Kaiken sen arvoinen

Poikamme syntyi terveenä ja tomerana lähes kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Hän oli ja on edelleen melkoisen kunnioitettavan kokoinen, iso pieni mies.

Hänellä on kirkas katse ja huomiotaherättävän suuret kädet. Hän on hyvin harvoin täysin hiljaa. Hänestä lähtee jatkuvaa ääntä niin syödessä, nukkuessa kuin vain ollessa, hermostumisesta puhumattakaan. 

Hänellä on kaikki hyvin, samoin myös meillä. Olemme päässeet uuteen kotiin keskelle paljaita puita, joissa linnut laulavat jo kevättä. 

Kaikki on vielä kovin vailla sanoja. 

Sen tiedän, etten vain yhtäkkiä muuttunut solutasolla, tullut joksikin toiseksi, kun minusta tuli äiti. Olen edelleen se sama minä, läpikotaisin ja kauttaaltaan. Chisua lainaten: Sama mieli, sama sydän, sama nainen. 

Erona on, ettei minuun satu enää. Tällainen olen silloin, puhtaana ja paljaana. 

Samanlainen olisin ollut jo aiemmin, jos asiat olisivat menneet hieman toisin. Se kaikki oli olemassa minussa. Nyt kivusta vapaana se pääsee esiin. 

Ei tapahtunut kaiken vanhan atomeiksi pirstovaa käännekohtaa, minuuden ydinräjähdystä ja uudelleen rakentumista. Äidiksi tulo ei hajottanut minua atomeiksi. Lapsettomuus hajotti. Luulen sen muuttaneen minua ihmisenä huomattavasti enemmän. 

On myös toinen asia, jonka tiedän varmaksi. 

Tekisin kaiken uudelleen, eläisin kaikki samat hetket, kuukaudet ja vuodet, jos hän olisi maalissa vastassa. Jos ja kun ei olisi muuta keinoa saada juuri hänet.

Jos ja kun ei olisi muuta keinoa saada viimein elää hänen kanssaan hetkiä, joista niin kauan haaveilin, ja joiden kuvittelemista lopulta väistin ja pelkäsin. Saada jakaa ensimmäiset päivät ja viikot yhdessä Miehen kanssa, vain ihmetellä ja hymyillä loputtomiin. 

Väsyneenä, mutta perillä. Samalla kun niin moni asia on vasta alussa. 

Muistelen edelliseen postaukseen saamaani lukijan tsemppaavaa kommenttia, jossa todettiin odotuksen olevan kaiken sen arvoista. 

Toden totta. 

Kaikki se kipu, tuska, pelko, yksinäisyys. 

Kaikki ne kyyneleet, tuhannet ja taas tuhannet, poskiani jo näivettäneet, perin pohjin virtaamisellaan niitä kyllästyttäneet.

Hän on kaiken sen arvoinen. 

Yli

Laskettu aika tulee ja menee.

Saan kymmeniä ja taas kymmeniä tiedustelevia viestejä, jotka alkavat kaikki sanalla "Joko?"
Ensin vastaan niihin hyväntuulisesti, mutta jossain välissä alkaa ärsyttää, turhauttaa.

Mistä minä tiedän, onko kohta Sen Aika?
Mistä minä tiedän, tuntuuko jotain sensuuntaista, kun enhän edes tiedä, mitä sensuuntainen voisi olla?

Jossain vaiheessa viestit vähenevät. Ärsyynnyn ja turhaudun siitäkin. Onko minusta tullut niin toivoton tapaus, että nyt kaikki jo olettavat, ettei synnytys varmasti ole vieläkään käynnistynyt?

Sairaalakassi lojuu pakattuna makuuhuoneen nurkassa. Välttelin sen pakkaamista monta monituista viikkoa. Mutisin uhmakkaasti milloin mitäkin hämärää ja epämääräistä sen valmiutta tiedusteleville.

Sitten eräänä päivänä innostuin.

Nyt kassi painaa kuin synti, koska se pursuaa kaikenlaista pikkupurtavaa. Pelkään, että kivuissani unohdan Miehen, että hänkin unohtaa kaiken keskellä itsensä eikä kukaan muukaan muista häntä, ja hän pökertyy lopulta sairaalan lattialle oltuaan syömättä tuntikausia, kenties vaikka vuorokauden. 

Joka päivä toistelen kuin mantraa, mitä kassista vielä puuttuu, mitä sinne pitäisi kyetä lisäämään viime hetkillä. Miehen vaatteet, joita hän ei ole saanut katsottua. Hammasharjat, deodorantti, laturi, Pupu.

Öisin valvon ja mietin kaikenlaista. Edelleen tuntuu käsittämättömältä, että sisälläni on joku, jolla on oma sydän, omat luut, aivot, kynnet ja varpaat.

Tiedän varmaksi, että tulen vielä ikävöimään tätä vatsaa.
Häntä sen sisällä, näitä liikkeitä.

Jos rehellisiä ollaan, ikävöin niitä jo valmiiksi.

Elämämme ovat tietyllä tapaa toisistaan riippuvaisia.
Mutta tavallaan eivät kokonaan, enää koskaan.

Jos nyt ummistaisin silmäni enkä aamulla enää heräisi, ei todennäköisesti heräisi hänkään.
Jos kuolisin sillä tavalla, kenenkään huomaamatta yllättäen, hänkin kuolisi.

Mutta jos oltaisiin tarpeeksi nopeita, hänet pystyttäisiin pelastamaan.
Hänet voitaisiin kaivaa hätäsektiolla sisältäni, repiä irti minusta.

Olemme aikoja sitten ohittaneet vaiheen, jossa hän ei mitenkään pärjää ilman minua.
Jossa hän väistämättä kuolee kehoni ulkopuolella, jos ei pysy elossa sen sisällä.

Se tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja ravistelevalta.
Lohdulliselta ja lohduttomalta.

Niin ohikiitävän lyhyt on ajanjakso, jonka tuleva äiti on lapselleen elintärkeä, kiistatta korvaamattomissa.

Päivien tapahtumat sekoittuvat toisiinsa. Kuten myös öiden, vielä aivan erityisesti öiden.
Aamulla en ole lainkaan varma, montako kertaa olen käynyt yön aikana vessassa.

Yleensä olen ollut hyvä hahmottamaan tällaisia asioita, niiden jäsentäminen on minulle helppoa.

Kykenen tarkan muistini avulla helposti muistelemaan viikon tai parin takaisia, melko tavanomaisiakin tapahtumia. Yhdistämään lankoja, päättelemään niistä, missä olin milloinkin ja mitä sitten tapahtui.

Nyt en välttämättä muista, tapahtuiko jokin tietty asia eilen, vai sittenkin toissapäivänä. Päivällä muistelen jotakin yöllistä tapahtumaa enkä tiedä, tapahtuiko se viime yönä, vai sitä edellisenä.

Oliko se viime yö, kun oli yhtäkkiä kauhea jano ja join omenamehua suoraan purkista, vaikka öisin juon aina vain vettä? Oliko se sittenkin toissayö, vai onko niin käynyt jo kahtena yönä peräkkäin?

Ajatukset ovat täynnä aukkoja. En saa niistä kiinni vaan ne lipsuvat otteesta, jään haromaan tyhjää.
Kaikki on samaa odotuksen sumentamaa massaa.

Ihmettelen edelleen, miten kummallisen vaivatonta raskaana oleminen keholleni vaikuttaa olevan.
Siihen nähden, miten uskomattoman hankalaa raskaaksi tuleminen sille oli.

Olen viikkokausia saanut varoittavan pahaenteisiä "Odotapas vain!" -toteamuksia voinnistani.

Kyllä ne viimeiset viikot ovat fyysisesti vaan niin tuskaisia. Pian olosi käy tuosta paljon tukalammaksi. Silloin toivot, että se syntyisi NYT HETI. Tulee kaikenmaailman kipuja, kolotuksia, turvotuksia.

Mutta ei niitä tule.
En ole tuskainen, vaivainen tai kivulias.

Olen lähinnä hidas kävelemään ja heräilen öisin.
Niin, ja tietyt sormeni puutuvat herkästi, ilmeisesti jokin hermo painaa jotain toista.

Väsyn herkemmin, mutta jaksan silti yllättävän hyvin. Kun päivään mahduttaa yhden fyysisen "päätapahtuman", esimerkiksi kaupassa tai kävelemässä käymisen, pärjään oikein kelvollisesti.

Äitini kauhistuu, kun käyn kaverin kanssa ostoskeskuksessa pyörimässä.
"Miten ihmeessä sinä voit sinne mennä, siis enää tässä vaiheessa?" hän siunailee.

"Miksi en voisi?" kysyn häneltä.

Pitäisikö minun vain istua kotona kädet ristissä, ja ajatella joka sekunti, että ei vieläkään, eikä vielä?

Ei kai tässä sentään voi ajatella olevansa jonkinlaisessa jatkuvassa vaarassa, isossa kaupungissa, jossa sairaala on aina lähellä? Kai sentään jotain saan tehdä ja jonnekin kodin ulkopuolelle mennä?

Kaikki on omituisen ristiriitaista.

Mitään hätää tai kiirettä ei varsinaisesti ole.
Fyysisen voinnin puolesta jaksaisin tällaista oloa helposti vielä viikkotolkulla.

Vauva on aktiivinen ja liikkuu paljon. Niin paljon, että alan vähitellen ymmärtää, miltä peruskalliosta tuntuu maanjäristyksen koittaessa.

Mutta henkiseltä puolelta kaikki onkin sitten sekavampaa.

Eihän sitä pääse pakoon, mikä leijuu kaiken yllä yhtä räikeänä kuin valtava neonvihreä EXIT-kyltti.
Se, että tässä nyt kovasti odotetaan jotakin tapahtuvaksi.

Kaksi yhtä

Olemme niin lähekkäin, kuin ketkään kaksi voivat olla.
Sisäkkäin, yhtä.

Yksi ja sama.

Vaikkei minulla ole aavistustakaan, kuka hän on.
Eikä hänellä, kuka minä olen.

Hän jatkuu minussa, minä jatkun hänessä.
Kehojen rajat ovat kadonneet, häipyneet olemattomiin.

Niitä ei ole vielä keksittykään.

Iltaisin seurustelemme sohvalla, vaikkemme ole tavanneet.
Vaikka emme koskaan ole nähneet, emmekä edes tiedä toisiamme.

Toisaalta kuitenkin tiedämme.
Sillä näkemisen sijaan tunnemme.

Hän liikkuu. Vavahtelee, tökkii.
Painaa, muljahtelee.

Sitten hän odottaa.

Silitän vatsaa. Yleensä tunnen jonkinlaisen möykyn navan oikealla puolella.
Välillä se häviää, ilmestyy sitten takaisin.

Hän vastaa kosketukseen.

Myllää, pitää taukoa.
Myllää uudestaan, kovempaa.

Liikkeet ovat vahvoja ja jänteviä, teräviä.
En tiedä, tekevätkö niitä kädet, jalat vai molemmat.

Sen tiedän, etten koskaan voi unohtaa, miltä tämä tuntuu.

Miten kokonaisvaltaisesti esillä ja keskiössä hän minussa on.
Ja samaan aikaan piilossa, ei-oikein-missään.

Kaikilta kätkettynä, minultakin.

Miten tuttuja, mutta toisaalta tuntemattomia olemme vastavuoroisesti.
Mysteerejä. Silti luulen hänen tuntevan minut paremmin, kuin minä tunnen hänet.

Miten ilmeinen, mutta silti niin hauras yhteys välillämme on.
Voimakas ja väistämätön. Ohut ja haavoittuva.

Miten käsittämätöntä on, että olemme tässä.
Hän siellä ja minä hänen ympärillään.

Ja niin jatkamme, hetkiä ja taas lisää hetkiä.
Vuoroin kysymme ja vastaamme toisillemme.

Keskustelemme, vaikka toisella meistä ei ole mahdollisuutta (tai kykyä) puhua.
Eikä toinenkaan varmaan oikein tietäisi, mitä sanoa.

Sanat ovat jo aikoja sitten loppuneet kesken.
Tai ehkä ne eivät ole vielä alkaneetkaan.

Yritän saada liikkeitä taltioiduksi videolle.
Joka kerta, kun kohottaudun kuvaa nauhottaen vatsan ylle, siellä hiljenee.

Liikkeet jatkuvat, kun videointi loppuu. Eivät silloin, kun rec-nappi on vapautettu ja kuvaaminen lopetettu, vaan silloin, kun kamerasovellus puhelimestani on varmasti suljettu.

Hän taitaa olla tullut isäänsä välttäessään taltioiduksi tulemista, todisteiden jättämistä.

Kahden maailman välissä

Alan käydä yhä levottomammaksi.

Mies muistelee lapsuusajan kissaansa, joka pentuja odottaessaan haahuili eksyneen näköisenä päiväkausia naukuen, ei saanut sijojaan missään. Etsi turvapaikkaa, mukavaa pesää, jonne vetäytyä.

Yhteneväisyys minuun on kuulemma ilmeistä.

Mieli käy ylikierroksilla, saa valvomaan öisin tuntikausia. Kun Mies aamulla kysyy, mitä kaikkea mietin, on äärimmäisen vaikeaa summata ajatuksia yhteen, sillä niitä on ollut tuhansia ja taas tuhansia.

Ehkä etsin jonkinlaista henkistä kotia, pohdimme yhdessä.

Rauhaa itseni ja maailman kanssa.
Sopivaa mielentilaa, johon vetäytyä, sulkeutua turvaan.

Jonkinlaista yhteenvetoa tai edes välitilinpäätöstä.
Sillä onhan tässä ollut vähän kaikenlaista, ennen kuin tähän hetkeen on päästy.

Aivoni yrittävät vimmatusti hahmottaa ja käsitellä kokonaistilannetta, siihen liittyviä valtavan suuria kysymyksiä, epäselvyyksiä ja kipukohtia, koettavat epätoivoisesti saada niitä jonkinlaiseen järjestykseen.

On kova tarve pakata epämääräisyydet pois häiritsemästä, viemästä voimia, hankaamasta kaikessa vastaan. Sulkea huolella kompaktiin pakettiin, jotta voin elää kaiken tämän kanssa itseäni kadottamatta. 

Jotta pystyisin siihen, mihin on pian pystyttävä.
Siihen, mitä on lähiaikoina edessä.

Samaan aikaan, kun sullon laatikkoa kiinni, sieltä pursuaa lisää haamuja, kysymyksiä, pelkoja.
Asiat, joiden ajattelua ja käsittelyä on viimeiseen asti välttänyt, tulevat vastaan, haluavat mukaan.

En halua niitä seuraksi synnytykseen tai ensihetkiin vauvan kanssa.
Supistuskipuihin, sairaalasänkyyn tai häilymään perhehuoneen nurkkaan.

Vaikka eiväthän ne mihinkään tule katoamaan, sen tiedän.
Ne seuraavat minua ja me kohtaamme vielä, monta kertaa.

Toivon vain, ettemme lähiaikoina.

Yleensä jotain odottamatonta ja mullistavaa, hyvää tai huonoa, tapahtuu elämässä yllättäen.
Puhelin soi, kirje kilahtaa postilaatikosta, katseet kohtaavat ja lukkiutuvat, auto suistuu tieltä.

Jälkeen päin siitä puhutaan, että enpä tiennyt silloin, että vain tuntia, päivää tai viikkoa myöhemmin tapahtuisi näin. Jos olisin tiennyt, mitä ihan kohta seuraa, olisin suhtautunut edeltäviin hetkiin eri tavalla.

Raskauden loppuvaiheessa mielipuolista onkin, että tiedostat kokoajan eläväsi tähänastisen elämäsi viimeisiä hetkiä, aikaa Ennen Kuin. Häilyt kahden maailman välissä, vanhan tutun ja uuden tulevan.

Viimeistään tässä vaiheessa viikonpäivät ja kellonajat menettävät merkityksensä. Kiertelen tunnin ruokakaupassa kummastellen ruuhkaa, kunnes havahdun olevani liikkeellä perjantai-iltapäivänä.

On vain toisiinsa etäisesti sekoittuvia, samean samankaltaisia päiviä.
Katkonaisia öitä lukuisine vessakäynteineen. Pohdintoineen, saanko enää viideltä uudestaan unta.

Ihan hyviä päiviä ja huonompia. Hyvinä päivinä saan jotain aikaiseksi, tai ainakin tunnen jollain tasolla viihtyväni itsessäni, itsenäni. Huonoina päivinä olen passiivinen, itkuinen ja loputtoman huolissani.

Siedettäviä öitä ja niitä öitä, jotka haluaisi unohtaa, mutta jotka painavat tahmeina silmäkulmissa koko päivän. Saavat ailahtelemaan, tunteet ponnahtelemaan ennustamattomiin suuntiin, Miehen varpailleen.

Eräänä aamuna Mies kysyy, huolestuttaako minua kipu synnytyksessä.
Mietin pitkään, ennen kuin vastaan.

Tottakai se jossain määrin huolestuttaa. Sen määrä, voimakkuus, taso.
Syvyys, kesto, kontrollista luopuminen, mahdollinen voimien loppuminen.

Mutta en osaa olla erityisen huolissani juuri siitä.
Enemmän huolestuttaa kaikki muu, ehdottomasti eniten epätietoisuus.

Se, onko vauvalla kaikki hyvin, joka käänteessä. Tapahtuuko jotain pelottavaa, yllättävää.
Miten Mies pärjää, jaksaa vierelläni. Miten itse pärjään. 

"Kun saat sen syliisi ekaa kertaa, muista sitten katsoa sitä heti silmiin", sukulaisnainen painottaa.

"Koska sen silmät ovat alussa ihan mustat, ja vanhan kansan mukaan niissä on kaikki viisaus, mitä ihmisessä voi olla. Menneiden sukupolvien opit. Jotain, minkä äärelle aikuinen ei enää pääse."

Lupaan yrittää muistaa. Jos sitä vaikka tarttuisi itselle mukaan pieni hippu.
Ei voisi olla pahitteeksi.

"Joko sua jännittää paljon?" ystävä kysyy puhelimessa.

Tosiaan, ajattelen.

Sen lisäksi, että tärisyttää, turhauttaa, ilahduttaa, ahdistaa, stressaa, ihastuttaa, pelottaa, hengästyttää. Sen lisäksi, että olen samaan aikaan innoissani ja kauhuissani, tämä taitaa olla myös sitä.

Minua taitaa jännittää.

Se, miten kaikki menee, meneehän kaikki hyvin.
Se, miten asiat lähtevät sujumaan, meillä kaikilla.

Ja tietysti se, että pian tapaan hänet, jota olen kauan kantanut, mutta vielä paljon kauemmin odottanut, ajatellut, haaveillut, toivonut. Vaikka mikä merkillisintä, en tunne häntä vielä ollenkaan.

Millainen hän mahtaa olla?

Miltä hän mahtaa näyttää, kuulostaa, tuntua, tuoksua?

Ja mitä mieltä hän on meistä?