Lähtöpiste

Kun aloimme seurustella Miehen kanssa, itsetuntoni oli hajalla.

Olin päätä pahkaa rakastunut, mutta kauhuissani.
Pelkäsin omaa varjoanikin.
Olin myös hyvin hämmentynyt. En ollut aiemmin asunut avoliitossa kenenkään kanssa. Olin halunnut palavasti muuttaa yhteen. En kuitenkaan tiennyt, miten yhdessä asuminen varsinaisesti tapahtuu, millaista se on.

Inhosin peilikuvaani, se oksetti minua.
Inhosin itseäni.

Näin kaikkialla uhkakuvia siitä, kuka tai mikä voisi viedä tämän onnen minulta pois.
Usein kaikista pahin uhka olin minä itse.
Varauduin siihen, mitä tapahtuu sitten kun Asioiden Oikea Laita paljastuu.
Olin vakuuttunut, että Mies jättäisi minut heti kun tajuaisi, miten huono oikeasti olen.
Tuntui kuin olisin pidättänyt jatkuvasti hengitystäni.

Rakastin Miestä, mutta se ei varmasti näkynyt aina ulospäin.
Olin jäykkä, etäinen ja kylmä. Se on aina ollut tapani reagoida tilanteessa, jossa en tunne oloani turvalliseksi. Sulkeudun omaan kuplaani, otan pienen mutta näkyvän etäisyyden.

Ajatukseni pyörivät siihen aikaan enimmäkseen sen ympärillä, miten surkea olen - sen sijaan että olisin keskittynyt siihen, kuka oli ja pysyi vierelläni.

Kesti kauan ennen kuin aloin luottaa, että oikeasti kelpaan tällaisena.
Vielä kauemmin kesti hyväksyä itse itsensä ja opetella armollisuutta itseään kohtaan.
Sillä matkalla olen edelleen, onneksi jo valovuosien päässä lähtöpisteestä.