Nyt

Ensin asia oli mielessäni jatkuvasti.
Itkin monta kertaa vain katsoessani Miestä ja muistaessani, että voin jonain päivänä joutua luopumaan hänestä lapsiasian takia.

Yli kahteen vuoteen on mahtunut hyviä ja huonoja kausia itselläni. Huonoina hetkinä päähäni ei ole mahtunut mitään muuta. Mies on tasaisempi ja lisäksi välttelee ajattelemasta asiaa.

Tänä aikana olen varmistunut siitä, että haluaisin lapsia Miehen kanssa.
En nyt, mutta lähivuosina. En tiedä, haluaisinko lapsia kenenkään muun miehen kanssa, yksin lapsen hankkimisesta puhumattakaan.

Ajatus lapsesta tuntuu Miehestä edelleen huonolta. Häntä ahdistavat vastuu, epävarmuus siitä miten kävisi (lapsen/meidän/universumin), tietynlainen vapauden menetys ja sitovuus. Ne ovat asioita, joiden puntaroiminen ei ole itsellenikään ollut helppo tie tai selkeä valinta.

Ajatus siitä, että jäisin Miehen kanssa kahden ja olisimme vapaaehtoisesti lapseton pari, pelottaa eikä tunnu minusta hyvältä - mutta ei myöskään mahdottomalta.

Ystävien ja sukulaisten vauvauutiset, raskaudet ja pikkulapsielämä raastavat vereslihaa jostakin, mikä on aukinaisena sisälläni.

Muistuttavat kipeästi siitä, miten helppo tämä asia monille on.