Pohja alas

Seuraavat viikot menivät molemmilta vuoroin itkiessä, vuoroin kauhunsekaisessa paniikissa.
Keskustelimme, pohdimme. Yritin selvittää itselleni, mitä minun tai meidän pitäisi tämän tiedon valossa tehdä. Elämältäni oli pienessä hetkessä romahtanut pohja alas.

Tiesin varmaksi, että mikäli todella haluaisin tulevaisuudessa lapsia - en ollut täysin varma siitä - haluaisin saada ne Miehen kanssa. Mies tiesi, ettei ajatus omasta lapsesta tuntunut hyvältä ajatukselta nyt eikä ollut tuntunut koskaan aiemminkaan, muttei ollut varma tulisiko se joskus myöhemmin tuntumaan.

Ajatus erosta tuntui fyysisenä kipuna.
Molemmista tuntui ylipäänsä käsittämättömältä ajatus, että eroaisimme nyt sen takia, että mahdollisesti tulevaisuudessa tapahtuisi asia x tai y.
Tiesin, että katuisimme hätiköityä eroa. Miettisimme lopun elämäämme, miten meille olisi lopulta käynyt, jos olisimme katsoneet pidemmälle.

Olimme molemmat samaa mieltä siitä, ettemme kumpikaan halunneet lapsia juuri nyt.
Totesimme, ettei asian ratkaisemisella ja valintojen tekemisellä ollut akuuttia kiirettä.

Päädyimme nopeasti tulokseen, että päivittäisellä asiasta puhumisella ja yhdessä vatvomisella tulisimme molemmat hulluiksi. Päätimme siis jättää asian toistaiseksi siihen ja yrittää elää normaalia elämää yhdessä.

Sain usealta läheiseltä ystävältä tylyn ja yksinkertaisen neuvon jättää Mies.
Asia oli minusta kaikkea muuta kuin tylyn yksinkertainen.

Jouluna 2

En ollut (niin typerältä kuin se kuulostaakin) koskaan ennen tullut edes ajatelleeksi vaihtoehtoa, jossa Mies saattaisi valita lapsettomuuden minun sijastani.

Yhtäkkiä se mahdollisuus loisti silmieni edessä.
Kuin olisin laittanut ensimmäistä kertaa kunnolliset silmälasit päähäni.
Jälkeen päin selvisi, että Mies oli kyllä tiedostanut tämän vaihtoehdon olemassaolon koko suhteemme ajan. Hän oli kuitenkin työntänyt sen mielessään mahdollisimman syvään sopukkaan, koska vaihtoehto hirvitti myös häntä.

Kyseinen ajatusprosessi päässäni kuulin radiosta joululaulun, olihan tapaninpäivä. Niin kornia kuin se onkin, laulun sanat saivat ihan uuden merkityksen.

"Kerran loppuun satu joulun saa. Suru säveliä sumentaapi. 
Kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet. Siks oi tähtisilmät, loistakaa.”

Samassa hetkessä ymmärsin konkreettisesti, mitä tämä kaikki tarkoitti.

Rakastan joulua, mutta meillä voisi olla edessämme rajallinen määrä yhteisiä jouluja. Joskus voisi tulla aika, kun viettäisimme joulua kumpikin tahoillamme muiden seurassa - tai yksin. Joskus voisi tulla aika, kun emme voisi olla enää yhdessä. vaikka kuinka paljon sitä molemmat haluaisimme.

Niinä joulun pyhinä itkin tavalla, jolla en ollut ennen itkenyt.

Se ei ollut pelkkää järkytystä, tuskaa ja surua.

Päällimmäisenä oli elämän uskomaton epäreiluus. Pohjaton epätoivo.

Jouluna 1

26.12.2017 tajusin yhtäkkiä, miten suuri potentiaali elämälläni oli mennä pilalle.

Ystäväni oli juuri julkistanut kihlautuneensa avomiehensä kanssa. Tiesin hänen vihjailleen avomiehelleen, että mikäli kihlausta ei tapahdu pian, suhde olisi ohi.

Olin aina naiivisti ajatellut, että todelliset rakkaussuhteet päättyvät vain siinä tapauksessa, jos rakkaus kuihtuu pois. Tämä oli kuitenkin minun ja Miehen kohdalla mielestäni täysin mahdotonta. En voisi koskaan lakata rakastamasta häntä eikä hän minua. Toisin sanoen olisi mahdottomuus, että suhteemme koskaan päättyisi meidän aloitteestamme. Olisimme yhdessä koko loppuelämän tai ainakin niin kauan kuin universumi antaisi meille aikaa.

Ystäväni kihlaus sai kuitenkin minut ajattelemaan. Vaikka rakkautta ja halua olla yhdessä riittäisi koko loppuelämäksi, voisiko silti tulla eteen asioita, jotka ovat liian tärkeitä toiselle ja ei-tärkeitä toiselle?

Ystävälleni kihlautuminen juuri sinä ajankohtana oli tällainen asia, vedenjakaja.

Tajusin, että meillä lapset voisivat olla sellainen asia.

Olin yhteisten vuosiemme ajan tiennyt, ettei Mies ollut innoissaan lasten hankkimisesta. Tiesin, että hänelle olisi tärkeää, että meillä olisi vähintään erittäin vakiintunut työ-, raha- ja elämäntilanne ennen lapsen ajattelemista.

Tiesin myös, ettei Mies ollut 100-prosenttisen varma, halusiko lapsia silloinkaan. Olin kuitenkin aina ajatellut, että asia hoituisi parhain päin kun sen aika olisi. Miehellä olisi aikaa kasvaa ajatukseen lapsesta.

Yhtäkkiä minulle valkeni, ettei Mies välttämättä koskaan kasvaisi ajatukseen lapsesta.

Suhteemme voisi oikeasti kaatua tähän.

Miksi?

Kun yli kaksi vuotta sitten kirjoitin Googlen hakukenttään "mies ei halua lasta", hakutulokset olivat lähinnä iltapäivälehtien pinnallisia otsikoita sekä vauva- ja kaksplus-palstojen keskusteluja aiheesta.

Tänään saman haun tehtyäni näen edelleen tismalleen samoja iltapäivälehtien otsikoita kuin silloinkin. Lisänä entiseen näkyy onneksi muutamia yksittäisiä blogikirjoituksia.


Mutta siksi.

En usko, että tilanteeni on niin harvinainen, kuin tämän perusteella voisi päätellä.

Jostain syystä siitä ei kuitenkaan puhuta.

Me

Olemme olleet yhdessä vajaan kymmenen vuotta. Ennen parisuhdetta olimme ystäviä. Ajan myötä ystävyys syveni rakkaudeksi. Hän ei ole ensimmäinen seurustelukumppanini, mutta ainut jota olen rakastanut. Asumme vuokralla kaupungissa, joka on Miehen kotiseutua. Meillä on vakituiset työpaikat.

Rakastan häntä ja hän minua.

Hän on se, kenen vierellä haluaisin elää loppuelämäni - ja päinvastoin.

Kaikki on hyvin.



Paitsi.

Minä

Olen vajaa kolmekymppinen nainen. Työni on haastavaa ja kiireistä, mutta pidän siitä.

Käyn tanssiharrastuksessa kerran viikossa niinä kertoina, kun en keksi tarpeeksi hyvää syytä lintsata. Tykkään lukemisesta, hyvistä elokuvista ja tv-sarjoista sekä kävelylenkeistä. Sohvannurkka on lempipaikkani kodissamme.

Olen seurustellut aiemminkin, mutta yksi olennainen asia näissä suhteissa on jäänyt puuttumaan. Minun kykyni henkisellä tasolla antaa itsestäni jotakin suhteeseen.

Voisi kai tiivistää, että aiemmissa suhteissa minulta on puuttunut halu ja uskallus rakastaa.

Aiemmat seurustelukumppanini ovat kyllä tunnustuneet rakkauttaan ja varmasti tunteneetkin sitä, mutta minulla se tunne on jäänyt tulematta.

Sitä ongelmaa ei koskaan ole ollut Miehen kanssa.

Läheisimmät ystäväni voi laskea yhden käden sormilla. Heille olen kertonut tilanteestamme.

Missä olette?

Missä ovat ihmiset, jotka ovat kanssani samassa tai edes samantyylisessä tilanteessa?

Ihmiset, joiden puoliso ei ole varma, haluaako lapsia tulevaisuudessa. 
Ihmiset, joiden puoliso on kertonut tulleensa siihen tulokseen, ettei halua lapsia. 
Ihmiset, joiden puoliso on jo hieman liian kauan sanonut lapsista "sitten joskus, nyt ei ole hyvä hetki".

Teitä on pakko olla muitakin.

Pakko.