Verta 7

Minulla ei ole minkäänlaista toivoa siitä, että olisin raskaana. Haluaisin niin kovasti olla väärässä.
Mutta pelkäänpä pahoin, etten ole.

Minua ei haittaisi yhtään, vaikka olisin nolosti kovaan ääneen julistanut, etten varmasti taaskaan tullut raskaaksi. Ottaisin väärässä olemisen vastaan ilomielin, oikein avosylin. Hämmästyksestä toivuttuani sulkisin silmät ja nauraisin pää taaksepäin taivutettuna, huone ympärilläni pyörien.

Töissä työkaveri kertoo meille läheisimmille kollegoilleen saaneensa keskenmenon viikolla 12.
Hän on toinen henkilökohtaisesti tuntemani ihminen, jonka tiedän saaneen keskenmenon.
Miksei niistä puhuta enemmän?

Saan muistutuksen siitä, ettei positiivinen raskaustesti välttämättä tarkoita onnistunutta raskautta.
Tottakai tiesin sen jo aiemmin, mutta nyt se tulee lähemmäs kuin koskaan. On vaikea löytää sanoja.

Soitan klinikalle, vaikka kuukautiset eivät ole alkaneet, kuten olen jo viikkoja suunnitellut. Selitän, että haluaisin jo kaiken varalta Letrozol-reseptin sitä varten, jos kuukautiseni alkavat loppuviikosta klinikan ollessa jo kiinni. Lisäksi kerron käyneeni kilpirauhaskokeissa, osa tuloksista tuli jo tekstiviestinä.

T4V-arvoni oli 13,8 ja TSH-arvo 2,7. Tiedän itsekin sen verran, että ne ovat ainakin viitearvojen sisällä. Vasta-aineiden tuloksissa kestää kauemmin, saan ne postitse. Ystävällinen hoitaja kuuntelee ja lupaa selvittää. Hän soittaa kohta takaisin ja kertoo, että lääkäri on kirjoittanut reseptini. Kilpirauhasarvoista TSH:n tulisi lapsitoivetta ajatellen olla ihanteellisesti 0,4–2,5. Koska arvoni on niin lähellä "ihanteellista maksimia", tyroksiinilääkitystä ei lääkärin mielestä tarvitse tällä tietoa aloittaa.

Hoitaja sanoo, että Letrozol-tabletti olisi hyvä ottaa suunnilleen samaan aikaan joka päivä. Useimmat ottavat tabletin aamuisin, koska silloin se on helpointa muistaa. En keksi yhtäkään asiaa, mitä vähemmän todennäköisesti unohtaisin, kuin ottaa sen tabletin.

Ulkona paistaa aurinko. Huomaan, että kun ottaa "raskauslasit" hetkeksi pois päästä, voi nähdä yllättäviä asioita.

Tarkastellessani kehon tuntemuksia ilman ylitsevuotavaa toiveajattelua, olen huomaavinani niissä enemmän logiikkaa. Ajatukset tuntuvat selkeämmiltä, ja niiden lisäksi jostain syystä myös kehon tuntemukset. Kumpi oli ensin, ajatusten vai oireiden selkeys, vai onko sillä väliä?

Onko tämä alitajuista, salliiko kehoni lähestyvien kuukautisten tuntemisen selkeämmin ja voimakkaammin, kun ei ole enää pakottavaa painetta onnistua, kun jokaista kuukautisiin viittaavaa tuntemusta ei ole pakko hylkiä ja työntää väkivaltaisesti pois aivojen aistikeskuksesta?

Tunnen selkeitä kuukautisia enteileviä kipuja, jomotuksia. Sitten ne katoavat pariksi päiväksi, jälleen kerran. Ne taitavat tehdä niin aika usein, juuri ennen kuukautisten alkua. Sitäkään en ole aiemmin kyennyt huomaamaan. Olen ollut niin keskittynyt roikkumaan kiinni toivossa, etten ole osannut nähdä kiertoni pieniä johdonmukaisuuksia, toistuvia maneereja.

Alan pikkuhiljaa päästä jyvälle siitä, mitä kehoni yrittää viestittää, kun ei ole maanista tarvetta tulkita jokaista asiaa omituiseksi ja poikkeavaksi, mahdolliseksi merkiksi raskaudesta. Kun ei ole tarpeellista analysoida, mitä tämäkin vihlaus alavatsan vasemmalla puolella tarkoitti tai mistä tämä väsynyt olo työpäivän jälkeen voisi johtua. 

Ne ovat PMS-oireita, ei siinä sen ihmeempää. Tai sitten ne ovat vain elämää?

Kun verenvuoto alkaa, soitan klinikalle kuten on sovittu. Hoitaja on eri kuin viimeksi, mutta yhtä ystävällinen. Tämäkin puhelu on mukavan kiireetön, sovimme ultraääniajan seurantaa varten.

Tässä kaikessa on jotain erilaista. Yleensä, kun kuukautiset alkavat, mitään ei ole enää tehtävissä eikä mitään tule tapahtumaan seuraavin viikkoihin. Kaikki pysähtyy paikoilleen.

Kuin peli, joka jumiutuu GAME OVER-näyttöön useiksi viikoiksi. Yrität painaa jokaista nappia, mutta mikään ei auta, et saa aloitettua uutta peliä. Itse asiassa et saa edes lopetettua häviämääsi peliä, että voisit tehdä jotain muuta. Lopulta vedät johdotkin seinästä, mutta teksti on ja pysyy ruudussa aamusta iltaan, jotta et hetkeksikään unohda sitä, joutuessasi kulkemaan sen ohi joka päivä.

Nyt sentään joka viikko tapahtuu jotain. Ensin syön tabletteja viisi päivää, siitä seuraavalla viikolla menen ultraan. Niin säälittävältä kuin se saattaa kuulostaa, se helpottaa minua todella paljon.

Auttaa pärjäämään sen tosiasian kanssa, että oikeastihan minä hävisin, taas kerran.

Vappupallot

Olen yksin kaupassa.
Tänään on realismipäivä, joten kerään kärryyn ovulaatiotestejä ja kuukautissiteitä.

Koska Mies ei ole mukana hoputtamassa, piipahdan naistenvaateosastolla rohkaistuneena eilisestä, jolloin ostin ensimmäisen vaatteeni koko tänä yritysaikana. Rennot kesähousut, joissa oli vastustamaton printti. Sovituskopissa hämmennyin. En tiennyt, pitäisikö ostaa juuri tässä hetkessä sopivat, vai vähän väljemmät. Ostin vähän väljemmät, perustellen sitä itselleni moninaisin sanakääntein, joissa pääpaino oli sanalla jos, jos, jos. Eilen ei ollut realismipäivä.

Kaikkialla on ilmapalloja, vappu lähestyy. Juuri kun luulee löytäneensä niiden keskittymän, niitä on seuraavalla käytävällä lisää. On flamengoa, mopoa, perhosta, avaruusoliota, delfiiniä, autoa. Minionia, Frozenia ja muita lastenelokuvien ja - ohjelmien hahmoja, joita en tiedä. Aikuisille löytyy omaa valikoimaa, sydäntä I love you - tekstillä, shampanjapulloa. 

Ilmapallojen ympärillä parveilee lapsia. Isommat heistä vertailevat vaihtoehtoja itse, pienemmät katselevat vanhempien ja isovanhempien kanssa. Noin joka toista vastaantulevaa kärryä seuraa kuuliaisesti yläilmoissa keikkuva pallo. Kaikki aikuiset käyttäytyvät, kuin tässä ei olisi mitään ihmeellistä, kuin kyseessä olisi vain ostoslistan kohta kaksikymmentäkolme, vappupallo lapselle.
Ihan kuin se ei olisi valtava, uskomaton ihme, että heidän lapsensa tai lapsenlapsensa ylipäänsä ovat täällä, elossa, olemassa.

Vihannesosastolla alakouluikäinen poika juoksee äitinsä luokse Star wars-pallo kädessään.
Hän näyttää sitä äidille ja samaan hengenvetoon ilmoittaa haluavansa vielä vaihtaa.
"Kyllä sä ehdit ihan hyvin vaihtaa, saatko sä sieltä otettua", kysyy äiti hajamielisesti punnitessaan tomaatteja.

Onko minun lapseni joskus tässä kaupassa kanssani, kävelemässä tämän maan kamaralla?
Saamassa ensimmäisen oman vappupallon, vaikkei ymmärrä siitä vielä oikein mitään.
Parin vuoden päästä istumassa tukevasti kärryissä ja osoittamassa tomerasti haluamaansa palloa.
Aikanaan juoksemassa itse pallojen ympärillä silmät innosta loistaen, ketterästi vaihtoehtoja tutkien.

Vai menisimmekö kaupan sijaan torille vappupalloa ostamaan?
Onko siellä vielä ilmapallonmyyjiä, joiden kykyä hallita valtavaa pallojoukkoa sotkeentuvine naruineen aina lapsena ihmettelin?

Kuolleita on ihan luonnollista muistella, ikävöidäkin.
Mutta miten muistella jotakuta, joka ei ole koskaan elänytkään?

Kassajonossa minua useamman vuoden nuorempi nainen seisoo samanikäisen, pitkän miehen vierellä.
Naisella on musta nahkatakki ja sen suojissa kauniisti pyöristynyt, siro vatsa. Hänen ruskeat hiuksensa ovat auki, ovatkohan ne paksuuntuneet raskauden aikana kuten huhutaan monille tapahtuvan? Hän vaikuttaa väsyneeltä, hieman nuutuneelta.

Seisonko joskus itsekin arkisesti kassajonossa pyöristyneen vatsan kanssa?
Miettimässä huomista työpäivää, keskustelemassa Miehen kanssa tulevan viikon ruokalistasta, olematta tietoisesti joka solullani niin kiitollinensiunattuonnellinen.

Nainen sanoo miehelle jotain, mies nyökkää. Nainen lähtee pois jonosta takaisin kaupan puolelle.
Mies maksaa ja pakkaa ostokset yksin. On huolestuttavaa, miten helpottuneeksi minut tekee naisen katoaminen näköpiiristä. Voin keskittyä ostosten latomiseen kassahihnalle. Raahattuani kolme ruokakassia eteiseen olen niin väsynyt, että voisin nukkua vuorokauden putkeen.

Ajattelin pitkään Miehestä samalla tavalla, kuin päähenkilö Villisilmä Katja Ketun romaanissa Kätilö.
"Jumalani, jos mie tuon miehen saan niin muuta en pyydä".
Olen rikkonut lupaukseni. Nyt toivon enemmän.

Kiittämätön?

Välillä mietin, olenko kiittämätön, kun tunnen niin suurta kipua lapsettomuudesta?

Minulla on yhteinen elämä Miehen kanssa, jota rakastan, täältä tähtiin ja takaisin.
Hänkin rakastaa minua. Aiomme jatkaa matkaa yhdessä, vaikka ehdin useita vuosia pelätä meidän päätyvän eroon lapsitoiveeni takia.

Sen lisäksi, että aiomme jatkaa elämää yhdessä, olemme yrittäneet yli puolen vuoden ajan lasta.
Unelmani, joka vielä vuosi sitten oli niin lohduttoman kaukainen, että välttelin parhaani mukaan siitä haaveilua.

Monirakkulaisia munasarjoja lukuun ottamatta olen (tietääkseni) terve.
Niin on Mieskin.

Minulla on rakkaita ystäviä ja muita läheisiä, joista aidosti välitän ja jotka aidosti välittävät minusta.
Kukaan heistä ei ole kuollut tai vakavasti sairas.

Minulla on luotettavia ystäviä, joille voin jakaa rehelliset tuntoni ja kertoa, kun on huono päivä.
Ystäviä, jotka luottavat ja tukeutuvat vastavuoroisesti minuun.

Minulla on vakituinen työ, jossa viihdyn, ja jossa koen olevani hyvä.
Meillä ei ole mittavia taloudellisia huolia.

Minulla on jo niin paljon. Miksi olen silti niin syvällä tässä lapsettomuudessa ja lapsitoiveessa?
Välillä melkein sen invalidisoimana, vähintään ajoittain lannistamana.

Enkö voisi olla useammin hiukan paremmilla mielin, enkö osaisi olla vähän reippaampi?
Keskittyä kaikkeen hyvään, mitä minulle on annettu?

Tilanteeni ei ole lainkaan toivoton. Syy raskaaksi tulemisen haasteisiin on ainakin osittain selvillä.
En ole käynyt läpi vuosia jatkunutta tahatonta lapsettomuutta, en kivuliaita hedelmöityshoitoja, en yhtäkään keskenmenoa, en ole synnyttänyt kuollutta lasta, parisuhteeni ei ole ajautunut eroon.

Välillä kylmä ääni päässäni kysyy, että mitä oikein valitat, eihän sinulla ole mitään hätää!
Ethän ole edes yrittänyt lasta vuottakaan. Ei sinulla ole oikeutta kaivata näin paljon. Mukamas kärsiä niin kovasti, kun samaan aikaan on niin monia ihmisiä, joilla on asiat huomattavasti huonommin.

Mutta silti tämä sattuu. Niin paljon, että eilenkin olisin vain halunnut vajota eteisen lattialle itkemään.

Se kaikki, mikä on hyvin, antaa voimaa. Ne asiat, jotka olen jo saanut, kantavat eteenpäin.
Mutta ne eivät vie pois tätä kipua.

Muistaa ja unohtaa

Aika ei ole kai koskaan kulunut näin

h
i
t
a
a
s
t
i
.

Yleensä tämä ajanjakso kuukaudesta kuuluu ainoisiin suosikkeihini kuukautiskierrossa.
Ovulaatiosta on selvitty ja lasta yritetty, eli suurimmat stressinaiheet ovat takanapäin.
Kuukautisten todennäköisimmät alkamispäivät eivät ole ihan vielä käsillä, eli niitä ei tarvitse pelätä.
Rennot välipäivät, jolloin kaikki on periaatteessa vielä mahdollista. Mutta nyt näistä on rentous kaukana, rauha mennyttä.

Haluaisin vain vajota koomaan tai muuhun syvään tiedottomuuden tilaan ja jonkun herättävän minut sinä päivänä, kun kuukautiset alkavat. Kun jotain vihdoin tapahtuu. Kun päästään viimein eteenpäin.

Minusta tuntuu, etten tulevinakaan päivinä tule olemaan mitään siitä, millainen yleensä niinä kierron päivinä olen. Samaan aikaan toiveikas ja luovuttanut, haaveileva ja pelokas. Jännittynyt, ahdistunut. Huolestunut, surullinen, säikky.

Tällä kertaa en pelkää. Minä vain odotan, kärsimättömästi.

Ulkona katselen vesilätäköitä. Niissä vesi seisoo paikoillaan, ummehtuu.
Toivooko lammikko toisinaan, että joku astuisi siihen? Että edes jokin muuttuisi, osa pisaroista pääsisi matkaamaan eri paikkaan?  

Useita kertoja viikon aikana minulta kysytään eri tilanteissa, mitä kuuluu. Mitä siihen pitäisi vastata?
Että kiitos kysymästä, päivät kuluvat tällä hetkellä todella

hi
   taas
          ti.

Kirjoitan tämän oikeastaan vain siksi, koska haluan muistaa, millaista on odottaa jotakin enemmän kuin mitään muuta ennen. Millaista on monta kertaa päivässä pysähtyä laskemaan, kuinka monta vuorokautta vielä onkaan. Salaa toivoen ajan huomaamatta hypänneen, mystisesti siirtyneen eteenpäin.

Millaista on kaivata niin uskomattoman paljon jotain, mistä tiedostaa itsekin tietävänsä loppujen lopuksi hyvin vähän, ei juuri mitään. En tiedä, millaista on tehdä positiivinen raskaustesti tai tuntea potkut sisällään. Painaa oma lapsi itseään vasten, sulkea hänet syliinsä. Olen kuullut, lukenut, nähnyt, todistanut, aistinut, seurannut sivusta. Mutta enhän minä tiedä.

Haluan muistaa tämän kaiken, jotta voin joskus unohtaa.
Sillä sitä todella haluan, palavasti. Unohtaa joskus tämän ajan.

Haluan unohtaa, jotta voin taas vuosien päästä muistaa.
Vaikkapa lukea tämän tekstin, ja hetken aikaa tuntea kehossani tämän kevään ja sisälläni myllertävän innon, pelon, toivon ja huolen. Surun.

Ehkä joku päivä tämä on vain kaukainen muisto.

Väärä suunta

Keittiömme pöydällä kasvaa erikoinen kasvi, joka on tuotu vuosia sitten ulkomailta. Se on viihtynyt hyvin ja kasvattanut ikkunaa vasten pitkän, kiemurtelevan varren vaaleanvihreine lehtineen. 

Itse asiassa kasvi on viihtynyt niin hyvin, että se on kasvanut jo keittiön ikkunan ohi, hyvää vauhtia kohti katon rajaa. Ongelmana on, että se etenee kokoajan väärään suuntaan, yhä kauemmas pois valosta.

Se uskoo sinnikkäästi, että mitä pitemmälle se jatkaa puskemista, sieltä löytyy uudelleen valoa. Vaikka ei sieltä löydy kuin pimeä katto. Se tekee vartensa kärkeen kauniita lehtiä, jotka vähitellen lakastuvat valon puutteesta. Sen pitäisi tajuta muuttaa suuntaa, kääntyä ja kasvaa alaspäin, mutta ei se osaa.

Omat ajatukseni tuntuvat usein ajautuvan samalla tavalla väärään suuntaan.
En haluaisi olla enää sellainen. En tahdo puskea sokeasti johonkin yhteen tiettyyn suuntaan, luottaen että sieltä löytyy ratkaisu.

Ihailen suuresti ihmisiä, joilla on hetkessä elämisen taito.
Eräs ystäväni on siinä erityisen lahjakas. Se on parhaimmillaan uskomatonta.

En tarkoita, etteikö tällaisilla ihmisillä olisi elämässään suruja tai murheita, tottakai on.
Mutta he eivät ole taipuvaisia vellomaan niissä, vaan pääsevät helpommin irti, eteenpäin.
Siirtyvät seuraavaan hetkeen, johon keskittyvät täysillä.
Ottavat sen vastaan, raahaamatta koko edellistä päivää tai viikkoa mukanaan.

He sietävät epävarmuutta ihailtavan hyvin. Jos jokin olennainen asia on huomisen osalta epäselvää, mietitään sitä sitten huomenna! He kokeilevat, ja katsovat, mitä tapahtuu. Ja jos he poikkeuksellisesti katsahtavat nykyisyyden lisäksi toisaalle, se katse suuntautuu eteenpäin.

Heidän silmissään tulevaisuudessa on luvassa hyvää ellei parempaa, koska asioilla nyt vain on tapana järjestyä. Ja jos ne eivät järjesty, sekin on sitten sen ajan murhe. Aina löytyy jokin ratkaisu!
Edessä siintää toivo ja mahdollisuuksia, ei uhkaa ja epäonnistumisia.

Olette ehkä huomanneet, että minä en ole sellainen ihminen.

Omaan korostuneen tarpeen kontrolloida asioita. Ei niinkään ihmisiä sinänsä, vaan itselleni ja läheisille tapahtuvia asioita. Tähän kohtaan voidaan asettaa kliseinen toteamus, että olen lapsesta saakka joutunut ottamaan vastuuta aikuisten asioista. Selvittämään, ratkomaan, keksimään, puntaroimaan.

Edelleen pidän kynsin hampain kiinni siitä ideaalista, että voin ja minun kannattaa itse yrittää vaikuttaa asioihin, joita itselleni tapahtuu. Koska jos ei edes yritä tehdä mitään asioiden eteen, ei niitä ainakaan voi saavuttaa. Eivät asiat itsestään järjesty, siispä hihat ylös ja toimeksi. 

Jos toivottua asiaa ei tapahdu, en vain ehkä ole yrittänyt tarpeeksi, tehnyt tarpeeksi, järjestänyt tarpeeksi. Halunnut tarpeeksi. Ollut tarpeeksi.

Tämä on ihan hieno periaate, tiettyyn pisteeseen asti.
Mutta sehän ei ole täysin totta.

Suurin syy siihen, miksi nämä viime vuodet lapsiasian äärellä ovat olleet niin kuluttavia, on että minulle on uskomattoman vaikeaa olla tekemättä mitään. Luopua kontrollista, antautua elämän vietäväksi ja katsoa, mitä tapahtuu. Antaa olla.

Ensin ajattelin pitkään, että voin saada Miehen haluamaan lasta, jos tarpeeksi yritän. En saanut.
Sitten luulin, että voin saada lapsen yrittämiseen liittyvän ajanjakson vähemmän ahdistavaksi Miehelle, jos väännän itseni mutkalle. En saanut.
Että voin tulla raskaaksi, kun vain teen tarpeeksi asioita sen eteen. En ole tullut.

On pikkuhiljaa tullut selväksi, että toisinaan vaikka tekee kaikkensa jonkin asian eteen,
se ei välttämättä auta. Ei vaikka vääntää, kiskoo, riuhtoo ja survoo.
Käyttää kaikki olemassaolevat voimansa ja nekin, joita ei tiennyt olevankaan.

Silloin kannattaa höllätä otetta, ei tiukentaa sitä. Antaa itselleen ja elämälle armoa.
Muuttaa välillä kasvusuuntaa, jos valoa ei löydy. 

Siinä sitä riittää opeteltavaa, koko loppuelämäksi.

Se ei riitä

Olen ollut viime aikoina levoton. 

Mieli harhailee tämän tästä, on vaikea kiinnostua mistään muutamaa minuuttia kauempaa.
Alan katsoa seuraamaani tv-sarjaa. Hetken päästä keskeytän sen. Ajatukset ovat jossain muualla.
Jatkan. Päädyn selailemaan nettiuutisia, joita en halua lukea.
On jatkuvasti tunne, että pitäisi tehdä jotain muuta, kuin mitä teen.

En ole koskaan ennen varsinaisesti odottanut kuukautisia.

Tänä yritysaikana ne ovat olleet viimeisin toivomani asia, pahaenteisyyden symboli.
Olen pelännyt niiden alkavan. Rukoillut ettei niitä tulisi. Söin koko aikuisikäni viime vuoteen asti e-pillereitä. Tyhjennysvuodot tulivat niin kellontarkasti, ettei odottelulle ollut tarvetta. Murrosiässä ennen e-pillereitä menkat tiesivät vain tuskaisia kipuja ja buranaa, ei mitään innostumisen arvoista.

Nyt en malttaisi odottaa, että kuukautiset alkavat. Sen jälkeen voin soittaa klinikalle, niin kuin minua ohjeistettiin, jotta pääsen syömään Letrozoleja kiertopäivinä 3-7.

Tiedän tarkertuvani ovulaation induktioon mahdollisuutena arveluttavan paljon, todennäköisesti liikaa. Lataan suuria odotuksia, kasaan paineita, elättelen toiveita. Syöksyn estotta halaamaan sitä, kuin olisin turvattomassa kodissa kasvanut, rajaton pikkulapsi, joka ei tiedä, mikä ero kannattaisi olla tuntemattomaan ihmiseen suhtautumisella tuttuun verrattuna. Jes, sinä olet kiva, minä pidän sinusta!

Olen viettänyt jo nyt useita hetkiä vatvoen etukäteen klinikalle soittamista. On nimittäin mahdollista, että kuukautisten alku osuu viikonlopulle. Mitä jos niin käy? On ennakoitava ja soitettava klinikalle arkena, jotta varmasti saan lääkkeet ajoissa.

Haluatteko rehellisen mielipiteeni?
Minulla ei ole minkäänlaista uskoa siihen, että tämä kierto olisi Se Kierto.

Tämä on jo nähty. Ja tämä ei toimi.
Haluan jatkaa eteenpäin.

Muistan, kun pohdin lääkärin luona ääneen yhdyntöjen ajoittamisia, kertasin miten olemme niiden osalta toimineet. Hän kuunteli kärsivällisesti ja totesi ykskantaan: "Kyllä sen pitäisi riittää."
Sanoi ääneen sen, minkä olin kai pohjimmiltaan tiennyt itsekin pitkään.

Monilla se riittää. Jos kaikki olisi kunnossa, sen todella pitäisi riittää.
Täydellisessä maailmassa se riittäisi.

Tässä kierrossa yhdynnät ajoitettiin lääkärin yksilöllisesti tilanteeseemme antamien ohjeiden mukaan.
Mutta se ei riitä, tiedän sen.

Ei ihme

Ei toisaalta ole ihme, että Miehestä tuntuu vieraalta, miten paljon haluan lasta.

Kun viime vuoden alkupuolella asiat olivat vielä kaikin puolin auki ja tulevaisuus leijui painottomana ilmassa, en tuntenut voimakasta tarvetta saada lapsi. 

Lähinnä tulin kuukausi kuukaudelta yhä kauhistuttavammassa määrin tietoiseksi siitä, että saattaisin todella joskus haluta lapsen niin paljon, että kaikki voisi kaatua siihen. Olin ikään kuin itseni ulkopuolinen tutkija, joka arvioi myrskyvaroituksia ja uhkien todennäköisyyksiä. En ollut koskaan todistanut hirmumyrskyä, mutta siihenastisten havaintojen perusteella tiesin vaaran uhkaavan.

Polkuni lasta kohti ei ollut se itsestäänselvin enkä ollut aiemmin kokenut varsinaista vauvakuumetta.
Pohdin, tulenko koskaan tuntemaankaan senkaltaista epäilyksetöntä halua saada lapsi, jollaista selkeämpää ei voisi olla.

Kun Mies lopulta suostui lapsen yrittämiseen, kaikki ajatukset ja toiveet lapsesta vyöryivät ylitseni ennennäkemättömällä voimalla. Näennäisesti kuin tyhjästä ilmestyneinä, mutta todellisuudessa valtavan pinnan alla tapahtuneen räjähdyksen syökseminä, kuin tsunami.

Olin alun perin kuvitellut lapsen yrittämisen hyvin erilaisena aikakautena.
Jaksona, jolloin suurimmat kipuilut on koettu ja on siirrytty takaisin tasaisempaan elämään ja katsomaan rauhassa, mihin yritys johtaa. En ollut varautunut siihen, että lasta yritetään märkivien haavojen keskellä, kummankin osapuolen ollessa vereslihalla.

Nyt tilanne näyttää pikkuhiljaa tasaantuvan. 

Alamme molemmat tottua tähän, löytää tästä toimiviakin hetkiä. En silti aavistanut, etten enää osaa suhtautua tähän sillä huolettomalla tässä katsellaan pilke silmässä -mentaliteetilla. En millään tasolla, vaikka haluaisin.

On yllättänyt, miten vähän lapsen haluaminen on minulle looginen ja tietoinen ajatus, ja miten paljon siitä on tullut nimenomaan tunne, tuntemus.

Ei ihme, etten vajaa vuosi sitten saanut kiinni siitä ainoastaan järkeilemällä, yrittämällä kovasti ymmärtää ja ennustaa. Se on mahdotonta, se täytyy tuntea. Olen luovuttanut sen selittämisessä Miehelle. Sitä ei voi selittää. Sitä voi yrittää kuvailla, mutta silloinkin se jää auttamatta ontoksi.

Hänen näkökulmastaan olen muuttunut naiseksi, joka tekee pakonomaisesti kaikenlaista asian eteen, joka onkin osoittautunut olevan hänelle elämää suurempi haave. Syistä, joita Mies ei millään tavoita. Hän tietää, että minun on tehtävä niitä, että en voi olla tekemättäkään. Samalla tavalla kuin minä voin tietää, että Australiassa elää harvinainen lintulaji nimeltä harlekiinipeippo, on kuulemma tosi kaunis.

En edelleenkään jostain syystä pidä sanasta vauvakuume. Mutta sitähän tämä on.
Itse koen sen enemmän kaipauksena, joka on niin korostunut, että siitä on tullut halun sijasta tarve.
Välitön tarve, niin kuin hengittäminen.

Vaikka sen täyttymättömyys ei tapa minua, harva asia tuntuu yhtä akuutisti väärältä.

Party time!

Vessan kelmeässä valossa näkyvät nainen ja hänen aseensa. Ovulaatiotesti ja testauslaite.
Kätevän pieni vaaleanpunainen pahvimuki, joita myytiin 20 kappaleen pakkauksissa.

Vasta kaupasta kotiin tullessani huomasin, että mukien toisella puolella lukee "Party time!".
Tarvitseeko siitä sanoa enempää?

Tällä kertaa saan ovulaation kiinni vaivattomasti. Laitan Miehelle viestin töihin, jotta hän tietää.
Viesti tuntuu yksinkertaisemmalta, kuin asian ääneen sanominen, joka sekin on toisinaan jo helpompaa.

Silti välillä on hämmentävää, millä tavalla tietyt sanat voivat jäädä ilmaan roikkumaan, vaikka tilasta tuntuu kadonneen happi kokonaan. Suussani maistuu erikoinen sekoitus syyllisyyttä, toivoa, surua, halua ja nöyryytystä. Kokonaismaku on kitkerä, mutta nielen sen silti.

Olo on jollain tapaa epätodellinen. Tuntuu absurdilta tietää, että vaikka kaikki ovulaation merkit tuntuvat juuri tälläkin sekunnilla kehossani ja pitelen kädessäni hymynaamaista testiä, on silti hyvin mahdollista, ettei ovulaatiota tapahdu.

Se, mitä näen, koen ja tunnen, ei välttämättä ole totta. Kuin ovulaatio olisi minua pitkään seurannut kummitus, josta kaikki aikuiset sanoisivat, ettei sellaisia ole olemassakaan.

"Ovulaation merkit voivat johtua vain kohonneesta hormonitasosta", lääkäri sanoi.
Vähän kuin olisi koko päivän ajan ollut kauhea nälkä ja illalla joku toteaisi, ettei se tunne ole nälkää koska juuri äskenhän söit. Eikä itse muistaisi tätä lainkaan. Ja minä kun olin erehtynyt ajattelemaan, että sentään ovuloin, koska ovulaatiotestit ovat positiivisia. Ehei, sehän olisi liian yksinkertaista!

Luen monirakkulaisista munasarjoista (PCO) ja niihin usein liittyvästä monirakkulaisten munasarjojen oireyhtymästä (PCOS). Lääkäri ei diagnosoitunut minulla varsinaista oireyhtymää, ainoastaan monirakkulaiset munasarjat ultraäänen perusteella.

Hän vaikutti olevan ratkaisukeskeinen toiminnan ihminen, jota tavallaan arvostan. Munasarjasi ovat tällaiset ja sille voidaan tehdä tämä toimenpide. Mitä sitä turhaan vatvomaan, kohti seuraavaa askelta! Ymmärrykseni mukaan ovulaation induktio on joka tapauksessa tyypillinen ensimmäinen hoitomuoto, oli kyseessä PCOS tai pelkkä PCO.

Silti mitä enemmän luen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että kärsin PCOS:sta.

Pitkittynyt kierto? Siitä lähtien, kun jätin e-pillerit pois, kiertoni on ollut 31-36 päivää.

Aikuisiän akne? On pikkuhiljaa alkanut löytyä e-pillereiden lopettamisen jälkeen. Ne pitivät ihoni pitkään kunnossa.

Yksi selkeimmistä oireista on liikakarvoitus. Olen nyppinyt yksittäisiä tummia karvoja navan ja nännipihojen ympäriltä teini-ikäisestä lähtien, asiaa sen kummemmin ajattelematta.
Nyt tuntuu naurettavalta, että jokin täysin merkityksetön, arkinen asia, paljastuukin yhtäkkiä käänteentekeväksi. Kaikki nämä vuodet se on sisältänyt vihjeen, jota en ole osannut lukea.

Olen koko lapsuuteni nuoreen aikuisuuteen saakka ollut lähempänä ali- kuin ylipainoa.
Hiljattain järkytyin huomatessani, että painoindeksini menee nykyään juuri ja juuri lievän ylipainon puolelle normaalipainon sijasta. PCOS:sta kärsivällä jo viiden prosentin painonpudotuksella voi olla iso merkitys. En ole koskaan elämässäni laihduttanut, mutta pitäisi varmaan yrittää pudottaa muutama kilo..

"PCOS:sta kärsiville painonpudotus on usein tavallista haastavampaa."
Tottakai on, mitenkäs muutenkaan!

Voisin syventyä surkuttelemaan sitä, miksi juuri minulla on tällainen. Miksi minun pitää syödä tabletteja saadakseni aikaan sen, mitä suurimmalla osalla naisista tapahtuu vain itsestään?

Eikö tämä tosiaan ollut jonkun mielestä vieläkään tarpeeksi hankalaa?

Olen kuitenkin yllätyksekseni onnistunut keskittymään ajatuksissani siihen, että tästä voi selvitä.
Tilanne voisi olla paljon pahempikin. Siinähän on aihetta juhlaan.

Onhan tämä joskus ohi?

Välillä tunnen itseni pikkulapseksi, joka istuu auton takapenkillä.
Haluaisin kovasti kysyä, että eihän mene enää kauaa, ollaanko kohta jo perillä?
Tiedustella auton kuljettajalta, kuinka pitkälle olet minua viemässä?

Olen viime päivinä saanut itseni kiinni unelmoimasta. Lähinnä siitä, että tämä huoli joskus helpottaa.
Että joskus koittaisi päivä, kun ei tarvitsisi ajatella tätä enää, vaan voisin ajatella ihan muita asioita.

Yritän täyttää mieleni tyhjiä kohtia jollakin, mutten tiedä, mitä niihin laittaisin.
Huomaan kaipaavani lohtua. Yritän hakea sitä mielikuvista, joissa ainainen odottaminen tulisi päätökseensä.

Haaveilen syntymän hetkestä. Yritän kuvitella katsovani vastasyntynyttä.
Kuvat ovat hataria, niin kaukaisia, sumuisia. Mitä lähemmäs yritän tarkentaa, sitä kauemmas ne lipuvat.

Siinä hetkessä kun toivottavasti saisin lapsen terveenä syliin, kaikella aiemmalla huolella ja epätietoisuudella ei olisi enää väliä. Vaikka tottakai todellisuudessa niillä olisi väliä.
Mutta silloin se olisi enää toissijaista. Ohi, mennyttä. Muisto.

Minun ei tarvitsisi enää huolehtia siitä, saanko hänet koskaan vai en.
Luonnollisesti samalla tulisi tuhat uutta asiaa, joista minun pitäisi huolehtia, mutta joka tapauksessa, ei siitä enää.

Koska hän olisi jo siinä, voisin vihdoinkin uskoa hänet todeksi.
Saisin katsoa häntä ja kuiskata hänelle, että kaikki oli tämän arvoista.
Juuri tämä matka minun piti kulkea, saadakseni juuri hänet.

Onhan tämä joskus ohi, eihän tämä jatku ikuisesti?

Tuleehan joskus aika, kun voin katsoa tätä kaikkea taaksepäin ja muistella, että huh huh, olipa melkoinen matka? Todeta, että "voi minua, olinpa aika sekaisin siihen aikaan. Nykyäänkin olen sekaisin, mutta ihan eri asioista!"

Muuttuuko tämä epätietoisuus joskus nykyisyydestä menneeksi, preesensistä imperfektiksi?

Saanhan joskus irrottaa otteeni ja päästää tästä irti?

Tyhjä kohta

Asiaa sulateltuani on selvää, että haluaisin yrittää ovulaation induktiota tablettihoidolla jo ensi kierrosta. Lääkkeet ovat halpoja ja lääkärin mukaan todella hyvin siedettyjä. Sitä paitsi niitä syödään vain viiden päivän ajan. Kohdun tilanne ja hoidon vaikutus täytyy tarkistaa ultraäänellä myöhemmin kierron aikana, ja se tietysti maksaa.

"Olisihan sinulla ainakin sitten jotain, mitä voit tehdä", Mies toteaa.

Hänkin on oppinut sisäistämään yhden tätä kaikkea suuresti määrittelevän tekijän: palavan haluni ja kaipuuni saada jotakin, mitä tälle asialle voisin tehdä. Muutakin, kuin odottaa ja toivoa parasta.
Se ei koskaan ole ollut vahvuuteni.

Varaan ajan lääkärin suosittelemiin kilpirauhaskokeisiin.

Yöllä ennen nukahtamista pengon mieleni lokeroita.
Huomaan jotakin puuttuvan, mutten saa kiinni, mitä se on.

Tulee mieleen se muistipeli, jossa henkilölle näytetään ensin pöytä, jossa on kymmenkunta satunnaista esinettä. Sitten täytyy sulkea silmät. Kun saa katsoa, muutama esine on hävinnyt ja täytyisi muistaa, mitä pöydästä puuttuu.

Muisteltuani tarpeeksi kauan löydän kaksi kohtaa, joissa aiemmin oli jotain, mutta jotka ovat nyt tyhjiä.

Iso tila mieleni perimmäisessä nurkassa on autio. Sen paikalla oli aiemmin kylmäävä pelko, että minussa on jotain pahasti vialla. Että hedelmöittymiskykyisiä munarakkuloita on vähän tai hädin tuskin ollenkaan, ja aika alkaa olla vähissä, ehkä jo loppunut.

Suunnaton huoli, että kohdussa tai munasarjoissa olisi jotain välitöntä hoitoa vaativaa, kasvain tai laajalle levinnyt endometrioosi. Tai kävisi ilmi jotain muuta, mikä tekisi biologisen lapsen saamiseen suuria ellei mahdottomia esteitä. Kauhukuva, jossa joutuisin käymään Miehen kanssa seuraavan keskustelun, jota en todellakaan haluaisi käydä.

Nyt kun kehoni toimintaan liittyvän valtavan epätietoisuuden kohdalla ei ole enää juuri mitään, huomaan, miten suuren tilan se ajatuksistani vei.

Tänään tiedän suurin piirtein, mikä minussa on vikana ja mitä se voi tarkoittaa.
Kaikki ei ole vielä selvää, mutta se osa mikä on, on todennäköisimmin vaikeuttanut raskaaksi tulemista ja vaikeuttaa myös jatkossa. Tiedän myös, millä tavoin sitä voidaan lähteä hoitamaan.

Tottakai olen huolissani, mutta sentään olen paremmin perillä, mistä minun pitäisi olla ensisijaisesti huolissani, sen sijaan että huolehtisin kaikesta mahdollisesta. Olen edelleen epätietoinen monista asioista kehoni toimintaan liittyen, mutta siihen liittyvä pelko on tarkempirajaista, ei kaikennielevää.

Toinen puuttuva kohta löytyy mieleni vastakkaiselta seinustalta. Siinä oli aiemmin toivo siitä, ettei mikään ole pielessä, vaan kaikki on oikeasti hyvin ja huolehtimiseni on ollut turhaa. Tähän yhdistyy sen vaihtoehdon todennäköisyys, että lapsen saaminen voisi olla hyvinkin yksinkertaista eikä vaatia mitään erityisiä toimenpiteitä.

Senkin paikka on nyt tyhjä. Tiedän, että minun on edelleen fyysisesti täysin mahdollista tulla raskaaksi ilman mitään lääketieteellistä apua, mutta odotukseni sitä kohtaan ovat vähäisemmät.

Huomaan, että olen tottunut käymään näissä kahdessa paikassa mielessäni, useita kertoja päivässä. Erityisesti nukkumaanmennessä oIen ikään kuin kävellyt mieleni läpi ja sammutellessani valoja käynyt aina katsomassa samat tietyt, tutut paikat. Todennut, että voi olla, että kaikki on pahasti pielessä.
Sen jälkeen todennut, että voi myös olla, että kaikki on hyvin.

Nyt minulla on liikaa tietoa pelätäkseni, että kaikki asiat ovat huonosti, ja liikaa tietoa toivoakseni kaiken olevan hyvin. Kun en voi enää käyttää kumpaakaan näistä, ajatukseni eivät useinkaan tiedä, mihin päin etsiytyä.

Olen silti tyytyväinen, että kävin tutkimuksissa enkä odottanut kauempaa.
Luulen, että kokonaisuuden kannalta näin on vähän helpompi olla.

Surullisten ihmisten talo

Istun mukavassa nojatuolissa odotusaulassa, jonka useille sohville on aseteltu keväisen vihreitä koristetyynyjä.

Oletteko huomanneet, että tärkeissä, elämää jollain tavalla määrittävissä hetkissä sitä kiinnittää huomiota yksittäisiin asioihin, kuten esimerkiksi radiosta kuuluvaan musiikkiin?
Ikään kuin sillä voisi olla välitettävänä jokin viesti universumilta. 

Tämä (tottakai suunnittelematta raskaana olevan) Ellie Gouldingin kappale taitaa kertoa lähinnä uskomattomasta seksistä kahden ihmisen välillä. "Touch me like you do. What are you waiting for?"

Tässä istun ja odotan saavani tietoa siitä, onko välisestämme (tällä hetkellä vähemmän uskomattomasta) seksistä ylipäänsä hyötyä.

Mitä toivoisin kuulevani?

Ehkä eniten toivon, että lääkäri keksii pienen ongelman minusta, johon on olemassa helppo ja yksinkertainen ratkaisu. Esimerkiksi että jotkin arvoni ovat liian alhaiset, mutta niihin löytyy vastaus tietystä lisävitamiinista. En edes tiedä, onko se mahdollista.

Eniten pelkään luonnollisesti sitä, että jokin on todella pahasti pielessä.

En myöskään lähtökohtaisesti toivo, ettei hän löydä yhtäkään ongelmaa. Ei mitään, mikä voisi olla toisin. Tähän ei ole oikein rationaalista selitystä, sillä sehän olisi hyvä uutinen.
Vai olisiko?

Koska mikä ikinä minussa onkaan hyvin, se ei selvästi riitä.
Ja jos ongelma ei ole minussa, se voi olla Miehessä, ja sitä en halua.

Odotusaulaan kävelee arviolta 35-vuotias nainen. Hän istuu yhdelle laadukkaalta vaikuttavista sohvista, juuri siihen ainoaan kohtaan, jossa hän on selin minuun emmekä näe toisiamme ollenkaan.

Naisesta huokuu tietynlainen surumielisyys, vai kuvittelenko vain?
Samanlainen kireys ja harteilla lepäävän taakan paino, kuin pariskunnasta neuvontatiskin edessä.

Sekö tämä paikka on, surullisten ihmisten talo?

Muutaman hetken päästä naisen luokse tulee hoitaja tai lääkäri, joka tervehtii häntä lämpimän sydämellisesti: "No hei, pitkästä aikaa!" Kuin he olisivat tunteneet jo vuosia.
Kuinkahan kauan nainen on täällä käynyt, ja miksi käynneissä on ollut tauko?

Minun lääkärilläni on miellyttävän pehmeä ääni ja rauhalliset liikkeet.
Hän ei ole lukenut etukäteen vaivalla täyttämääni esitietolomaketta, vaikka tällä tuntihintalla luulisi.

Kova, kylmä esine liikkuu sisälläni. Munarakkuloiden määrä ei ole hiipumassa, vaan niitä on paljon.
Itse asiassa niitä on liikaa.

PCO, lääkäri kirjoittaa yhdistelmän paperille eteeni.
Munarakkuloita on niin paljon, ettei ovulaatiota välttämättä tapahdu, ainakaan joka kierrossa.

Ovulaation oireet voivat olla selkeät ja testi positiivinen, mutta kohonnut LH-hormonin pitoisuus voi johtua myös rakkuloiden suuresta määrästä, ei tulevasta ovulaatiosta. Ja vaikka ovulaatio tapahtuisi, toinen ongelma on, että koska munarakkuloita on liian paljon, välttämättä yksikään niistä ei ehdi kypsyä valmiiksi hedelmöittymistä varten. 

Lääkärin mielestä kilpirauhasarvoni olisi hyvä tarkistaa, kaiken varalta. Voin syödä Letrozol-nimisiä tabletteja kierron alkupuolella viiden päivän ajan. Niiden tulisi tehostaa munarakkuloiden kypsymistä. Tämä ovulaation induktioksi kutsuttu hoito voidaan halutessani toteuttaa jo seuraavassa kierrossa. Voimme hyvin myös jatkaa yrittämistä ilman hoitoa.

Jatketaan yrittämistä lääkeavulla tai ilman, yhdyntöjä kannattaa ajoittaa lähinnä positiivisen ovulaatiotestin ajankohtaan ja sen jälkeisiin pariin päivään. Tätä aiemmista päivistä ei liene hyötyä, koska kuukautiskiertoni on pitkä ja ovulaatio ajoittunee normaalia myöhempään ajankohtaan.
Pienestäkin painonpudotuksesta voi olla hyötyä monirakkulaisten munasarjojen osalta, vaikkei sille muuten olisi selkeää tarvetta.

Parkkipaikalla mietin, mitä minun tulisi nyt tuntea.
Pitäisikö tämän itkettää, tämähän on huono uutinen?

En tiedä onko se väärin, mutta selkeimpänä pintaan nousevista ensitunteista erottuu helpotus.

Viimeinkin. 
Jokin selittävä tekijä jo pitkään selittämättömästi kalvanneelle tunteelle, ettei kaikki ole kunnossa.
Ei tosiaan ole.

"Don't you worry about a thing", kehottaa radio.
En taida pystyä lupaamaan ihan sellaista.

Esitietolomake

Olen varannut ajan erikoislääkärin tarkastukseen, yksityiselle puolelle.
Käyntiin tulee varata aikaa 80 minuuttia. Se on hävyttömän kallista, mutta en välitä enää.
Minun on pakko tietää, tapahtuuko sisälläni mitään, mitä pitäisi.

Jo esitietolomakkeen kysymykset saavat oloni sekavaksi.

Psyykkinen terveydentila:
Aivan loistava, ei lainkaan ahdistunut, stressaantunut tai toivoton.

Kuukautisten alkamisikä:
Kuka näitä voi muistaa? Täytyy heittää jotain arviosta.

Onko seksuaalielämässä ongelmia?
No, tuota..

Kaikkein eniten tunnontuskia aiheuttaa lomakkeen kohta, jossa kysytään viimeisimmän papa-kokeen tulosta ja vuotta.

Niin.

Ainut papa-koe, josta minulla on selkeä muistikuva, oli se ensimmäinen, jonka jälkeen sain e-pillerit aloitettuani ensimmäisen vakavan seurustelusuhteen. Olin 16-vuotias.

Muistan, että koe sattui ja koko tutkimus tuntui ikävältä.
Toinen muistamani asia on, että tutkimuksessa sisälläni näkyi epämääräinen, ylimääräinen, pieni.. Jokin? Jäin käsitykseen, että se oli sinänsä harmiton asia, mutta sen kehittymistä piti jäädä seuraamaan siltä osin, onko sitä enää seuraavalla kerralla.

Muistan saaneeni jotain kautta tiedon, ettei seuraavalla kerralla enää näkynyt mitään normaalista poikkeavaa. Mutta miksi en kuolemaksenikaan muista tästä kerrasta mitään? 

Pakkohan minun on ollut käydä tutkimuksessa uudelleen, miten muuten tällaisen tiedon olisin saanut?
Lisäksi mielessäni leijuu hämärä muistikuva siitä, että minulle olisi luvattu soittaa, jos papa-kokeessa olisi jotain vialla. Soittoa ei koskaan tullut. 

Joka tapauksessa tästä kaikesta on aivan liian pitkä aika.

Tämän jälkeen sysäsin koko asian pois mielestäni. Tein kaikkeni, jotta välttyisin jatkossa sisätutkimukselta. Uusin e-pillerireseptini opiskelijaterveydenhuollon terveydenhoitajalla, koska tiesin, ettei hän tee gynekologista tarkastusta. En koskaan saanut e-pillereistä haittavaikutuksia, joten perustelin löyhästi itselleni, että eihän minulla ole mitään ongelmaa, joten ei tarvitse tutkiakaan.

Selaan Omakantaa, yritän etsiä sieltä tietoja. Ensimmäiset kirjaukset alkavat vuodelta 2015, opiskelijaterveydenhuollosta. Se on liian myöhään, papa-kokeet olivat ennen sitä.

Opiskelijaterveydenhuollosta löytyy kirjaus, jossa oman kertomani pohjalta todetaan, että viimeisin gynekologinen tutkimus oli ollut vuonna 2013. Paljon mahdollista, ehkä se oli se toinen kerta?

Valmistuttuani en seuraaviin vuosiin käynyt yhtään missään. E-pilleriresepti uusittiin sähköisesti terveysasemallani. Edellisestä papa-kokeesta ja ylipäänsä gynekologisesta tutkimuksesta on siis aikaa vähintään kahdeksan vuotta. Kohdunkaulan syövän seulonnat viiden vuoden välein käynnistyvät vasta 30-vuotiaille.

Minua kylmää.

Miten olen saattanut olla näin välinpitämätön ja lyhytnäköinen?

Olenko tosiaan ollut niin raukkamainen, että olen vältellyt kaikki nämä vuodet gynekologista tarkastusta ainoastaan sen epämiellyttävyyden vuoksi?

Ei sitä turhaan sanota, että nuoret aikuiset elävät hetkessä.
Hahmotus omien valintojen seurauksista pitemmällä aikavälillä loistaa usein poissaolollaan.

Entä jos jokin on ollut vuosikausia pielessä, tietämättäni?
Jokin, mitä olisi voitu jo vuosien ajan hoitaa?

Naiset, pitäkää tätä varoittavana esimerkkinä.
Käykää ihmeessä gynekologilla, säännöllisesti!

Odottamisesta

Työpäivät ovat hektisiä ja tarjoavat kaivatun tauon, jolloin en yksinkertaisesti ehdi ajatella omia murheitani.

Mutta välillä jo töistä kotiin ajaessa se tulee mieleen. Ja yleensä ajatuspolkuni menee näin:
"Niin, se. Mutta..? Ainiin, täytyy odottaa."

Taas, vielä.
Edelleen, uudelleen.

Odottaa.
Siihen sanaan tiivistyy koko lapsitoiveeni ydin.

Mielestäni tästä ajanjaksosta puhuminen "lapsen yrittämisenä" on hyvinkin liioiteltua.
Lasta yritetään niinä muutamana potentiaalisena päivänä kuukaudesta. 

Mutta kaikki muu aika odotetaan jotakin.
Väitänkin, että lapsen kirjaimellinen odotus voi alkaa jo kauan ennen "varsinaista" odotusaikaa eli raskautta.

Viihdyin hyvin kotona jo ennen koronaa ja viihdyn edelleen. On mukavia puuhia, joita tykkään tehdä.
Pitäisikö tässä täyttää iltansa jollain kaiken aivokapasiteetin syövällä aktiviteetilla, ettei ajattelisi tätä niin paljon?

Mutta millä senkään tässä pysähtyneisyyden tilassa tekee?
Enkä edes haluaisi.

Oletteko muuten huomanneet, että kaikki raskaudet ympärillä tuntuvat etenevän hurjaa vauhtia, kuin pikakelauksella? Tuntuu että sinä aikana kun itse odotan seuraavaa ovulaatiota, tuttavan raskaus on edennyt kolme kuukautta.

Olen kuullut, että raskaana ollessa aika usein lentää kuin siivillä, vaikuttaa etenevän tavallista paljon nopeammin. Niin tosiaan vaikuttaa, myös näin ulkopuolelta seurattuna. 

Taas yksi työkaveri jää äitiyslomalle, vaikka eikö hän vasta ihan äsken julkistanut raskautensa?
Miten toisella tuttavalla on jo ensi viikolla aika rakenneultraan, vaikka siitähän on kai korkeintaan pari viikkoa, kun hän julkaisi kuvan tuoreesta positiivisesta raskaustestistä?

Ja sitten on meitä.

Joiden seuraava ovulaatio on vasta valovuoden päässä, eikä mikään voi sitä nopeuttaa. 
Joiden elämässä aika tuntuu välillä laahustavan niin hitaasti, että se hädin tuskin etenee lainkaan.

Koska tämä on aina mukana, joka askeleella, kaikkialla.
Odottaminen.

Siinä se on

Sitä on ollut viime aikoina vaikeampi tavoittaa, haasteellisempaa saada tartuttua kiinni.
Se on usein lipunut huomaamatta hetkissä ohi, ilmassa leijuvien kysymysten ja epävarmuuksien seassa.

Sen välähdykset ovat olleet niin nopeita, kaiken epätietoisuuden ja stressin keskellä.
Kuin lähes luonnottoman kirkas kevään aurinko, joka häikäisee niin, ettei meinaa saada katsettaan tarkennettua.

Viikonlopun iltapäivä. Ulkona puuskainen tuuli humisee niin, että ujellus kuuluu sisälle asti.
Sen pyörteissä kevät tekee tuloaan.

Mies on tullut kotiin omilta menoiltaan ja lepää sängyllä, selkä minuun päin.
Menen sängylle ja tulen häneen kiinni.

Kaivaudun saman peiton alle, painaudun häntä vasten.
Asettaudun hänen kehonsa minulle muodostamaan, tuttuakin tutumpaan muottiin.
Painan kasvoni hänen niskaansa, vedän sisääni hänen hiustensa tuoksua.

Ja siinä se on.

Onni.

Saan olla tässä. Hänen vieressään, lähellään. Saan koskettaa häntä.
Me molemmat olemme edelleen tässä. Voipuneina, mutta olemme.

Nyt tiedän, että samaan aikaan kun sydämeen sattuu, voi tuntea myös onnea.

Tiedän, että olen oikeassa paikassa.
Tässä minun kuuluukin olla, en voisi olla muualla.

Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, ei jokin, joka tuntuu näin oikealta, voi olla täydellisen väärin.

Kaksi sarjakuvablogia

Kun vuosia sitten aloin jostain syystä kiinnostua tahattomasta lapsettomuudesta (vielä onnellisen tietämättömänä siitä, miten se omaan elämään tulisi linkittymään), ensimmäiset aiheeseen liittyvät blogit, jotka löysin, olivat sarjakuvablogit Meinasin kaatua ja Maailma mustavalkoinen.

Molempien piirrokset pysäyttivät minut silloin ja pysäyttävät edelleen, suosittelen lämpimästi tutustumaan. Ne tekevät todeksi sen vanhan tosiasian, että joskus kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Jostain syytä erityisesti tämä piirros jäi niiltä ajoilta mieleeni.
Muistan jo silloin pohtineeni olevan uskomatonta, miten syvälle minuuteen lapsettomuus voi porautua.
Tuntui lohduttomalta, että joku voi olla niin syvällä surussa, että näkee omenapuutkin ympärillään onnistujina.

Lapsettomuus voi pakottaa ihmisen polvilleen, ja painaa vielä siitäkin alemmas.
Se voi taivuttaa kumartumaan yhä syvemmälle, kunnes jokainen lihas on äärimmilleen jännittynyt.
Se voi istua niin painavana päällä, että poski litistyy jo maata vasten ja henkitorvi alkaa painua kasaan.

Vaikka tunnen alkavani jo vähitellen taipua, en ole vielä lähelläkään siellä asti.
Mutta joku muu on.

Olen huomannut, että joissain lapsettomuusblogeissa postaukset loppuvat positiiviseen raskaustestiin tai pian sen jälkeen. Joko niin, että kirjoittaja suoraan ilmoittaa blogin päättyvän, tai sitten blogi vajoaa vähitellen hiljaisuuteen, kun kuukaudet ilman postauksia vaihtuvat vuosiksi.

Välillä raskausuutista ei kuulu, mutta ei kuulu mitään muutakaan. Lukijat jäävät ihmettelemään, mitä kirjoittajalle tapahtui, tuliko hän raskaaksi vai saiko vain tarpeekseen blogista. Kenties seuraajat käyvät vielä kommentoimassa ja kyselemässä, mitä kuuluu, saamatta koskaan enää vastausta.

Jokaisen tulisi lakata kirjoittamasta silloin, kun se oikealta tuntuu. On täysin ymmärrettävää haluta lopettaa lapsettomuusblogin pitäminen raskaaksi tultuaan. Silti välillä äkillinen loppu tuntuu pahalta. Jaahas, näköjään taas yksi seuraamistani blogeista katoaa, tai ainakin postaustahti harvenee.

Kuin välittömästi raskaaksi tultuaan astuisi jonnekin mystiseen paikkaan, jossa entistä ei enää ole. Tunne, josta itse voi vain haaveilla.

En voi etukäteen varmaksi tietää, mitä omasta blogistani ajattelisin, jos tulisin raskaaksi.

Mutta yksi asia on varma. Tapahtuipa mitä tahansa, minä en vain katoa.
Olen täällä.

Siellä ne lojuvat

Siellä ne lojuvat, taas.
Haaveet, unelmat.

Vessan lattialla, yhdessä kasassa.
Katsotaanpas vähän tarkemmin, mitä sieltä löytyy.

Alimmaiseksi näyttää litistyneen pupu. Sen sileät korvat pilkottavat sukulaisen rakkaudella neulomien vauvansukkien alta. Ja näettekö, sieltä löytyy myös ensimmäinen itselle hankittu raskausvaate. 

Sen alle on ruttaantunut äitienpäiväkortti tulevalle mummolle, omalle äidilleni.
Kortin toiselle puolelle on teipattu ensimmäinen ultraäänikuva.

Ensikengät, suloinen kummilahja, haettu äitiyspakkaus, syömättä jääneet sushit, kaikilta läheisiltä saadut sydämet whatsappissa. Odottavalle äidille tarkoitettu monivitamiinipurkki, jollaisen voisin ostaa myös raskautta toivovana, mutten ole pystynyt raskausvatsaisen naisen kuvan takia.

Kasan päällimmäisenä lojuu orpona pieni, harmaa body.

Tunnen itseni pohjattoman typeräksi, kuten joka kerta.
Että minä tosiaan edes hetken verran kehtasin ajatella, että minulle voisi käydä niin.

Enkö jo tiedä, ettei minulle käy niin, sillä tavalla käy vain muille.
Niin voi käydä minullekin, se pitää paikkansa. Mutta ei käy, enkö sitä jo suostu uskomaan.

Toivo on ohjeistettu käymään luonani pistäytymässä. Se asettuu viereeni, nojaa hetkeksi rauhoittavan painonsa minua vasten. Antaa kätensä levätä hetken harteillani, pitää minua hetken kädestä.
Mutta siinä kaikki, sitten sen on aika mennä.

Sen on tarkoitus vain kevyesti hipaista ihoani. Ehkä lähinnä auttaa jaksamaan seuraavaan hetkeen?
Vaikka voin vielä tuntea kosketuksen lämmön, mietin, oliko se äsken siinä vai oliko sekin pelkkää harhaa.

Positiivista raskaustestiä ei tästä röykkiöstä löydy.
Sitä en edes uskalla kuvitella, se tulee ihan liian lähelle.

Koska sen mahdollisuus on joka kerta olemassa, aivan kosketusetäisyydellä.
Tuntuu helpommalta haaveilla sellaisesta, joka on vähän kauempana, ei välittömässä läheisyydessä ja siten tuskallisen saavutettavissa, jos asiat toimisivat oikein.

Jos.