Yli

Laskettu aika tulee ja menee.

Saan kymmeniä ja taas kymmeniä tiedustelevia viestejä, jotka alkavat kaikki sanalla "Joko?"
Ensin vastaan niihin hyväntuulisesti, mutta jossain välissä alkaa ärsyttää, turhauttaa.

Mistä minä tiedän, onko kohta Sen Aika?
Mistä minä tiedän, tuntuuko jotain sensuuntaista, kun enhän edes tiedä, mitä sensuuntainen voisi olla?

Jossain vaiheessa viestit vähenevät. Ärsyynnyn ja turhaudun siitäkin. Onko minusta tullut niin toivoton tapaus, että nyt kaikki jo olettavat, ettei synnytys varmasti ole vieläkään käynnistynyt?

Sairaalakassi lojuu pakattuna makuuhuoneen nurkassa. Välttelin sen pakkaamista monta monituista viikkoa. Mutisin uhmakkaasti milloin mitäkin hämärää ja epämääräistä sen valmiutta tiedusteleville.

Sitten eräänä päivänä innostuin.

Nyt kassi painaa kuin synti, koska se pursuaa kaikenlaista pikkupurtavaa. Pelkään, että kivuissani unohdan Miehen, että hänkin unohtaa kaiken keskellä itsensä eikä kukaan muukaan muista häntä, ja hän pökertyy lopulta sairaalan lattialle oltuaan syömättä tuntikausia, kenties vaikka vuorokauden. 

Joka päivä toistelen kuin mantraa, mitä kassista vielä puuttuu, mitä sinne pitäisi kyetä lisäämään viime hetkillä. Miehen vaatteet, joita hän ei ole saanut katsottua. Hammasharjat, deodorantti, laturi, Pupu.

Öisin valvon ja mietin kaikenlaista. Edelleen tuntuu käsittämättömältä, että sisälläni on joku, jolla on oma sydän, omat luut, aivot, kynnet ja varpaat.

Tiedän varmaksi, että tulen vielä ikävöimään tätä vatsaa.
Häntä sen sisällä, näitä liikkeitä.

Jos rehellisiä ollaan, ikävöin niitä jo valmiiksi.

Elämämme ovat tietyllä tapaa toisistaan riippuvaisia.
Mutta tavallaan eivät kokonaan, enää koskaan.

Jos nyt ummistaisin silmäni enkä aamulla enää heräisi, ei todennäköisesti heräisi hänkään.
Jos kuolisin sillä tavalla, kenenkään huomaamatta yllättäen, hänkin kuolisi.

Mutta jos oltaisiin tarpeeksi nopeita, hänet pystyttäisiin pelastamaan.
Hänet voitaisiin kaivaa hätäsektiolla sisältäni, repiä irti minusta.

Olemme aikoja sitten ohittaneet vaiheen, jossa hän ei mitenkään pärjää ilman minua.
Jossa hän väistämättä kuolee kehoni ulkopuolella, jos ei pysy elossa sen sisällä.

Se tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja ravistelevalta.
Lohdulliselta ja lohduttomalta.

Niin ohikiitävän lyhyt on ajanjakso, jonka tuleva äiti on lapselleen elintärkeä, kiistatta korvaamattomissa.

Päivien tapahtumat sekoittuvat toisiinsa. Kuten myös öiden, vielä aivan erityisesti öiden.
Aamulla en ole lainkaan varma, montako kertaa olen käynyt yön aikana vessassa.

Yleensä olen ollut hyvä hahmottamaan tällaisia asioita, niiden jäsentäminen on minulle helppoa.

Kykenen tarkan muistini avulla helposti muistelemaan viikon tai parin takaisia, melko tavanomaisiakin tapahtumia. Yhdistämään lankoja, päättelemään niistä, missä olin milloinkin ja mitä sitten tapahtui.

Nyt en välttämättä muista, tapahtuiko jokin tietty asia eilen, vai sittenkin toissapäivänä. Päivällä muistelen jotakin yöllistä tapahtumaa enkä tiedä, tapahtuiko se viime yönä, vai sitä edellisenä.

Oliko se viime yö, kun oli yhtäkkiä kauhea jano ja join omenamehua suoraan purkista, vaikka öisin juon aina vain vettä? Oliko se sittenkin toissayö, vai onko niin käynyt jo kahtena yönä peräkkäin?

Ajatukset ovat täynnä aukkoja. En saa niistä kiinni vaan ne lipsuvat otteesta, jään haromaan tyhjää.
Kaikki on samaa odotuksen sumentamaa massaa.

Ihmettelen edelleen, miten kummallisen vaivatonta raskaana oleminen keholleni vaikuttaa olevan.
Siihen nähden, miten uskomattoman hankalaa raskaaksi tuleminen sille oli.

Olen viikkokausia saanut varoittavan pahaenteisiä "Odotapas vain!" -toteamuksia voinnistani.

Kyllä ne viimeiset viikot ovat fyysisesti vaan niin tuskaisia. Pian olosi käy tuosta paljon tukalammaksi. Silloin toivot, että se syntyisi NYT HETI. Tulee kaikenmaailman kipuja, kolotuksia, turvotuksia.

Mutta ei niitä tule.
En ole tuskainen, vaivainen tai kivulias.

Olen lähinnä hidas kävelemään ja heräilen öisin.
Niin, ja tietyt sormeni puutuvat herkästi, ilmeisesti jokin hermo painaa jotain toista.

Väsyn herkemmin, mutta jaksan silti yllättävän hyvin. Kun päivään mahduttaa yhden fyysisen "päätapahtuman", esimerkiksi kaupassa tai kävelemässä käymisen, pärjään oikein kelvollisesti.

Äitini kauhistuu, kun käyn kaverin kanssa ostoskeskuksessa pyörimässä.
"Miten ihmeessä sinä voit sinne mennä, siis enää tässä vaiheessa?" hän siunailee.

"Miksi en voisi?" kysyn häneltä.

Pitäisikö minun vain istua kotona kädet ristissä, ja ajatella joka sekunti, että ei vieläkään, eikä vielä?

Ei kai tässä sentään voi ajatella olevansa jonkinlaisessa jatkuvassa vaarassa, isossa kaupungissa, jossa sairaala on aina lähellä? Kai sentään jotain saan tehdä ja jonnekin kodin ulkopuolelle mennä?

Kaikki on omituisen ristiriitaista.

Mitään hätää tai kiirettä ei varsinaisesti ole.
Fyysisen voinnin puolesta jaksaisin tällaista oloa helposti vielä viikkotolkulla.

Vauva on aktiivinen ja liikkuu paljon. Niin paljon, että alan vähitellen ymmärtää, miltä peruskalliosta tuntuu maanjäristyksen koittaessa.

Mutta henkiseltä puolelta kaikki onkin sitten sekavampaa.

Eihän sitä pääse pakoon, mikä leijuu kaiken yllä yhtä räikeänä kuin valtava neonvihreä EXIT-kyltti.
Se, että tässä nyt kovasti odotetaan jotakin tapahtuvaksi.