Viiva

Pöytälaatikosta: maaliskuu 2020


Saan ystävältä kuvaviestin haaleasta, lähes huomaamattomasta viivasta.
Olen yksin kotona. Pitkään vain istun hiljaisuuden keskellä.
Mieleni on tyhjä, vai lyökö siellä tyhjää?

Istun sohvalla ja katson ikkunasta ulos, aurinko häikäisee kirkkaudellaan.
En huuda, en raivoa, en putoa polvileni, en romahda. Tuijotan vain ikkunasta.
Kuin huomaamatta kyyneleet tulevat, ne valuvat syyllisinä pitkin poskia.
Huomaan olevani suunnattoman helpottunut, kun silti pystyn löytämään sisältäni myös aitoa iloa.

Ulkona on lämpimämpää kuin aikoihin.
Tuuli kurittaa ikkunasta näkyvää pensasaitaa. Taittaa lähes kaksinkerroin, esittelee mahtiaan.
Antaa hetken olla rauhassa, kunnes iskee taas.
Pensaan oksat jäävät pystyyn vain tullakseen lyödyksi takaisin maahan.
Yhä uudestaan ja uudestaan.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen laitan television päälle.
"Antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan", laulaa Elastinen.

Minun on selvittävä tästä.