Pöytälaatikosta: maaliskuu 2020
Ystävä laittaa viestiä, jossa kertoo että hänen kuukautisensa ovat useamman päivän myöhässä.
Ja yhtäkkiä siinä se asia on. Loistaa silmieni edessä paljaana, raakana. Läsähtää vasten kasvojani, pääsee yllättämään. Olen maailman ensimmäinen ihminen, joka tietää tästä. Ystävä kertoo, ettei ole tehnyt vielä testiä, mutta aikoo lähipäivinä tehdä.
Ensimmäinen ajatukseni on: miten on mahdollista, että tunnen näin suurta järkytystä, vaikka olen valmistautunut tähän yli vuoden ajan?
Toinen ajatukseni on: eikö tätä voisi vähän siirtää?
Myöhemmin puhumme siitä, mitä jos hän on raskaana. Kertaamme jo aiemmin keskusteltuja asioita minun näkökulmastani. Haluan puhua asioista ennen kuin ystäväni mahdollisesti katoaa onnen huumansa syövereihin, jonne minulla ei ole pääsyä.
Saan sanottua vaikeita asioita. Hän ymmärtää. Minulla on lupa tuntea ahdistusta, mahdollisuus kertoa jos en jollain hetkellä jaksa. Saan tuntea muutakin kuin ympärivuorokautista, ylitsepursuavaa innostusta.
Kerron, etten halua hänen suodattavan puheitaan tai varovan sanojaan.
Lupaan itse kertoa, jos tuntuu etten halua puhua raskaudesta tai lapsesta.
Ilkeä, muljahteleva painon tunne asettuu sydämeni päälle. En saa sitä pois.
Tottakai haluan tätä hänelle.
En vain jaksaisi, pystyisi, haluaisi nyt.
Millainen ihminen toivoo ystävänsä elämän onnellisimman tapahtuman siirtyvän kauempaan ajankohtaan?
Yöllä nukun huonommin kuin aikoihin.
Nukahtaminen vie ikuisuuden. Kun herään keskellä yötä, kehää kierävät ajatukset jatkavat välittömästi siitä, mihin jäivät. Tiedän, ettei asian siirtäminen edes auttaisi mitään.
Tämä olisi ihan yhtä vaikeaa kuukauden päästä, puolen vuoden päästä, kahden vuoden päästä.
Makuuhuoneessa on pimeää, mutta ei niin pimeää kuin haluaisin.
Pieni siilo katuvaloa tihkuu sitkeästi verhojen lävitse, en mahda sille mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti