Pöytälaatikosta: tammikuu 2020
Ystäväni on yrittänyt lasta miehensä kanssa yli vuoden ajan.
Vuosi sitten hän kertoi minulle avoimesti heidän aloittavan yrityksen.
Arvostin tätä paljon. Ystäväni tietää tilanteestani.
Hän on ihminen, jolle toivoisin kaiken mahdollisen hyvän, mitä tämä maailma voi kenellekään tarjota.
Olisin kovasti halunnut olla iloinen ja toiveikas hänen puolestaan.
Valitettavasti päälimmäisenä tunteenani oli puhdas kauhu.
Miten kestäisin sen, että ystäväni saisi lapsen, tulevan kummilapseni?
Millaiseen myllerrykseen oma mieleni siitä menisi, minkätasoisen sekasortoon se oman elämäni syöksisi?
Miten vereslihalle tämä tulisi minut repimään?
Noin vuoden ajan laskin maanisesti kuukausia.
Jos ystäväni tulisi tässä kuussa raskaaksi, missä kuussa vauva syntyisi?
Miten kauan minulla olisi armonaikaa yrittää selvitä sinuiksi asian kanssa?
Kauanko, ennen kuin minun pitäisi olla toivottamassa lapsi tervetulleeksi pakahtunein sydämin?
Usein töihin ajaessani tein näitä laskelmia.
Jos lapsi saisi alkunsa alkuvuodesta, se tarkoittaisi että hän olisi jo jouluksi kotona.
Jos lapsi saisi alkunsa kesällä, hänestä tulisi kevään lapsi.
Uskon, että laskeminen oli itselleni tapa yrittää hahmottaa tilannetta. Tilannetta, joka näyttäytyi niin monisyisenä sotkuna päässäni, etten tiennyt mistä suunnasta sitä edes suunnittelisi lähestyvänsä.
Halusin olla varautunut, niin valmistautunut kuin voi olla kohtamaan jonkinlaisen sotatilan sisällään.
En halunnut tilannetta, jossa olen hetkeksikään unohtanut asian ja sitten se läväytetään eteeni.
Yhtäkkiä jääkylmänä vetenä kasvoille, kysymättä ja pyytämättä.
Viime kuukausina en ole enää laskenut.
Oloni on silti turvaton.
Kuin myrskyn edellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti