistä tällä planeetalla, jotka eivät tiedä maapallon olevan pyöreä, vaan kuvittelevat sen edelleen olevan litteä taso, jonka reunalta voi tipahtaa yli.
Koen olevani aivan yhtä ulkona kaikesta, yhtä tietämätön. Kuin minulta puuttuisi samantasoinen mullistava, kaikenkääntävä, totuuden muodossa tuleva voima.
Olisi eri asia vain kaikessa rauhassa uskoa omaan ajatukseensa, tietämättä, että samaan aikaan muut elävät elämäänsä ajatellen toisin. Sillä tavalla, miten vaikkapa koulussa opetetaan, tietäen paremmin.
Mutta minä olen tuskaisen tietoinen siitä, mitä kaikkea en tiedä. Mitä en voi mitenkään ymmärtää.
Kuin olisi kokonainen näkymätön maailma, joka on minulta visusti piilossa, saavuttamattomissa.
Suuri tuntematon.
Olen juuri se ihminen, joka ihmettelee, mitä muut tekevät ja mihin he menevät, kunnes huomaa, että kaikki muut vaikuttavat toimivan kuin yhteisestä sopimuksesta. On vain unohtunut kertoa, sille yhdelle.
Olen se, joka jää ulkopuolelle. Se, joka on täysin tietämätön menosta ympärillään.
Se, joka kuuntelee parhaansa mukaan sitten kun sille jotain kerrotaan, ymmärtämättä kuitenkaan.
Joka on hiljaa, hymyilee, nyökkäilee, yrittää keksiä jotain sanottavaa, mutta ei keksi.
Oman kokemukseni mukaan lannistavan pelon lisäksi juuri tämä on toinen vaikeimmista tunteista tahattomassa lapsettomuudessa.
Ulkopuolisuuden tunne.
En tiedä, miltä äitiys tuntuu.
En tiedä, miltä tuntuu se kauhu, kun on yhtäkkiä vastuussa avuttomasta, täysin itsestä riippuvaisesta ihmisolennosta. Miltä tuntuu pelko siitä, että sen kaiken voi menettää missä hetkessä tahansa.
En tiedä, miltä tuntuu saada oma lapsi rauhoittumaan, hymyilemään, nauramaan, kirkumaan ilosta, ilahtumaan ikihyviksi.
En tiedä, miltä tuntuu saada oma lapsi suuttumaan, itkemään, pettymään, raivostumaan.
En tiedä, millaista on katsoa vierestä, kun omaan lapseen sattuu. Millaista on tuntea sama lamaannuttava kipu omassa kehossaan, vaikka olisi itse täysin terve.
En tiedä, miten ylpeäksi itsensä voi tuntea seuratessaan lapsensa oppivan ensimmäistä kertaa hymyilemään, nauramaan, vilkuttamaan, kävelemään, heittämään palloa, pyytämään anteeksi.
En tiedä, miltä tuntuu jättää lapsi ensimmäistä kertaa päiväkotiin, katsoa lapsensa menevän esikouluun, hyppäävän laiturilta järveen, tekevän trampoliinilla tempun, saavan peruskoulun todistuksen.
En tiedä, miltä tuntuu kun lapsi juoksee innosta kiljuen syliin, pudottaa perintövaasin lattialle, puree käteen, juoksee karkuun, painautuu tiukasti kiinni, piiloutuu selän taakse, ilmoittaa muuttavansa mummolaan, kuiskaa pimeässä rakastavansa.
En tiedä, miltä tuntuu nähdä, kun kuka tahansa toinen ihminen kohtelee omaa lasta hyvin, saa hänet hyvälle tuulelle, luottamaan itseensä, tai vastavuoroisesti pelästymään pahanpäiväisesti.
Se kaikki on kuin suuri, tarkoin varjeltu salaisuus, joka on minulta vaiettu.
Maa, jossa en ole käynyt.
Maisema, jota en ole nähnyt.
Kieli, jota en tunne.
Liikesarja, jota en osaa.
Pelkään näkeväni ikuisesti edessäni vain paksun, tumman verhon, en koskaan sen taakse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti