Kun hyvän ystäväni raskaus varmistui, ensimmäinen tulevaisuutta koskeva ajatukseni oli toteamus "tulen voimaan henkisesti todella huonosti seuraavat kuukaudet".
Olen kuitenkin voinut ihan hyvin. Se on yllättänyt minut. Tuleva kummilapseni on minulle jo tärkeä, vaikken ajattele vielä paljoakaan konkreettisesti Häntä.
Silloin tällöin kun ajattelen, huomaan että hän merkitsee minulle jotain. Jotain muuta, kuin omaa pelottavan usvaisena siintävää tulevaisuuttani.
Kaikkein vähiten maailmassa tilanteeni on hänen vikansa.
Olen todella kateellinen, sen myönnän. Mutta en myrkyttävän, halvaannuttavan, sokaisevan kateellinen. Suurimman osan ajasta aivoni tuntuvat ymmärtävän, ettei tämä ole minulta pois.
Tämä raskaus, tämä onni, tämä lapsi.
Se kaikki korostaa omaa onnetonta tilannettani, mutta tuottamaansa onnea se ei kumoa.
Itse asiassa olen miettinyt, voinko oikeasti näin hyvin vai onko käynnissä jonkinlainen torjumisreaktio. Alitajuinen yritys suojella itseään, ennen kuin ei voi muuta tehdä kuin romahtaa.
Pelkään, että tulen voimaan jossain vaiheessa huonosti. Kuitenkin odotan sitä kuin tietäisin sen väistämättä olevan tulossa.
Näen unta, jossa olen kaupassa lastenvaateosastolla. Olen etsimässä ystäväni vauvalle lahjaksi bodya.
Jää epäselväksi, löydänkö sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti