Olen miettinyt, mitä läheisemme ajattelisivat mahdollisesta erostamme.
Olen miettinyt sitä useammin, kuin haluaisin myöntää.
Sen ajatteleminen tuntuu olevan helpompaa, kuin sen ajatteleminen mitä itse sanoisin tai tuntisin.
Pohdinnat ovat turvallisen kaukana itsestä ja omista tunteista, mutta kuvaavat kuitenkin tilannetta omalla tavallaan.
Omien vanhempieni miettiminen on liian tuskallista, se tuo asian liian lähelle.
Koska he musertuisivat. Eri tavalla kuin minä ja Mies, mutta omalla tavallaan.
Suru ja huoli painaisivat heidät kasaan.
Muiden sukulaisten miettiminen on helpompaa.
Uskon, että monet heistä olisivat aidosti järkyttyneitä, yllättyneitä.
Osa heistä haluaisi selvittää, eikö mitään ole enää tehtävissä.
Ja kaikki haluaisivat tietää syyn. Haluaisin, että se kerrotaan heille avoimesti.
Koska syitähän olisi vain yksi ainoa, sehän tässä on ironisinta.
Miehen suvusta on tullut minulle kuin toinen suku. Yllätin itseni ajattelemasta, että jos eroaisimme, voisinhan silti tavata läheisimpiä Miehen sukulaisia harvakseltaan, käydä kylässä silloin tällöin.
Ymmärsin nopeasti, etten pystyisi.
En kykenisi olemaan tilanteessa, jossa Miehen nykyiset kuulumiset roikkuisivat ilmassa, kuten myös sukulaisten hämmennys siitä, kuuluuko niitä kertoa minulle vai ei.
Miehen kuvitteleminen elämään itsestäni erillistä elämää tuntuu käsittämättömältä.
Kuin painajaisuni, joka on niin järjetön että nukkuessakin sen tietää olevan unta.
Moi, törmäsin teksteihisi selatessani lapsettomuusaiheisia blogeja. Luin kaikki läpi ja olet kyllä taitava kirjoittaja.
VastaaPoistaHalusin vain sanoa itse samankaltaisen tilanteen läpikäyneenä, että et ole yksin. Siltä se kyllä silloin minustakin tuntui, että kaikki muut ympärillä halusivat lapsia, mutta minun mieheni ei. Tai oikeastaan hänen kantansa oli, että "todennäköisesti en halua lapsia, enkä ainakaan vielä, mutta katsotaan".
Tavallaan sitä välitilassa leijailua haluaa jatkaa ja jatkaa, koska pelkää luopua siitä hyvästä mitä on jo saanut. Elämä on elämää ilman lapsiakin. Ja vaikka parisuhteen lopettaisikin, ei silti ole mitään takeita, että haave lapsesta ylipäätään toteutuisi ja sitten olisi ns. turhaan heittänyt toimivan parisuhteen roskakoppaan. Näin itse perustelin asiaa aikanaan itselleni.
Omalla kohdallani kuitenkin halu perheenperustamisesta kasvoi vuosien mittaan niin suureksi, että sitä oli enää mahdoton ohittaa. Kun asiaa oli vatvottu enemmän ja vähemmän aktiivisesti 2 vuoden ajan (seurustelimme yhteensä 5 vuotta), monet yöunet menettäen ja liian monet itkut itkien, annoin miehelle aikarajan. Tavallaan tiesin jo etukäteen, että tuskin siinä parisuhteelle hyvin käy - mutta kyllä tuo epävarmuus oli kylvänyt tuhoa jo paljon ennen aikarajan asettamistakin. Kun aikaraja sitten tuli vastaan, niin mies uskalsi vihdoin myöntää, ettei tosiaan tule koskaan haluamaan lapsia. Ehkä hänkään ei saanut sanottua sitä ennen kuin oli pakko.
Erosimme. Ero ei missään nimessä ollut helppo tai olankohautuksella kuitattavissa, olimmehan rakastaneet toisiamme syvästi. Mutta pitkästä aikaa tulevaisuus ei enää ahdistanut minua ja tunsin, että olen menossa elämässä eteen- enkä taaksepäin. Se kertoi suhteen päättämisen olleen oikea ratkaisu, kipuilusta huolimatta. Ja olen myös tyytyväinen, että annoimme asialle aikaa, sillä eihän näitä päätöksiä yhdessä yössä kypsytetä.
Nyt olen ollut jo pitkään uudessa parisuhteessa ja sanoimme toisillemme tahdon viime kesänä. Herra Oikea siis löytyi sittenkin. Valitettavasti perheenlisäystä meille ei ole suotu ja käymmekin nyt toista vuotta lapsettomuushoidoissa, mutta ainakin menemme kohti samaa päämäärää. Se tuntuu tärkeämmältä kuin mikään muu.
Voimia asian käsittelyyn ja toivon, että saatte palaset loksahtamaan kohdilleen tavalla tai toisella.
Hei. Kiitos kommentista ja oman tarinasi jakamisesta.
PoistaOlen jo pitkään kipeästi kaivannut saada kuulla muiden kokemuksista ja samankaltaisista tilanteista, oli niihin jo saatu ratkaisuja tai ei.
Joskus tosiaan tuntuu, että on ainut tässä elämäntilanteessa oleva ja ympärillä on vain iloisesti lasta odottavia, toivovia tai vähintään suunnittelevia pariskuntia.
Kuten sinäkin, myös itse olen tyytyväinen siihen, että olen antanut tälle asialle aikaa enkä ole lähtenyt väkisin tekemään ratkaisuja, jotka vielä toistaiseksi tuntuvat vääriltä. Kuitenkin joskus mietin, että miten kuunnella intuitiotaan jos se on niin kauhusta mykkänä, että sitä kuuntelemalla kuulee pelkkää hiljaisuutta..
On hienoa kuulla, että sinulla kaikki kääntyi lopulta parhain päin, kipeästä valinnasta huolimatta. Kaikkea hyvää sinulle ja miehellesi. Toivon, että pian saisitte kovasti odottamanne pikkuisen luoksenne.