Polku

Polkuni lapsen haluamiseen on ollut pitkä eikä se itsestäänselvin tai tavanomaisin.

En ole se tyttö, joka 3-vuotiaasta lähtien on unelmoinut suurperheen äidin elämästä mielipidettään koskaan muuttamatta.

Lapsena ajatus omien lasten saamisesta tuntui luonnolliselta. Mietimme lapsuudenystävieni kanssa kauniita lasten nimiä tuleville lapsillemme.

Teini-iässä kapinoin ajatusta omista lapsista. Olin parisuhteessa, jossa yhteistä tulevaisuutta lapsineen oli hyvin vaikeaa nähdä. Hyvä jos saimme pidettyä kasassa suhteen seuraavaan viikkoon, aikuisuudesta puhumattakaan. Silloinen poikaystäväni halusi lapsia tulevaisuudessa. Aiheesta keskusteltiin joitakin kertoja, lähinnä humoristiseen sävyyn.

Teini-ikäisenä työskentelin lasten ja perheiden parissa. Työ sai minut näkemään, mitä lasten hoitaminen käytännössä tarkoittaa. Sain kokea arjessa, miten paljon energiaa ja huomiota lapsi vaatii. Tunsin suuren helpotuksen aallon huokuvan ylitseni joka kerta, kun palautin lapsen takaisin vanhemmalleen. Saisin olla taas rauhassa ja vastata vain itsestäni.

Toisaalta työn kautta sain kokea mukavia ja lämpimiä hetkiä, joita muistelen vieläkin silloin tällöin. Yksi mielenpainuvin tunnemuisto on leikki-ikäisen lapsen paino ja lämpö sylissä. Tunne siitä, että olen tärkeä ja minusta voi hakea turvaa.

Suurimmaksi osaksi lapsen saaminen näyttäytyi kuitenkin murrosikäisessä mielessäni kahlitsevana, väsyttävänä urakkana, jonka takia joutuisi luopumaan monista itselle tärkeistä asioista.

Miehen kanssa seurustelun aloitettuani huomasin, että ajatus lapsesta hänen kanssaan ei tuntunut huonolta. Tämän syvällisempi pohdinta oli pitkään kadoksissa. Työni lasten parissa jatkui, niin myös kapinointi. Vei kauan, ennen kuin pääsin tasapainoon itseni kanssa ja eroon omista epävarmuuksistani, jotka oli raahannut kivirekenä suhteeseen.

Lopulta olin tilanteessa, jossa ajatukseni kääntyivät enemmän lapsen haluamisen suuntaan.
Silti ailahtelin jatkuvasti. Tiistaina ajatus lapsesta tuntui hyvältä, torstaina ei enää.
Viikonloppuna saatoin harkita asiaa, mutta maanantaiaamuna tunnelmat olivat kaukana siitä. Rentoutuneena asia saattoi välähtää mielessä silloin tällöin. Väsyneenä tuntui, etten koskaan pystyisi siihen.

Punnitsin asian hyviä ja huonoja puolia mielessäni. Rauhalliset kotipäivät lapsen kanssa olivat ihana ajatus, mutta toisaalta jaksaisinko yöllä itkevää vauvaa? Olisi hienoa seurata lapsen kasvua, mutta miten pärjäisin uhmaikäisen taaperon kanssa?

Vasta kahden viimeisen vuoden aikana olen löytänyt varmuuden siitä, että todella haluaisin lapsen Miehen kanssa.

En haluaisi pelkkää mielikuvaa lapsesta.
En vain sanaa "lapsi" yhdistettäväksi jatkossa itseeni.
En ainoastaan pilvenhattaraa, jonka päällä leijailla.

Haluaisin Miehen, lapsen ja kokonaisen elämän sen mukana, hyvine ja huonoine hetkineen.
Ihan koko paketin.