Verta 17

Ennen tätä hetkeä en ole koskaan tietoisesti valehdellut hoitohenkilökunnalle tai lääkärilleni.

Missään vaiheessa hoitoja en kuitenkaan ole yksityisellä klinikalla suoranaisesti mainostanut todellista tilannettamme. Olen siis jättänyt tiettyjä asioita kertomatta, se on selvä.

Lääkärikäynneillä olen useita kertoja viitannut puheissani siihen, että olemme Miehen kanssa melko eri vaiheissa lapsettomuusmatkaa. Se on toiminut hankalien työaikojen lisäksi ääneenkerrottuna syynä siihen, miksei Mies ole esimerkiksi kertaakaan ollut mukanani klinikalla.

Olen tuonut aina avoimesti esiin, että minulle tahattomaan lapsettomuuteen ajautunut tilanteemme on ollut paljon vaikeampi sulattaa, ja että se on häilynyt mielessäni jatkuvana huolenaiheena. Ja ettei Miestä asia kosketa tai stressaa yhtä paljon. Ettei hänellä varsinaisesti vaikuta olevan yhtä akuuttia huolta lisääntymiskykymme ajankohtaisesta asianlaidasta, kuin minulla.

Olen jättänyt kertomatta, että se on oikeastaan melkoinen understatement tästä tilanteesta.

Että Mies ei ole huolissaan lisääntymiskyvystämme, koska hän ei halua lasta.

Tällä kertaa klinikan numeroa valitessani minulla on kuitenkin tarkka selviytymisssuunnitelma: Valehdella.

Kuukautisiin on vielä useita päiviä aikaa. Ohjeistuksen mukaan raskaustesti olisi pitänyt tehdä pari päivää sitten. Ongelmana on, etten ihan todella halua tehdä sitä.

Ensinnäkin tiedän sen olevan täysin turhaa, koska tiedän hyvin, etten ole raskaana. Etenkin nyt, kun luotan kehoni tuntemuksiin enemmän. Toisekseen lapsen yritysajan varrella minuun on kasvanut viha testien tekemistä kohtaan. Inhoan niitä yli kaiken.

Kynnys raskaustestin tekemiseen on noussut kierto kierrolta valtavan korkeaksi. En halua tehdä sitä toivottomassa tilanteessa, ilman minkäänlaista omaa tuntemusta taustalla. En halua tuijottaa silmiin sitä sokaisevaa, tyhjänä loistavaa valkoisuutta, jos minun ei ole aivan pakko.

Sillä se tuntuu kertakaikkisen hirveältä.

Niinpä soitan klinikalle ja valehtelen pokkana tehneeni kaksi selkeän negatiiviista raskaustestiä, tänään ja eilen. Lausumme hoitajan kanssa yhteen ääneen, että kolmas ja viimeinen inseminaatio on siis näin ollen epäonnistunut. Testeissä kuuluisi jo näkyä jotain, jos olisin raskaana. Tiedämme sen molemmat. 

Olisin ihan hyvin voinut odottaa vielä muutaman päivän, joutumatta tekemään raskaustestiä. Sen ajan, että kuukautiset alkavat. En kuitenkaan halua odottaa ylimääräistä.

En ole raskaana, se on ilmiselvää. Mitä nopeammin saamme lähetteen, sitä nopeammin ehkä pääsemme eteenpäin. Jostain olen saanut päähäni, että niilläkin muutamalla päivällä on väliä, joita tässä menisi hukkaan. Vaikka järjellä ajateltuna tuskin todellisuudessa on.

Inseminaatiot on siis osaltani nähty ja koettu, toteamme yhdessä. Samoin kuin on yksityisen lapsettomuushoitoklinikan asiakkuus. Seuraavaksi tarvitsisin lähetteen julkiselle puolelle. Hoitaja lupaa hoitaa asian pikimmiten, ja näin hän tekee. Jo seuraavana päivänä saan viestitse tiedon, että lähetteemme on lähtenyt eteenpäin kunnalliselle puolelle.

Minulla ei ole edes huono omatunto huijaamisesta. Eihän tässä tyylipisteitä lasketa, se on tullut jo kauan sitten selväksi.

Samaan aikaan kaikki muut tämän planeetan elolliset naispuoliset olennot ovat raskaana. Kaverit, työkaverit, sukulaiset. Tutut, tutuntutut ja tutuntutuntutut. Julkkikset, somepersoonat, tuntemattomat vastaan tulevat ihmiset.

Rihanna.

Jopa työkaverini koira on raskaana. 

Jostain syystä huomaan toivovani, että se saisi keskenmenon. Vaikka eihän sillä ole mitään väliä.
Ei se tee minua yhtään sen enempää raskaaksi, jos koira jää ilman pentuja.

Silti jostain syystä ajattelen, että siitä tulisi minulle parempi mieli. Siitä huomiosta, että välillä luontokin epäonnistuu, muunkin kuin pelkästään minun kohdallani.

En edes tiedä, miten usein koirat saavat keskenmenoja.

Vaikken tätä ennen ollut valehdellut hoitotaholleni, tiedän sen sijaan yhden henkilön, jolle olen viimeisen lähes puolentoista vuoden aikana valehdellut enemmän, kuin kenellekään muulle.

Itseni.

Kun verenvuoto alkaa, hoen itselleni kuin pienelle maidon kaataneelle lapselle, että ei se haittaa, se on ihan ok.

Tämä on ihan ok.

Minä olen ihan ok.

Vaikka eihän se ole, enkä minäkään ole.

Jos sittenkin?

Tiedän, etten saisi ajatella näin.

Ei ole mitään järkeä toivoa. Ei ole olemassa kertakaikkiaan mitään syytä, miksi mikään menisi eri tavalla, kuin ennen. 

Ei mitään ennettä siitä, etteikö tämä painajainen jatkuisi jatkumistaan.

Tiedän sen kaiken, mutta. 

Mutta.

Entä jos sittenkin nyt?

Huijaava keho

Olen saanut tämän vuoden puolella itseni kiinni omituisesta ajautusvinoumasta.

Suuren osan lapsen yrittämisajasta, erityisesti sen jälkeen kun minulla diagnosoitiin PCOS, olen ottanut hyvin kirjaimellisesti sen faktan, ettei nainen välttämättä voi tietää etukäteen, onko raskaana vai ei, sillä osa naisista ei saa minkäänlaisia raskausoireita. 

Koska vihaan raskaustestejä (ja nekin voivat olla väärässä), oikeastaan lähinnä runsaiden, selkeiden kuukautisten alkaminen on ollut minulle ainoa suhteellisen luotettava merkki siitä, etten ole raskaana. 

(Tosin välillä olen ajautunut kuvittelemaan kuukautisiakin alkuraskauden – luonnollisesti hyvin harmittomaksi – verenvuodoksi, krhm.)

Jostain syystä asia on kääntynyt päässäni niin, ettei minulla varmasti olisi minkäänlaisia raskausoireita, vaikka olisinkin raskaana.

Kehoni viestittää tulevista kuukautisista usein orjallisen tunnollisesti jo noin viikkoa ennen kuukautisten alkua. Mutta koska nämä tuntemukset ovat hienovaraiseuudessaan hyvin samanlaisia kuin potentiaaliset raskausoireiksi luettavat kivistykset, nekään eivät itsessään kerro koko totuutta.

Joten en siis voi mistään tietää, olenko raskaana vai en, ennen kuin kiistattoman ilmiselvät kuukautiset alkavat.

Näinhän se käytännössä on, sillä en aukottomasti voikaan.

Mutta miksi lähden aina siitä lähtökohdasta, että kehoni huijaa minua, eikä minun tule uskoa mitään siitä, mitä se viestittää?

Havahduin yhtenä kauniina päivänä siihen ajatukseen, että oikeastaan uskon, että tuntisin jotain oireita, jos olisin raskaana. Että huomaisin sen jostakin asiasta, joka olisi eri tavalla.

En siis lähtökohtaisesti usko siihen, etten raskaana ollesssani tuntisi olossani kerrassaan mitään poikkeavaa, ennen kuin kuukautiset olisivat jo reilusti myöhässä. En kiellä, etteikö se olisi mahdollista. Tottakai se on. Tiedän useita ihmisiä, joille on käynyt juuri niin. Raskaushormonien nousu on yksilöllistä, samoin kuin se, miten vähäiseen hormonien nousuun keho reagoi oireilemalla.

Pidän vain todennäköisempänä sitä, että tuntisin edes jotain.

Ja silti olen käyttäytynyt tähän asti aivan päinvastoin.

Kun olen odottanut normaaleissa sekavissa tunnelmissa kuukautisia alkaviksi, ja olen käynyt itseni kanssa tuttua jakomielitautista keskustelua siitä, uskaltaako raskautta toivoa vai olisiko parempi vain valmistautua uuteen pettymykseen, asetelmana on aina ollut, että olen halunnut viimeiseen asti saada kehoni kiinni huijaamisesta.

Olen ollut kehoani kohtaan kuin virkaintoinen kuulostelija poliisidekkareissa. Viimeiseen asti skeptinen, aina epäilemässä jokaisen tarkoitusperiä. Voisiko tämä epäilty puhua totta, vai voisiko tässä sittenkin olla jokin koira haudattuna, jotain hämärää, tarkoitus vain hämätä kaikkia?

Olen etsinyt mahdollisuutta todistaa, että kehoni on taas kerran väärässä, pihalla kuin lumiukko. Epämääräinen, epäluotettava, epäkeho.

Että kehoni on raskaana, vaikkei sitä edes itse tajua.

Se on loppujen lopuksi aika erikoinen lähtökohta elämänmittaiselle yhteistyölle. 

Vai onko se, etten usko tai luota mihinkään kehoni toimintaan erityisen hedelmällinen (ehheh) suhtautumistapa, kun meidän tulisi jatkaa kyseisen maallisen tomumajani kanssa yhteistä kulkua toivottavasti useita vuosikymmeniä eteenpäin?

Todennäköisesti PCOS-diagnoosi on vaikuttanut siihen, että olen alkanut pitää kehoani toimimattomana, ja sen takia epäluotettavana. Siitähän PCOS:ssa on usein kyse. Moni asia saattaa vaikuttaa näennäisen hyvältä ja toimia näennäisen oikein, mutta silti puutteita ilmenee kriittisillä hetkillä. 

Se, että jokin näyttää hyvältä, ei välttämättä tarkoita sitä, että toiminta on oikeaa tai lopputulos hyvä.

Kehoni toimii usein hyvin ennustamattomasti, muun muassa ovuloimalla oma-aloitteisesti silloin kun ei välttämättä tarvitsisi, ja toisaalta seuraavassa hetkessä se ei ovuloi kirveelläkään ilman lääkeapua.

Ja kaiken lisäksi en reagoi millään tavalla irrotuspiikkeihin, jotka sisältävät pienen määrän raskaushormonia.

Valtaosa odottavista äideistä saa jonkinlaisia raskausoireita, mutta ainakaan minulla ei tietoa siitä, miten moni saa oireita jo aivan alkuvaiheessa, ennen positiivista raskaustestiä. Lähtisin kuitenkin olettamuksesta, että alussakin saattaa olla yleisempää tuntea jonkinlaisia oireita, kuin olla tuntematta yhtään mitään.

Missä vaiheessa siis päätin olettaa, etten itse kuuluisi mukaan tähän raskausoireita ja/tai aavistusta raskaudesta tuntevaan, ilmeisen suureen naisjoukkoon?

"Oireettomuskin voi olla oire", on tyypillinen, vauvakeskustelupalstoilla viljelty lause, jonka tarkoitus on ilmeinen: Pitää toivoa yllä viimeiseen asti, ja vielä vähän sen yli.

Jostain syystä minulle on viime kuukausina tullut vahva tuntemus, että jos olisin raskaana, huomaisin sen jostakin, tuntisin jotakin erilaista. Jotain, jonka voisi huomata ilman, että elää ja hengittää vain sitä, mikä kehossa milloinkin tapahtuu.

Tuntemukseni on vahvistunut erityisesti viime kuukausina, kun olen syönyt inseminaatioiden jälkeen keltarauhashormonia jäljittelevää Terulutia, joka saa erityisesti vasemman nännini kipuilemaan ja tuntumaan herkkyydessään erilaiselta. Kehoni siis reagoi lääkkeeseen raskautta muistuttavalla oireella!

Koko tämä suuri ahaa-elämys puolestaan voi helpottaa tulevia kuukausia elämässäni. Jos en tunne mitään, lienee todennäköisempää, etten yksinkertaisesti vain ole raskaana, kuin että olen raskaana, mutta kehoni ei ymmärrä sitä ja enkä siitä syystä tunne vielä mitään. 

Ehkä se ei ole mikään mysteeri, joka täytyy selvittää. Ehkä ei olemassa mitään yllätysratkaisua, mikä täytyy pakottaa tapahtumaan. Ei ole mitään vuosisadan salajuonta tai huijausta, mikä täytyy paljastaa.

Ehkä on vain todennäköisempää, että kehoni viestittää minulle ihan oikein: Sitä, ettei tunnu mitään erityistä enkä ole raskaana!

Jos joskus huomaan olevani raskaana ilman minkäänlaista ennakkoaavistusta, niin sehän on vain kaikin puolin myönteinen yllätys.

Silti jatkossa aion yrittää luottaa kehooni edes vähän enemmän.

Inseminaatio 3

Maatessani tutulla laverilla näen hetken ajan itseni ulkopuolelta.

Ajattelen, että onhan tämä nyt ihan hullua, monin tavoin absurdia.

Maata pitkähihainen paita päällä, mutta alavartalo paljaana, haarat auki ventovieraan ihmisen edessä, metallisen kylmä, kondomilla suojattu uloke liikkumassa sisällään.

Sen jälkeen, kun oli puoli minuuttia aiemmin astunut ovelta sisään, tervehtinyt, mennyt verhon taakse. Riisunut housut, alushousut ja sukat, asetellut ne verhon taakse, pienen jakkaran päälle odottamaan.

Pitäen tätä kaikkea normaalina, täysin tavanomaisena ja arkipäiväisenä toimintana.

Jonain, mitä ei enää edes ajattele erityisemmin, koska on niin paljon muutakin ajateltavaa, joista laverilla alapää paljaana makaaminen on kaikista vähäisin. Jonain, mitä ei jännitä tai vatvo etukäteen. Mikä ei herätä erityisiä tuntemuksia, vaan koko asetelmaa hädin tuskin noteraa.

Paitsi että noteeraa, yhden asian.

Kun sisääni tunkeudutaan, liikkeen töksähtävä nopeus ja äkkinäisyys tulevat jostain syystä aina yhtä suurena yllätyksenä. Siihen en ole edelleenkään tottunut. 

Ihan kuin odottaisin, että ennen häpyhuulien levittämistä ja ulokkeen sisääni tunkemista tapahtuu jotain muutakin. Kunnes joka kerta ymmärrän, että mitä muutakaan siinä muka pitäisi tapahtua, esileikkiäkö odotan?

Kun täytyy katsoa vaginan kautta kehon sisään, niin katsotaan, eihän siinä sen kummempaa.

Samalla yhtäkkiä minut tavoittaa ajatus, etten toivottavasti tule enää koskaan käymään täällä.

Tai mistä sen tietää. Jos asiat menevät oikein erityisen ikävästi ja ei-toivotusti, niin ehkä joku vähemmän kaunis päivä palaan häntä koipien välissä takaisin tänne, maitojunalla julkiselta puolelta takaisin yksityiselle, toivottomana tapauksena. Tähän samaan huoneeseen, makaamaan juuri tälle samalle hoitopöydälle, saman ihmisen eteen.

Miehen näyte on tietenkin hyvä, niin kuin aina. Samanlaista käsittämätöntä siittiöboostia ei kuitenkaan tällä kertaa ilmene, kuin edellisessä kierrossa. 

Vasemmalla puolella oleva munarakkula on iso, sen tiedän jo eilisestä ultrasta. Tänään se on halkaisijaltaan yli kolme senttimetriä. Sen olisi pitänyt irrota itsestään jo aikoja sitten, mutta ei se ymmärrä tehdä niin.

Minä sen sijaan ymmärrän, että kehoni oma-aloitteinen, oikeaikainen toimiminen viime kierrossa oli ilmeisesti tilapäinen häiriö. Yksi kirkas hetki pimeyden keskellä, josta on palattu takaisin normaaliin ovuloimattomuuteen.

Ehkä kehoni on kuin vuoden ikäinen lapsi. Tekee vahingossa kerran oikein, astuu ensiaskeleen, muttei enää kohta muista, miten se tehtiin.

Laitan ulkovaatteet päälle, lupaan palata asiaan parin viikon päästä. Kiitän, otan tottuneesti vastaan toivotukset onnea ja tsemppiä. Nappaan käsilaukkuni ja suljen oven perässäni. Kuljen käytävää pitkin, maksan, poistun.

Nyt se on tehty.

Seuraavaksi päästään eteenpäin.

Akku loppu

Juuri nyt tuntuu, että sydämestäni on akku loppu.

Sen syke on harventunut, lämpö viilentynyt, sisäinen loiste himmentynyt. 

Sen päällä lukee teksti: "Akun varaus erittäin alhainen". Virransäästötila on kytketty päälle jo aikoja sitten, vain pakolliset toiminnot voidaan suorittaa. Tiedättehän sen hetken, kun tekstit akun varauksesta muuttuvat ensin vihreästä keltaiseksi, sitten keltaisesta paha-enteisen punaiseksi.

Nyt ollaan siinä. Siltä ainakin tuntuu. "9 prosenttia jäljellä", näkyy uhka numeroiksi muunnettuna.

Kaipaisin kipeästi laturia. 

Jotain, mistä saada lisää virtaa, voimaa jaksaa. 

Kaipaisin sitä, ettei elämä olisi pelkästään tässä ainaisessa suossa rämpimistä, eteenpäin vaivoin hilautumista.

Tähän asti olen yrittänyt parhaani mukaan elää lapsettomuutta päivä kerrallaan. Silti olen viettänyt lähes kaiken aikani jossain muussa hetkessä, kuin nykyisessä, odottaen jo seuraavaa. Olen kuvitellut niin paljon erilaisia hetkiä ja skenaarioita etukäteen, että kun ne ovat viimein oikeasti koittaneet, on välillä tuntunut kuin katsoisi sadannetta kertaa uusittavaa tv-elokuvaa, vaikka kyseessä pitäisi olla ensiesitys.

Olen hahmottanut ajankulun aina vain kuukautiskiertoni kautta. Odottaen seuraavia kuukautisia, Letrozolien aloitusta, Letrozolien lopetusta, ultra-aikaa, ovulaatiota, irrotuspiikkiä, tukilääkkeitä, raskausoireita, niiden puuttumista, kuukautisia, seuraavaa suunnitelmaa.

Enää kauaa en voi tehdä niin.

Kun kolmas ja viimeinen inseminaatio saadaan tehtyä ja saamme lähetteen julkiselle puolelle, vähintään seuraavat kolme kuukautta tulen lillumaan tyhjän päällä, oman painoni varassa. Tietäen kaikesta aivan liikaa, kuten esimerkiksi sen, että edelleenkään ei varsinaisesti tiedetä, liittyvätkö raskaaksi tulon haasteet ainoastaan monirakkulaisiin munasarjoihin, vai lisäksi muuhunkin.

Tarvitsen jotain, mikä kantaa minua ajassa eteenpäin, niiden tyhjien päivien yli. 

Jotain, mikä kannattelee ilman että jatkuvasti teen jotain, joko aktiiviista toimintaa, tai vähintään valtavaa ajatustyötä lapsettomuuden eteen. Ilman että yritän kaiken aikaa noudattaa ja muistaa tunnollisesti saatuja ohjeita, kysyä, kyseenalaistaa, ratkaista, taistella vastaan.

En voi jokaikinen päivä vain keskittyä odottamaan toukokuuta.
Tulisin lopullisesti hulluksi.

En tule jaksamaan elämällä jokaisen päivän kuukausien päässä tästä hetkestä. Muuten seuraavat kuukaudet tulevat tuntumaan pitemmältä kuin ajaton iäisyys, kuin mikään koskaan aiemmin. 

Pitkältähän ne tulevat tuntumaan joka tapauksessa, se on varma. Mutta haluaisin, että ne sisältäisivät myös jotain muuta kuin avohaavan lailla sykkivää tuskaisuutta. Minuuttikin on yllättävän pitkältä tuntuva aika, jos vain tuijottaa kellon viisareita silmä rävähtämättä.

Tämä tammikuun taukokuukausi on valmistellut minua tulevaan, ja nyt minun täytyy jatkaa. Ilman lämpimältä syliltä tuntuvia, tarkkoja suunnitelmia turvanani, kietoutuneena ympärilleni. Ilman, että joku kertoo minulle jatkuvasti, mitä seuravaaksi tehdään, mikä on seuraava suunnitelma. 

Sillä suunnitelma tulee olemaan varsin yksinkertainen:

Elää. 

Mieluiten henkitoreissaan kitumatta, kuin luodin väärästä kohdasta lävistämä eläin lumihangessa.

Elää niin, että voi tilanteeseen nähden mahdollisimman hyvin.
Mitä ikinä se tarkoittaakaan. 

Tarvitsisin siis iloa, valoa, ja lämpöä ympärilleni.
Naurua, hyvää mieltä. Hauskaa seuraa, ystäviä. 

Tunnen, kuinka mielen lisäksi keho janoaa näitä kaikkia.

Rentoutta. Edes jonkintasoista, pinnallista rauhaa, kun akuuttia tilannetta ei ole päällä. Sitä, kun ei tarvitse jatkuvasti suunnitella, mihin on milloinkin menossa ja miten selittää poissaolonsa töissä. Kun ei tarvitse joka sekunti arpoa, olenko raskaana tai tulenko raskaaksi, ja entä jos en tule.

Sillä en minä tule.

Kaipaan jotain muuta mielekästä ajateltavaa.

Ehkä asuntolaina-asiat ja sopivan kodin etsiminen on yksi sellainen asia.
Ehkä ei, kuka tietää.

Toivon, että kun viimeinen inseminaatio saadaan tehtyä ja saamme lähetteen julkiselle puolelle, saan tätä kaikkea enemmän elämääni. Koska viime vuosi oli mitä oli, luulen, että toisaalta tekee ihan hyvää vetää vähän henkeä. 

Jos olisi taloudellisesti järkevää, astelisin tietenkin IVF-hoitoihin suoraan, odottamatta hetkeäkään. Mutta koska ei ole, täytyy odottaa. Ja samalla yrittää kovasti miettiä jotakin muuta, kuin sitä, että odottaa.

Tiedän, ettei minusta enää koskaan tule samalla tavalla rentoa, kuin olin joskus kauan sitten.
Tiedän, etten tule pääsemään lapsettomuutta pakoon kokonaan sinä aikana, kun odotamme kunnallisen puolen aikaa. 

Aion silti yrittää ladata sydäntäni. Valmistaa sitä kestämään, mitä ikinä seuraavaksi onkaan kestettävä.

Enemmän kuin mitään muuta tarvitsen seuraavien kuukausien aikana seuraani toivoa.
Mutta sitä ei voida ulkopuolelta antaa.

Se täytyy löytää itse, sisältä.

Hermoilua

Soitan klinikalle viimeisen inseminaation suunnittelua varten.

Kerron, että viime kierrossa ovulaatio-oireet pamahtivat itsestään päälle testiplussan kera kiertopäivänä 11, mikä on useita päiviä aikaisemmin kuin koskaan ennen. Mikäli samalla tavalla tai jotain sinne päin kävisi tässä kierrossa, ovulaatio tapahtuisi viikonloppuna, jolloin klinikka on kiinni. Tällöin inseminaatio siirtyisi seuraavaan kiertoon, koska maanantaina olisi jo liian myöhäistä.

Haluan, että inseminaatio tehtäisiin mahdollisimman pian, jotta pääsemme eteenpäin.

Voisi kai sanoa, että inseminaatiot ovat olleet minulle hedelmöityshoitojen pakollinen paha. 

Kuin tuore ex-puoliso, joka roikkuu emotionaalisesti kiinni ja jatkaa soittelua, kun ei voi hyväksyä eron lopullisuutta. Sellainen, josta haluaisin päästä mahdollisimman nopeasti eroon, koska olen jo aikoja sitten ymmärtänyt ja hyväksynyt, ettei yhdessä eteneminen niin sanotusti tuota hedelmää.

Mahdollisuus, että tämän kuun taukokierron jälkeen hoito siirtyisi taas kuukaudella eteenpäin, on sanalla sanoen Aivan Helvetin Turhauttava.

Tämä on jo niin nähty!

Lääkärikäynneillä on todettu moneen kertaan, ettei kehoni toimi oikein. Se on liian hidas. PCOS:stä johtuen se ei osaa ilman lääkkellistä tukea ovuloida oikeaan aikaan, tarpeeksi ajoissa, vaikka munarakkula olisi jo valmiina irtoamaan ja ovulaation pitäisi luonnostaan tapahtua.

Nyt yhtäkkiä pelätään, että kehoni toimii liiankin nopeasti. Että ovulaatio tapahtuu viikonlopun aikana, ennen kuin inseminaatio ehditään edes tehdä.

Se tuntuu omituiselta.

Kiehtovaa, tätä en olekaan vielä ennen pelännyt!

Olen alistunut siihen, että kehoani täytyy taluttaa ja ohjata eteenpäin kuin sokeaa. Jos haluaa munarakkuloiden kasvavan irtoamiskelpoisiksi, siihen tarvitaan lääkettä. Jos haluaa munarakkulan irtoavan oikeana aikana, siihen tarvitaan lääkettä. On paljon mahdollista, että tarvitsen raskaaksi tuloon myös kiinnittymistä tukevaa lääkettä, jota olen inseminaatioissa syönyt.

Olen mukautunut toteamaan lääkärin kanssa yhteen ääneen, että eihän tässä ole mikään kiire, ei se lähiaikoina sieltä mihinkään itsestään irtoa.

Olen tottunut siihen, että jos inseminaation voisi munarakkulan koon puolesta tehdä tänään ja se ei sovi kivasti työkalenteriini, se voidaan tehdä huomennakin, ei se ole niin päivän päälle. Koska mitään ei tapahdu kuitenkaan ilman irrotuspiikkiä, ja niin kauan kun sitä ei pistetä, aikataulu on joustava ja säätö mahdollista.

Tällä kertaa saan ohjeistuksen muuttaa Letrozolin syömistä normaalikaavasta (kiertopäivät 3–7), ja syödä niitä kiertopäivinä 5–9, jotta mahdollista itsestään tapahtuvaa ovulaatiota saataisiin siirrettyä viikonlopun yli.

On se tämäkin.

Naisen keho on arvaamaton laitos, loppujen lopuksi erittäin huonosti ennustettavissa.
Ainakin tämän naisen.

Ennemmin tai myöhemmin jokin muuttuu, rutiini murtuu, särkyy, hajoaa.

Varmaa on vain se, että jotain hermoillaan joka tapauksessa, juuri kun ehtii tuudittautua tiettyyn kaavaan.

Siivet irti

Soitan kunnalliseen sairaalaan. Asia, jonka olen halunnut tehdä jo pitkään, ja nyt viimein rohkaistun. Selostan lyhyesti, ääni väristen tilanteemme.

Kysyn, millainen jonotilanne lapsettomuushoitoihin heillä on tällä hetkellä, kun on yleisesti tiedossa, että se on ollut julkisella puolella ruuhkautunut. Olen parhaani mukaan yrittänyt valmistautua kuulemaan lohduttomia uutisia.

Hoitaja kertoo tilanteen olevaan tällä hetkellä melko hyvä. He ovat pystyneet tarjoamaan ensikäynnin hoitoihin kolmen kuukauden hoitotakuun puitteissa, tämä on ylittynyt korkeintaan viikolla tai parilla. Tulevaa ei voi ennustaa, mutta ainakaan nyt tilanne ei vaikuta mitenkään katastrofaaliselta, eikä korona ole vaikuttanut hoitoihin niin, että lääkäriajat ja tutkimukset menisivät älyttömyyksien päähän.

Jos viimeinen inseminaatio saadaan tehtyä yksityisellä pian, ja saamme jo helmikuussa lähetteen julkiselle puolelle, ensikäyntiaika sinne tulisi kevään aikana, aikaisintaan huhtikuussa.

Sulattelen uutista puoli päivää. Sen jälkeen huomaan, että jokin erityisen ruostunut mutteri päässäni on pikkuhiljaa vääntynyt hieman toisenlaiseen suuntaan, uuteen asentoon.

Nyt pakko kääntää katse kohti IVF-hoitoja.

Niitä, joita kohti olen jollain tasolla jo pitkään tiedostanut kulkevani, mutta joita olen silti viimeiseen asti yrittänyt olla ajattelematta. Jokainen hereilläoloni sekunti olen toivonut, että välttäisimme ne, ettei tarvitsisi mennä sinne asti.

Olen kuitenkin tullut siihen pisteeseen, että tässä tilanteessa täytyy ottaa inhorealistinen näkökulma asioihin. On viimein aika hyväksyä se, että minä en tule raskaaksi luonnollisesti, enkä kevyillä hoidoilla.

Minä tulen raskaaksi IVF-hoidoilla.

Jos tulen ollenkaan.

On käytännössä aivan turhaa olettaa mitään muuta.
Siitä ei ole enää mitään muuta kuin haittaa.

Ajatus siitä, että IVF-hoidot ovat ainoa asia, mistä voi olla minulle todellista hyötyä, on samaan aikaan sekä järjettömän pelottava, että huojentava.

Kun joutuu yhdistämään omaan elämäänsä sanan IVF, joutuu yhdistämään samalla siihen myös tosiasian, ettei sekään auta kaikkia. Ja toisaalta, onhan tähänastinen touhuni aivan vailla tolkkua. Itkeä katkerasti joka kerta, tuntea kasvava paniikki ja ahdistus sisällään, jos tämä ei toimi, niin joudumme IVF-hoitoihin, voi taivas, IVF-hoitoihin?!

Se, että olen käyttänyt jo pitkään jokaisen liikenevän hetken elämässäni sen ihmettelyyn, miksi tämä menee näin. Mitä teen väärin? Mitä voin tehdä toisin? Miksi? Miksi ei?!

En nimittäin kestä sitä enää kovin hyvin. Minun ei tarvitse kestää sitä.

Se menee niin yksinkertaisesti siksi, että jotain pahasti pielessä, minussa.
Enkä voi sille mitään. En voi tehdä enää enempää, kuin mitä olen jo tehnyt.

Piste.

Kiintopisteeni vuoden 2020 lokakuusta lähtien aina tähän asti ovat olleet kuukautiset, ja viimeiseen asti jatkuva, luonnonvoimia uhmaava, äärimmilleen venytetty toivo siitä, ettei niitä tulisi ja lapsettomuuden matkamme pysähtyisi siihen paikkaan. Jokin vain maagisesti toimisi oikein ja kuin taikaiskusta tulisinkin raskaaksi, olisin yksi niistä paljonpuhutuista ihmeistä, no olipa hyvä että näin helpolla kuitenkin selvittiin!

Ja ettei Mies joutuisi tulemaan kliinisille käytäville ja odotustiloihin, lääkärien eteen.
Keskustelemaan vaihtoehdoista, hoidoista, lääkkeistä, kaikesta mikä kammottaa häntä ydintä myöten.

Mutta kyllä hän joutuu. Ja minä en voi sille mitään.
Olen tehnyt kaikkeni, yrittänyt niin kovasti voida jotain. Mutta en vaan voi.

Tarvitsen toisen kiintopisteen, realistisemman, oikeasti tavoitettavissa olevan.

IVF-hoidot ovat sellainen.

Surua tämä uusi kiintopiste ei poista, sen tiedän jo nyt. Tiedän, että joka kerta tästä eteenpäinkin tulen olemaan pohjattoman surullinen, kun kuukautiset alkavat. Mutta jos olisin seuraavat kuukaudet edes hieman vähemmän ahdistunut, en ehkä ihan niin kauhuissani.

Joku voisi kysyä, kannattaako kaikki toivonsa laittaa IVF-hoitoihin, jatkuvasti korostaa sitä itselleen.
Onko sellainen järkevää, tervettä, tarpeellista.

En tiedä, ei varmaan välttämättä. Tuskin.
Mutta juuri nyt en voi muutakaan.

Mies on kuvannut, että jos jossain on ovi, josta haluisin kulkea, ja se on lukossa, temmon ja riuhdon kuin heikkopäinen. Kun en enää muutakaan keksi, alan hakata päätä seinään. Ja koska luovuttaakaan ei voi, teen sitä niin kauan, kunnes näen tähtiä ja kunnes seinään murtuu yhtäkkiä aukko, josta pääsen eteenpäin.

Se ei nyt toimi.

Tämä ovi on ja pysyy lukossa (ja seinä kasassa), enkä voi sille yhtään mitään.

Sen sijaan, että kapinoi ja tappelee raivoisasti vastaan, syyttää ja ruoskii itseään, välillä on aika alistua.
Olen niin jumalattoman väsynyt taistelemaan tätä kaikkea vastaan. On pakko antautua.

Asia, jonka eteen olen tehnyt niin kovasti töitä, että sen välttäisin. Asia, jota olen pelännyt niin hirvittävän paljon, sekä itseni että erityisesti Miehen takia. 

Nyt olemme menossa sitä kohti, selkeämmin kuin koskaan.

Luovun, luovutan.
Valmistaudun, hyväksyn.

Sen sijaan, että ajattelisin voi hyvä tavaton, nyt olemme jo näin syvällä tässä, mitä se tarkoittaa, yritän ajatella, että ehkä tästä on se hyöty, mitä mistään aiemmasta ei ole. Ehkä tästä on aidosti apua.

Ehkä tämä tuo minulle lapsen, aikanaan.

Otan toivon hellästi käteeni ja revin siltä siivet irti, yksi kerrallaan. Se elää silti, pystyy liikkumaan, möngertämään maassa eteenpäin. Sellaisena se on vain paljon verkkaisempi, vaatimattomampi.

Helpommin hallittavissa.

Verta 15

Ympärilläni on pelkkiä hedelmällisiä naisia.

Heitä on kaikkialla. Silmänkantamattomiin.

Työpaikalla, ostoskeskuksessa, kirjastossa, lähimarketissa.
Apteekissa, bussissa, ravintolassa, lenkillä koiran kanssa.

Heidän täydellisesti toimiviin, naisellisen pehmeisiin kehoihinsa uudet, mitättömän pienet ihmisalut tarraavat ahnaasti kiinni samalla, kun he itse tekevät stressaantuneina jouluostoksia Prismassa.

Sillä aikaa, kun he valikoivat, ottaisiko Pandan vai Fazerin juhlakonvehteja lahjapakettiin.

Eikä heillä ole aavistustakaan, miten kammottavalla tavalla toisin kaikki voisi olla.

He ovat ihania, runsaan rönsyileviä kesäkukkapeltoja, jotka suorastaan kuhisevat elämää.
Valaisevat kaiken ympärillään kauneudellaan, elinvoimallaan. Houkuttelevat väriloistollaan elämää puoleensa.

Minä olen kuollut, rutikuivaksi halkeillut aavikko.

Täynnä elotonta hiekkaa, soraa ja kiviä.

Joutomaa.

Hyödytön, vailla mitään arvoa.

Ei minussa mikään kasva.

Älä tule vielä

 

Minun piti olla tähän aikaan raskaana.

Unelmissani olin.
Niissä utuisissa, yhä kauemmas lipuvissa haavekuvissa.

Sen sijaan tipun hiljalleen verta.
Hyvin harvakseltaan, mutta kuitenkin.

Varsinainen kuukautisvuoto pysyy vielä poissa.
Kuin tahallaan, kärsimystä pitkittäen.

Olin lapsena ja teininä hyvin laiha. Joku voisi sanoa, että anorektisen laiha.
Rakastin jo silloin hyvää ruokaa, mutta pienikokoisena myös annokseni olivat pieniä.
En yksinkertaisesti jaksanut syödä paljoa kerralla.

Mutta kun olin surullinen tai ahdistunut, menetin ruokahaluni.
Lakkasin syömästä. Tai söin hyvin vähän, juuri sen verran, etten pyörtynyt.

Opin jo pian, että nälkä on oikeastaan ohimenevä tunne.
Kun sitä sietää tietyn ajan, se häviää, ja tilalle tulee jotain muuta.

Fyysinen onttouden, tyhjyyden tunne. Välillä se tuntui huumaavalta. Päästä kehollisesti vastaavaan tuntemukseen, kuin mitä koki jo valmiiksi sisällään. Pidin siitä, tasapainossa olemisesta. 

Minulla ei koskaan diagnosoitu syömishäiriötä, enkä itsekään sanoisi, että varsinaisesti sairastin sellaista, esimerkiksi anoreksiaa. Mutta ajattelussani oli joitain syömishäiriömäisiä piirteitä, kuten vaikeiden tunteista selviäminen kontrolloimalla syömistä. On hämmentävää myöntää, että niin on edelleen, kuukautisten aikaan.

Rakastan hyvää ruokaa ja herkkuja, enkä juurikaan tarkkaile painoani.
Mutta kun kuukautiset alkavat, vanhat, lähes refleksimäisiksi pinttyneet toimintamallit nousevat esiin.

Kun näen ensimmäiset veripisarat, käy aina niin, että ruokahaluni katoaa.
Mies yrittää tottuneesti vahtia, että saan jotain syötyä päivän aikana.

Kun tunnen jotain liian suurta ja hukuttavaa, vedän itseni kiinni.
Naulaan laudat ikkunan eteen ja laitan luukulle lapun.

"Tänne ei mitään hyvää."

Se tapa on jäänyt.

Siihen on myös tullut toisenlainen, kyseenalainen elementti.
Tuntuu hyvältä, että kehoni, joka pettää minut jatkuvasti, saa maistaa vähän omaa lääkettään.

Haluan, että se tuntee itsensä yhtä voimattomaksi, yhtä tyhjäksi, kuin minä tunnen itseni kokoajan sen takia. Että sekään ei saa sitä, mitä se tarvitsisi. Ruokaa, energiaa. Tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä.

Joulu tulee osumaan kuukautiskierrossani juuri siihen ajankohtaan, jossa en voi edes toivoa tai kuvitella olevani raskaana. En ole valmis siihen. Haluaisin vain kadota, perua kaiken tämän juhlan ja juhlistamisen, koska en rehellisesti sanoen tiedä, mitä juhlisin.

Uusi äitiyspakkaus julkistetaan. Ohitan sitä koskevat uutiset kuvineen kiihkeän raivoisasti.
Pyyhkäisen ne hetkessä pois silmistäni, kuin kuvat olisivat joukkomurhan silvotuista ruumiista.

En halua tietää. En vain pysty.

Yöllä Mies pitää minusta kiinni, niin kuin piti viimeksikin.
Ja sitä edellisenä kertana. Hän nukahtaa, mutta kyyneleeni eivät lopu.

Tuijotan yksin olohuoneen valotonta joulukuusta ja itken.
Mietin, että tämä on ihan helvetin säälittävää.

Sellaisella oikein raivostuttavan kliseisellä tavalla.

Minusta on tullut tällainen säälittävä.

Koko elämästäni on tullut yksi säälittävä, itsensä ympärille kiertynyt, selkärangaton mytty sohvannurkkaan hylättynä. Se pysyy paikoillaan juuri siinä, mihin sen asetat. Ei tarvitse pelätä, että jotain tapahtuisi.

Ja tämä suru.
Se on jotain aivan muuta, kuin mitä olen koskaan ennen kokenut.

Se on toisaalta niin valtavaa ja hallitsevaa, ettei mikään raami, mikään pinta-ala tunnu riittävän sille.
Se on kuin pikimustaa, paksua öljyä, jota valuu hetkessä kaiken, minkä tahansa ylle, mihin erehdynkään kohdistamaan katseeni. Se peittää koko elämän. Saa sen tahmeaksi, likaiseksi, luotaantyöntäväksi, kelvottomaksi. 

Mutta toisaalta se on ohutta kuin ilman pienhiukkaset, näkymättömyydessään kaikenläpäisevää.
Se ohittaa vaivatta kaiken suojan, mitä ikinä eteeni rakennan. Se tunkeutuu synkkine säteilyineen kaikkialle. Kiinnittyy mukaan katseeseen, askeliin, ryhtiin, vaatteisiin, kurkkuun, iholle, kosketukseen. 

On mahdotonta tietää enää, millainen olisin ilman sitä.

Granaattiomena

Aika matelee, ja toisaalta se etenee armottomasti, vääjäämättä, minusta välittämättä.

Välillä tuntuu, että haluaisin sen pysähtyvän näille sijoilleen. En ole varma, haluanko tietää, mitä ensi vuonna tapahtuu. En ainakaan vuosi sitten olisi halunnut tietää etukäteen, että tänä vuonna tapahtuu näitä asioita.

Välillä tahtoisin hypätä suoraan ensi vuoden loppuuun, tästä vuoden eteenpäin.
Ehkä jo silloin jotain olisi tapahtunut, jotain muuta kuin tätä?

Sillä en ole raskaana, kyllähän sen jo nyt tiedän.

Tunnen sen yhtä järkkymättömästi, kuin routaisen, kylmän maan jalkojeni alla.
Tiedän sen yhtä varmasti, niin kuin tiedän senkin, että inseminaatiot eivät ole meidän hoitojemme päätepiste. Vaikka niitä on vielä yksi jäljelläkin.

Tiedän sen päänsärystä, joka yleensä liittyy seuraani pari päivää ennen kuukautisten alkua.
Poikkeuksena viime kierto, silloin sitä ei kuulunut. Nyt se hiipii hiljaa mutta tuttavallisesti kiristämään tutulle paikalleen, silmien taakse.

Olen tiennyt sen jo kauan, viikko sitten tuntuneista, ensimmäisistä menkkamaisista tuntemuksista lähtien. Eikö kehoni voi antaa minun edes toivoa loppuun asti, onko lopputulos ihan pakko paljastaa jo niin aikaisin?

Vai onko parempi tietää hyvissä ajoin etukäteen, kuin antaa toivon kasaantua?

Yöllä näen peräkkäin kahta ahdistavaa unta, joissa molemmissa olen raskaana. Toisesta en muista enää herättyäni mitään muuta. Toisessa olemme Miehen kanssa vessassa ja jostain syystä hän on se, joka ojentaa minulle positiivisen raskaustestin.

Hänen katseensa on tyhjä ja harmaa kuin betoniseinä, mutta silmissä välähtää hetken ajan mustuus. Viha.

Sitä en ole koskaan ennen nähnyt siellä, en varsinkaan itseäni kohtaan.
Vihaako hän nyt minua?

Tajuan, että minun pitäisi olla juuri nyt iloinen, mutta olenkin vain lohduttoman surullinen. En saa Miehen katsetta mielestäni, vaikka kuinka tuijotan raskaustestiä, jossa plussa näkyy haaleana, mutta selvänä. Tätäkö tämä tulee nyt olemaan?

Valvemaailma ei näyttäydy paljoa sen valoisampana.

Olen väsynyt, ahdistunut ja levoton.
Turta.

Kotona siivotessani huomaan, että liikkeistäni on jonkinlainen terä, puhti poissa.
Ne ovat pakotettuja ja jäykkiä, vaivaisia ja hitaita. Kuin vanhan naisen, sellaisen, jota ei odota tässä elämässä enää mikään hyvä. Vai hidastuuko maailma ympäriltäni, vaikka liikun ihan normaalisti?

Kuorin granaattiomenaa jogurttiin. Tarkastelen, miten monta pientä pyöreää siementä yhdessä ryppäässä on. Niitä on valtava määrä, menee iäisyys saada ne kaikki irtoamaan.

"Oi voi, niitä on kyllä tosi paljon.."
Montako kertaa olen jo kuullut sen sanottavan munasarjoistani? 

 

Raskaustestin tekemisen päivä tulee ja menee.

En tee sitä, enkä soita klinikalle, kun ei ole tulosta, josta soittaa. Olen päättänyt, etten tee enää yhtäkään raskaustestiä, ellei ole aivan pakko. IVF-hoidoissa testaus saattaa olla järkevääkin, huolimatta oireista tai niiden puutteesta. Nyt sillä ei ole väliä.

 

En kestä nähdä sitä sokaisevaa valkoisuutta.

Ja kuten aina, silti viimeiseen asti mukanani roikkuu toivo.
Vaikka yritän potkia sitä alas, vaikka ravistelen sitä, se kieltäytyy putoamasta, takertuu sinnikkäästi kiinni.

Se haluaa todisteita.
Se haluaa kirkkaanpunaista, paksua verta, muuten se ei usko mitään.

 

Jos kehoni on kerta niin toimimaton ja epäluotettava, miksei se voisi käyttäytyä omituisella, epäluotettavalla tavalla myös raskaana?

Jos en luota kehooni muutenkaan, miksi luottaisin siihen, että se toimisi raskaana ollessaan tyypillisesti, saisi kaikki ne tavalliset raskausoireet?

Miksi pitäisin niin hanakasti kiinni vahvasta intuitiosta, että jos oikeasti olisin raskaana, huomaisin sen jostain, minulle tulisi The Tunne?

Raskaana voi olla ilman selkeitä oireita, ilman mitään oireita.
Raskaana voi olla, vaikka ainoat oireet olisivat samat, kuin kuukautisia edeltävät.

Kyllä niin voi käydä. Joillekin muille on käynyt niin, joten miksei minulle voisi?

Kerron näitä asioita itselleni samalla tavalla, kuin luin yläasteella kokeisiin viisi minuuttia ennen niiden alkua. Täytän tyhjyyttä sanoilla, joilla ei ole mitään merkitystä, ne eivät edes kunnolla jää mieleen.

Valheenvaihtaja

Huolimatta varovaisista ja ilmeisen heikoista yrityksistäni ajatella toiveikkaasti ja positiivisesti, en voi mitään sille, että nämä inseminaatiot tuntuvat pelkältä ajanhaaskaukselta.

Hoen jatkuvasti itselleni, että nämä vain täytyy käydä läpi ja suorittaa.
Kolme kertaa. Koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Suhtaudun inseminaatioihin nykyään yhtä käytännöllisesti, kuin auton kaivamiseen lumi- ja jääpeitteen alta hyytävänä arkisena pakkasaamuna.

Pakko se on tehdä, vaikka kuinka ottaa päähän. Asiat eivät etene eikä työpaikkaa mystisesti saavuta, jos sitä turhauttavaa fyysistä suoritusta ei tapahdu.

Lääkärini on sitä mieltä, että peruskaavan kolme inseminaatiota ennen eteenpäin siirtymistä kannattaa kokeilla alta pois. En ole tyhmä. Hän on töissä yksityisellä puolella, joten ideana lienee minun henkilökohtaisen terveystilanteeni perusteellisen arvioimisen lisäksi myös rahastaa mahdollisimman paljon mahdollisimman monilla hoidoilla.

Mutta uskon häntä siinä, että mikäli tässä vaiheeessa päättäisin hakeutua kunnalliselle puolelle, myös siellä todennäköisesti varmistettaisiin, että minulle on tehty yhteensä perinteiset kolme inseminaatiota, ja mikäli ei olisi, ne teetätettäisiin.

Koska selkeää syytä sille, miksi tästä peruskaavasta tulisi poiketa, ei kohdallani ole.

Ne ovat siis edessä joka tapauksessa. Kolme kappaletta.
Halusin tai en. Uskoin niihin tai en.

Jostain syystä tämän toteaminen rauhoittaa turhautuneena tempoilevaa mieltäni paremmin, kuin moni muu asia. Faktojen myöntäminen. Sen toteaminen, että vaikka mitä tekisin, näin tämä nyt etenee.

Nämä on taaplattava läpi, vaikka päällään seisoen.
Tyyli on vapaa, kunhan ne saadaan alta pois, mieluiten mahdollisimman pian.

Tämä riemua lienee mitä todennäköisimmin luvassa vielä yhden kerran lisää, ja tuo kerta tulee sijoittumaan tammikuulle klinikan joululomien takia. Yksi välikierto on siis tulossa.

Olen huomannut, että kaikkein vähiten tässä koko prosessissa luotan itseeni ja siihen, mitä ajattelen milloinkin. Pidän itseäni kaikkea muuta kuin luotettavana kanssakulkijana tässä lapsettomuushoitojen vaikeakulkuisessa pirunpellossa. Tämä johtuu siitä, että koen usein olevani patologinen valehtelija, jonka valheet itselleen ja muille jatkuvat, ne ainoastaan vaihtuvat ja muuttavat muotoaan.

Valehtelen itselleni, että on oikeasti ihan mahdollista, että tulisin inseminaatiosta raskaaksi, koska on joku muukin joskus tullut.

Teeskentelen, että valmistautumalla pettymykseen pitkään ja hartaasti se olisi jotenkin paljon helpompaa kestää. Vaikka ei se ole, koskaan.

Välillä esitän, etten edes millään tasolla usko raskauden mahdollisuuteen. Seuraavalla hetkellä uskottelen itselleni, etten missään nimessä ole luopunut kokonaan toivosta, koska millainen ja miten kyynistynyt ihminen muka niin tekisi?

Hoen itselleni, ettei minua edes kiinnosta enää koko kierto ja se, miten tässä käy, koska tiedän sen jo etukäteen. Samalla tarkistan, mikä kierron päivä on menossa ja mitä oireita viime kierrossa oli silloin.

Valehtelen itselleni, että tuntemani ilmiselvä ja lähes kellontarkka, kuukautisia edeltävä kipuilu ei tarkoita sitä, ettenkö voisi olla raskaana.

Valehtelen itselleni, että on mahdollista, että tuntemani nännikipu voisi juuri tällä kertaa olla jotain muuta, kuin Terolutin vaikutusta, vaikken toisaalta osta tätä kertomusta millään tasolla.

Kun nännikipu sitten häviää lähes samantien tulonsa jälkeen, toisin kuin viimeksi, uskottelen itselleni, että se saattaa johtua siitä, että tässä kierrossa on ehkäpä jokin erilailla. Siis juuri se yksi Jokin, mikäpä muukaan.

Samalla valehtelen itselleni, että uskon puoliakaan tästä kaikesta, mitä itselleni päivästä toiseen kerron.

Vastaukset, osa 3: Lapsitoive

"Olisiko teillä systeeminä, että sinä hoitaisit lasta leijonanosan ja mies vaan "aina välillä"? Olisiko sellainen sinusta ok? Siksi kysyn, kun käsittääkseni mies ollut vähän jälkijunassa lapsen haluamisen suhteen." 

Olen varautunut siihen, että mikäli saisimme lapsen, lapsi olisi varsinkin alussa käytännössä kokonaan minun hoidossani. Koska toiveemme lapsesta ei ole ollut yhteinen, lapsen syntymän jälkeistä tilannetta ja Miehen ajatuksia olisi hyvin vaikeaa ennustaa etukäteen.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Miehen tulisi saada tarvitsemaansa aikaa elämänmuutoksen sisäistämiseen, sekä rauhassa lapsen tutustumiseen. Tämän mahdollistaminen Miehelle edellyttää minulta vetovastuuta lapsen hoidosta. Lienee todennäköistä, ettei suhteen luominen lapseen raskauden aikana, ennen syntymää, olisi Miehelle mutkatonta.

Olisi aika mahdotonta etukäteen tietää, miten luontevana ja missä vaiheessa Mies pitäisi lapsen hoitamista, tilanne olisi varmasti melkoinen myllerrys jo itsessään meille molemmille. Siksi olen varautunut siihen vaihtoehtoon, ettei Mies ainakaan aluksi tai mahdollisesti useaan kuukauteen kokisi ollenkaan luontevana hoitaa lasta. Jos Mies haluaisikin yllättäen osallistua lapsen hoitoon jo melko pian, se olisi vain postiivinen yllätys, mutta ei oletus tai kenenkään painostuksen kautta tullut pakko.

Mitä tulee myöhempään aikaan, kun lapsi kasvaisi, minä jäisin häntä kotiin hoitamaan. Miten muuten elämämme rakentuisi, mitä edemmäs sitä kuvittelee, sitä vaikeampaa sen spekuloiminen. Olen kuitenkin varautunut siihen(kin), että lapsi olisi koko lapsuutensa ajan pääasiassa minun hoitovastuullani, enkä missään vaiheessa aio sokeasti olettaa, että Mies osallistuisi lapsenhoitoon tasavertaisesti kanssani. Mielestäni tasavertaisen, puolet/puolet- vanhemmuuden vaatiminen häneltä tässä lähtötilanteessa ja tässä asetelmassa olisi melko kohtuutonta.

Kysymykseen, olisiko suurelta osin lapsen hoidosta vastaaminen minusta ok, täytynee vastata, että kyllä, koska olisinhan valmis niin tekemään. Kyseinen järjestely ei ole kuitenkaan lähtökohtaisesti arvojeni mukaista (kannatan tasa-arvoista vanhemmuutta) eikä mielestäni millään tavalla ideaali tapa järjestää lastenhoito, mutta jos se on ainut vaihtoehto yhteiselämää ajatellen, niin olen valmis sen tekemään. Tottakai toivoisin joka solullani, että ajan kanssa Miehelle kehittyisi erikoisista lähtökohdista huolimatta hyvä suhde lapseen ja hän aidosti haluaisi viettää aikaa lapsen kanssa.

"Vaikka tuntuu ehkä absurdilta miettiä tälläistä lapsettomuushoidoissa ollessa, niin mikä olisi sinun lapsitoivelukusi jos ei tarvitsisi huomioida muita asioita, jotka siihen vaikuttavat? Oletteko sopineet miehen kanssa lapsiluvusta ja oletko siihen tyytyväinen? Toki mieli voi muuttua kummalla vaan matkan varrella."/ "Haluatteko ison perheen?"

Olipas kysymys, joka todella laittoi ajattelemaan! Kuten arvata saattaa, olen uhrannut hyvin vähän ajatuksia varsinaisille lapsilukutoiveilleni, koska ne ovat tuntuneet, surullista kyllä, melko epäolennaisilta, jopa merkityksettömiltä asioilta. Sen tiedän, että itse toivoisin lähtökohtaisesti enemmän kuin yhden lapsen. Mutta kuinka monta enemmän, jos muita siihen vaikuttavia asioita, kuten parisuhde ja biologia, ei tarvitsisi huomioida? Sanoisin, että nykyisen tiedon valossa siinä tapauksessa toivoisin yhteensä kahta tai kolmea lasta.

Olemme Miehen kanssa keskustelleet tästä yhdestä lapsesta. Miehen toiveissa iso perhe ei luonnollisestikaan ole, kun hän ei toivoisi edes ensimmäistäkään lasta. Emme kuitenkaan ole varsinaisesti tehneet mitään "no tähän yhteen suostun, mutta toista ei sitten tule"-aiheista sopimusta. Uskon, että olemme molemmat jo pitkän aikaa tiedostaneet, mitä voi mahdollisesti olla edessä, jos jollain opilla onnistuisimme saamaan ensimmäisen lapsen. Mikäli kaikki sujuisi sen jälkeen siinä määrin hyvin, että parisuhteemme kestäisi sen, mutta ei kuitenkaan niin mullistavan loistavasti (omasta näkökulmastani), että itseni lisäksi Mieskin alkaisi toivoa toista lasta, silloin nämä samat asiat voisivat valitettavasti olla edessä uudelleen. Vaikka sellaista tilannetta on mahdotonta etukäteen kuvitella tämän enempää, on selvää, että olisimme jälleen uuden valinnan ja jommankumman tekemän uhrauksen edessä, uusien valtavan suurten kysymysten äärellä, taas vaihteeksi.

"Aiotteko lähteä heti inssien jälkeen ivf-hoitoihin JOS inssit ei tärppää?" 

Kyllä, niin pian kuin mahdollista. Mikäli menemme alkuperäisen suunnitelman mukaan ja hakeudumme inseminaatioiden jälkeen taloudellisista syistä julkiselle puolelle ivf-hoitojonoon, tulee hoitoihin väistämättä taukoa, todennäköisesti useita kuukausia. Toivon, että voisimme edes osan siitä jatkaa yrittämistä kotona itsenäisesti ovulaation induktiolla, kuten teimme kesän aikana. Lääkärini mukaan ei siitä haittaakaan ole.


"Jos ja kun sinulle/teille siunautuu lapsia niin näytättekö hänen kasvoja somessa?"

Emme Miehen kanssa ole kumpikaan kovin aktiivisia somettajia, joten en usko, että tämä asia on meille kovin ajankohtainen pohdittava ainakaan tässä hetkessä. Tottakai lähettelisin lapsesta kuvia sukulaisille ja ystäville Whatsappissa, mutta muuten en lähtökohtaisesti käyttäisi hänen kuviaan tunnistettavana. En ole kuitenkaan mitenkään ehdoton tässä, vaan valmis pohtimaan tapauskohtaisesti sen mukaan, mitä tulee eteen.


"Millaisia kasvatusperiaatteita teillä on?"

Ei mitään kovin erityisiä, niin ainakin itse koen. Olen ajatellut, että luottaisin lähinnä maalaisjärkeen ja toisaalta tarvittaessa myös omaan intuitioon. Jokainen lapsi on yksilö, ja tiedostan sen, ettei juuri meidän lapsen kohdalla välttämättä toimisi jokin yleishyödyllinen "kikkakolmonen", mikä jollain toisella lapsella toimii todella hyvin, ja päinvastoin. Mielestäni on tärkeää saada tutustua lapsen persoonaan, luonteeseen ja temperamenttiin, siihen, mikä häntä esimerkiksi motivoi, mikä saa hänet innostumaan ja mikä taas aiheuttaa suurimmat haasteet.

Minulle peruskäytöstavat ovat tärkeitä ja ne haluaisin lapselleni opettaa niin, että lopulta ne tulisivat jo automaattisesti tietyissä tilanteissa. Ystävällisyys, kohteliaisuus, toisten huomioon ottaminen ja kunnioittaminen ovat meille molemmille tärkeitä asioita, joita haluaisimme lapsenkin oppivan, kuten myös se, että saa olla oma itsensä ja poiketa normista, kunhan ei käytöksellään pyri satuttamaan muita.

Tiedän, että Miehelle olisi tärkeää, ettei lapsella olisi ähkyyn asti leluja, vaan että hän oppisi käyttämään laajasti mielikuvitustaan leikeissä, vaikkapa kehittämään esimerkiksi lähimetsästä leikkiympäristön niillä "tykötarpeilla", mitä luonnosta on saatavilla. Myös itse olen sitä mieltä, että tylsyyden sietäminen on lapselle hyvä taito opetella. Ettei aina ole leikkikaveria tai muuta ohjelmaa häntä varten, vaan sitä joutuu myös itse keksimään. Kaikenlaisten eläinten kunnioittaminen on Miehelle hyvin tärkeää, toki myös itsellenikin, mutta Miehelle enemmän vielä sydämen asia.


"Onko teidän nykyinen koti sopiva lapsiperheelle?"

Ei varsinaisesti. Muutto olisikin ajankohtainen ennemmin tai myöhemmin, mieluummin (todennäköisesti ja toivottavasti) ennemmin. Uskon, että tämä nykyinen vuokra-asunto saattaisi varmaan juuri ja juuri riittää ja toimia alkuun, mutta ei siitä pääse mihinkään, että tilan ja pohjaratkaisun kannalta asuntomme käytännöllisyys ja soveltuvuus elämään vauvan kanssa on heikko. Emme kuitenkaan ole hätäilleet asian kanssa (vaikka minä ehkä alkuun olisin halunnutkin hätäillä ja vaihtaa pian asuntoa).


"Oletko ajatellut millaista vauva-arki olisi? Millainen mielikuva sinulla on?"

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä, niin usein kuulee sanottavan, ja se on helppo uskoa. Uskon, ettei itselläni ainakaan ole etukäteen kovin yksipuolinen tai ruusuisen vaaleanpunainen kuva vauva-arjesta, vaikken sitä itse olekaan kokenut. Tästä huolimatta olen ajatellut, että vauva-arki sisältäisi ihania, pysähtyneitä, valtavan onnen, ihmetyksen, rakkauden ja ylpeyden hetkiä, kun saa seurata toisen kasvua ja kehitystä, olla toiselle se kaikki turva ja apu.

Varmasti vauva-arki sisältäisi myös pelottavaa vastuuta, puuduttavaa toistoa, jatkuvaa huolta ja tietynlaista "valppautta", umpiväsyneitä, epätoivoisia hetkiä, joissa hyssytellään itkevää lasta silmät ristissä. Tiedostan myös, että esimerkiksi kotoa pois lähteminen olisi suuren suunnittelun, aikatauluttamisen ja ihan konkreettisen suorituksen (vauva+tavarat+itse valmiiksi) takana. Toivoisin, että ajan kanssa meille syntyisi suhteellisen toimiva rutiini päiviin, vaikka se varmasti olisi aluksi täysin hukassa.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin uskon, että vauva-arki olisi monilla mittareilla mitattuna ajoittain todella raskasta, mutta samaan aikaan maailman palkitsevinta ja ainutlaatuisinta aikaa, jota ei vaihtaisi pois mistään hinnasta.

"Haluaisitko olla lapsen kanssa pitkään kotona vai haluaisitko piakkoin palata töihin?"

Haluaisin ehdottomasti olla pitkään kotona, en palata nopeasti töihin. Tarkemmin sitä, miten pitkään haluaisin olla kotona, en osaa tässä kohtaa vielä sanoa.

"Pitäisikö miehesi perhevapaita?"

Ehkä teoriassa saattaisi pitää vauvan ensimmäisen viikon tai korkeintaan pari, tätä lukuunottamatta en usko, että ainakaan tällä tietoa pitäisi.


"Onko sinulla jotain vauvantarviketta, jonka ehdottomasti haluaisit hankkia vauvalle?"

Tähän täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, ettei oikeastaan ole. Syy, miksi en ole juurikaan tutustunut vauvantarvikkeisiin etukäteen, on puhtaasti se, että olen halunnut suojella itseäni pettymyksiltä. En yksinkertaisesti ole uskaltanut miettiä konkreettisella tasolla (mahdollisen) vauvan saapumista. siis sitä, että jonain päivänä hän todella olisi täällä maailmassa, luonani, sylissäni. On ollut tietoinen valinta, etten ole halunnut haaveilla hänestä sen enempää, kuin jo tällä hetkellä haaveilen pelkästään omissa ajatuksissa ja mielikuvissa.

Pelkään kovasti, että jos katselisin paljon kaikenlaista ihanaa vauvalle, ne kaikki jäisivät lopulta ostamatta ja sitten muistaisin koko loppuelämäni nekin yksitellen, ne kaikki asiat, mitä hänelle olin suunnitellut hankkivani. Minulla on vauvalle ainoastaan tilapäisessä mielenhäiriössä ostettu body hankittuna. Lisäksi vauvaa on odottamassa vuosia sitten ostettu pupupehmolelu. Näistä vauvanbody on ainut tavara, jonka olen (poikkeuksellisen rohkeana päivänä) ihan tietoisesti ostanut ajatuksella sitten jos.


Muut Kysy mitä vain-postauksen vastaukset:

Osa 1: Yleistietoa

Osa 2: Parisuhde 

Osa 4: Blogi

Inseminaatio 2

Kasvoilleni on kuivunut vähän spermaa, jota en ole ehtinyt pestä pois. Tunnistan sen hennosta tuoksusta. Suurin osa siitä on kuitenkin purkissa, jota kannan paksuimman omistamani villasukan sisässä käsilaukussani rapsakassa pakkassäässä.

Minulla on kiire. Parkkipaikalla naapurin eläkeläismies nostaa kätensä tervehdykseksi, kuten aina.
Tervehdin kohteliaasti takaisin ja mietin, mitähän hän ajattelisi, jos tietäisi, mitä kannan laukussani ja mihin olen sen kanssa menossa.

Vaikka kotinäytteen antamisesta on eroottisuus kaukana, huomaan silti joka kerta kiihottuvani siihen osallistuessa ja kyseistä toimitusta seuratessa. Se jollain oudolla tavalla hävettää. Se on pelkästään kamalaa Miehelle, sen pitäisi olla sitä myös minulle.

"Tämä purkki tuntuu vähän kylmältä", sanoo näytteen vastaanottava biologi klinikalla.

Kylmältä?

Loistavaa, olen pilannut näytteen.

Entä jos näyte on niin kylmettynyt, ettei inseminaatiota voida tehdä, vaan se siirtyy?
Kai he sitten soittavat minulle ja kertovat, ettei sisääni ole mitään ruiskutettavaa.

Sätin itseäni koko matkan autolle asti.

Miksen kuljettanut purkkia ihoa vasten, vaan otin sen typerän villasukan?
Se saattaa riittää kesällä lämmikkeeksi, mutta entä nyt, kun on reilusti pakkasta?

Tätä siis tiesi viimeöinen näkemäni uni.

Siinä tein raskaustestin, johon piirtyvä toinen viiva oli kirkuvanpunainen, paljon tummempi kuin vieressä oleva kontrolliviiva. Uni oli sekava. Kuljin pitkin tyhjiä katuja. Löysin itseni seisomasta valkoisen pinnasängyn edessä. Huomasin heti, että pinnasängyn yksi jalka oli poikki. Siksi se seisoi kallellaan, omituisen ja surullisen, melkein pahaenteisen näköisenä. Silloin tiesin, että jokin oli pielessä.

Muutaman tunnin päästä makaan tuttuakin tutummassa asennossa, jalat levällään, ilman housuja hoitopöydällä.

"Kuulin, että näyte oli todella hyvä", lääkäri sanoo valmistellessaan tarvittavia välineitä.

Ilmeisesti en siis pilannutkaan sitä. Huh.

Taas kerran johtavia follikkeleja on kaksi, tämä huomattiin jo seurantaultrassa. Ne molemmat ovat kasvaneet hyvin, mutta eivät tajua irrota itsestään. Limakalvo on jälleen kerran erinomaisen paksu.

Inseminaatio on nopeasti ohi. Aukiolotutkimukseen verrattuna tämä on lastenleikkiä.

Hoitaja pistää irrotuspiikin, se vain nipstää hiukan. Makaan pari minuuttia paikoillani.
Noustessani kysyn, paljonko näytteessä oli tällä kertaa siittiöitä ennen puhdistusta.

Lääkäri menee tietokoneen luokse ja tarkistaa.
"123 miljoonaa siittiötä", hän lukee näytöltä.

Katson lääkäriä. Lääkäri katsoo minua, ja sen jälkeen uudestaan näyttöä.

"123 miljoonaa?" toistan. "Mutta viimeksihän oli 22 miljoonaa? Miten se muka voi olla?"

Lääkäri kertoo, että kyllä se teoriassa voi olla, mutta todennäköisesti kyseessä on näppäilyvirhe.
Hän lähtee tarkistamaan asiaa näytteen käsitelleeltä biologilta.

Kyseessä ei ole näppäilyvirhe.

Siellä yksinäisen villasukkani uumenissa, mitättömän pienessä nestemäärässä purkin pohjalla oli todella kuhissut 123 miljoonaa siittiötä. Puhdistuksen jälkeen niistä on jäänyt jäljelle 11 miljoonaa parhaiten liikkuvaa, mikä on kuulemma erittäin hyvin.

Ja nyt ne ovat kaikki sisälläni.

On kuulemma erittäin harvinaista, että näytteen siittiömäärä lähes kuusinkertaistuu kuukaudessa.
Mutta se on mahdollista. Selvästikin, näköjään.

Jos aiemmin 22 miljoonaa siittiötä oli klinikan mukaan hyvä näyte, mikä tämä sitten on?
"Se on loistava", lääkäri hymyilee. "Voit kertoa miehellesi, että kannattaa ripustaa tulos seinälle."

Naurahdan kiusaantuneena. Vaikka kyseessä onkin vitsi, en keksi yhtäkään asiaa, jonka Mies haluaisi vähemmän ripustaa seinälleen, kuin loistavan spermanäytetuloksen. En kertakaikkiaan tiedä mitään, mikä tekisi Miehen vähemmän ylpeäksi, kuin se, että hänen tavaransa on loistokamaa.

Se kun ei merkitse hänelle yhtään mitään.

Kävellessäni töihin mietin, että elämä on ihmeellistä.

Olen yhdessä henkilön kanssa, joka ei itse halua lapsia, mutta joka pystyisi todennäköisesti saattamaan kenet tahansa muun naisen raskaaksi vain katsomalla kerran perään.

Ja kyseinen henkilö on kaltaiseni maanantaikappaleen kanssa. Naisen, joka haluaisi kipeästi lapsen, mutta jonka keho ei toimi oikein, vaikka kuinka yrittäisi ja haluaisi.

Jos on olemassa jokin suurempi voima, joka ohjailee tätä kaikkea, sillä on melko julma ja kieroutunut huumorintaju, totean, kun vartin päästä painan työpaikan oven kiinni perässäni.

Nuori ja tuskaisen auki

Viiltävä kipu salpaa hengen, saa haukkomaan hätäisenä ilmaa kuin hukkuva.

Sisuskaluni ovat tulessa. Kuin niiden sisään työnnettäisiin kyteviä kekäleitä, pisteltäisiin ilmiliekeissä olevilla veitsillä. Kipu tuntuu kaikkialla, joka solussa. Se porautuu kalloon asti, halkaisee pääni, koko kehoni. Se lamaannuttaa.

Ulahtelen ääneen, huohotan, yritän parhaani olla vääntelehtimättä tuskasta. Välillä kun avaan hetkeksi silmäni, näen hoitajan huolestuneen katseen. Hänen tekee pahaa seurata sivusta tätä, enkä ihmettele. Tuntuu hyvältä, että joku on vierellä ja pitää minusta huolta. Että joku näkee ja ymmärtää, että nyt koskee.

Jos kuolen tähän, viimeinen ajatukseni tulee olemaan netistä luettu kansantaru siitä, että jos munatorvet ovat auki, tutkimus ei todennäköisesti satu juurikaan.

Se ei nimittäin pidä paikkaansa.

Munatorvet ovat auki, ja minuun sattuu niin saatanasti, että olen pyörtyä.

Jälkeen päin totean, että jos olisin tiennyt tämän tekevän näin kipeää, olisin ehkä voinut velvoittaa Miehen tulemaan mukaan henkiseksi tueksi. Tosin en tiedä, millaista hänestä olisi ollut katsoa kärsimystäni. Olisiko se vastannut enemmän asetelmaa, jossa sokea yrittää parhaansa auttaa kuuroa.

Silti tuntuu jollain tapaa surulliselta, että tässäkin hetkessä olin jälleen kerran todellisuudessa yksin, vaikkakin tuntemattoman hoitajan kannattelemana.

Tutkimuksen jälkeen saan rauhassa kerätä itseäni. Hoitaja hössöttää peittoa ja juotavaa, näytän kuulemma niin kalpealta. Se tuntuu ihanalta, lohdulliselta. Saan olla juuri niin reppana, kuin miltä näytän. Ja mitä sisimmässäni taidan olla.

Melkein toivon, että hoitaja halaisi minua. Janoan hyväksyntää, hoivaa, tukea ja turvaa.
Olen itse kuin pieni lapsi, jollaista tässä yritetään kovasti saada aikaan.

Tajuan pukevani housuja jalkaan lääkärin pöydän edessä, enkä siihen tarkoitetun sermin takana.
Eipä tässä nyt kovin vieraita enää olla. Hän on nähnyt jo kaiken, moneen kertaan.

Huomaan olevani jollain epämääräisellä, laimealla tavalla pettynyt. Niin hullua kuin se onkin, olin salaa toivonut, että kävisi ilmi, että munatorvet tai ainakin toinen niistä olisi tukossa.

Että suurin osa tästä koko painajaisesta, jota nykyään elämäkseni kutsutaan, selittyisikin sillä.

Ja tietenkin niin, että munatorvet olisivatkin mystisesti auenneet tutkimuksen aikana.
Tai että ne olisi mahdollista saada auki jotenkin muuten. En edes tiedä, miten.

Ajatus on järjetön. Kuka lasta haluava oikeasti toivoisi, että munatorvet olisivat kiinni?

Sentään en ole vielä toivonut, että Miehestä löytyisi jotakin vikaa. Oikeastaan ainut asia, mikä olisi nykyistä tilannetta vielä pahempi, olisi, että Miehessä olisi paljonkin vikaa.

Että häneltä, joka ei lasta edes toivo, ei esimerkiksi löydettäisi lainkaan eläviä siittiöitä.
Että hän joutuisi käymään läpi lisää tutkimuksia, jopa pahimmassa tapauksessa leikkauksia.

Ajatuskin puistattaa, huomattavan paljon enemmän kuin juuri koettu kammottava aukiolotutkimus.

Koska olen virallisesti auki, tiemme käy kohti seuraavaa inseminaatiota. Kuluu noin sekunti siitä, kun tämä asia on selvinnyt, kun alan tapani mukaan vatvoa, mitä tehdään sen jälkeen, jos se epäonnistuu.

Lääkäri kuuntelee ääneen ajatteluani ja erilaisia skenaarioita hieman huvittuneen oloisena.

"Sinä olet niin nuori, että ehdit tehdä vielä monta lasta", hän toteaa ja hymyilee tyypillistä vinoa hymyään.

Monta lasta?

..Tulisi nyt edes se yksi?

Lääkärin mielipiteen kuuleminen tuntuu absurdilta. Se on jotain, mitä voitaisiin sanoa jollekulle toiselle, mutta ei minulle. Lause tuntuu kaukaiselta, ihan kuin se ei edes koskettaisi minua tai elämääni. Mutta jollain tapaa se kuulostaa lohduttavalta. Ei tässä mitään hätää ole, ei ainakaan lääkärini mielestä.

Miksi minusta sitten usein tuntuu, kuin olisin uinut liian kauas rannasta ja alkaisin hiljalleen upota pohjaan?

Entä jos kaikki jää ikuisiksi ajoiksi tälle asteelle, paikoilleen?

Kliinisiin lääkärihuoneisiin, joissa toistellaan, että kyllä tämän pitäisi PCOS:ta huolimatta onnistua, mutta jokin ei silti vain toimi?

Lääkäri kohottaa rauhallisesti katseensa. On hetken hiljaa, kunnes avaa suunsa.

"Kohtusi on normaali. Limakalvo kehittyy hyvin. Sinulla on toimivat munasarjat, tai no.."

Hän näkee ilmeeni.

"No, suurin piirtein toimivat kuitenkin. Niissä on munarakkuloita, jotka kasvavat hyvin."

Huokaan syvään. Yhtäkkiä huomaan olevani ihan uskomattoman väsynyt.
Tuntuu, että voisin nukkua neljä vuorokautta putkeen.

"Sinä olet vielä nuori", lääkäri toistaa lempeällä äänellä.

"Nuori ja tuskainen", vastaan synkästi.

Sanani jäävät kaikumaan painavina huoneessa. Lääkäri katsoo minua mietteliäänä.

On kuin hänelle olisi lähes itsestäänselvää, että asiani vielä aikanaan hoituvat parhain päin.
Mutta mistä hän sen voi tietää?`Mistä kukaan voi?

"On aina parempi, että on liikaa munasoluja, kuin että niitä olisi liian vähän tai ei yhtään."

Ehkä hän hoitaa enimmäkseen päälle nelikymppisiä, joiden munasarjojen toiminta on jo hiipumassa, ja taistelu aikaa vastaan on totisinta totta. Ehkä olen hänelle kuin kevyt henkäys, tuulahdus toisenlaista. Nuori, kiivas ja kärsimätön nainen, jolla on taipumusta ylenpalttiseen murehtimiseen.

En sano enää mitään, en oikein jaksa. Mutta ajattelen, että totta. Se on kai totta.
Parempi liikaa kuin liian vähän. Päätän ripustautua seuraavalla epätoivon hetkellä siihen. 

Muutakaan minulla ei ole.

Nänni

Toisinaan kuvittelen kehoni koetilanteeseen, jossa aiheena on "Naisen kehon toiminta ovulaation aikana, kun siittiöitä tulee sisään".

Löntystääkö se koetilanteeseen apaattisena, täysin valmistautumatta? Silmäilee tyhjin katsein paperia ja siinä esitettyjä, etäisesti tuttuja, mutta niin uskomattoman monimutkaisia kysymyksiä. Toteaa, että hmm, olen ehkä joskus lukenut tästä, mutta nyt en kyllä yhtään muista, miten tämä meni..

Vai marssiiko se luokkahuoneeseen itsevarmuutta uhkuen, viimeiset neljä viikkoa päntänneenä?
Koepaperin saadessaan raapustaa kiivaasti vastauksia paperille, yksikään kohta ei jää tyhjäksi.
Ja tuijottaa epäuskoisena hylättyä arvosanaa, kun koe palautetaan.

Vai onkohan sentään ihan kaikki mennyt keholtani ohi?

Vasen nänni on vähän kipeä. Huomaan sen ensin aamulla, kun käteni osuu ohimennen siihen.
Päivän aikana kokeilen sitä vaivihkaa muutaman kerran. Arka, ihan selvästi.
Kokeilen vähän lisää. Jep, edelleen.

Äh, tämä on taas tätä. Todennäköisesti kuvittelen koko asian.
Olenhan kuvitellut kaikki mahdolliset raskausoireet moneen kertaan, olematta kuitenkaan raskaana.
Tämä menee varmasti pian ohi.

Illalla huomaan leijuvani senttimetrin irti maasta. Yritän itsepintaisesti saada jalkoja koskettamaan lattiaa, mutta turhaan. Vaikka tiedän liiankin hyvin, mihin tämä kaikki vielä johtaa, on kuin seisoisin avuttomana itseni vieressä, seuraten sivusta.

Tunnen alhaalla laaksossa, kuinka valtava lumivyöry käynnistyy ylhäällä kilometrien korkeudessa. Yksi harmittoman kuuloinen pieni rasahdus, jonka tappavat vaikutukset alkavat tuntua vasta viiveellä, hetkien päästä.

Se on vain yksi nänni, idiootti!

Ei elämäsi ensimmäinen positiivinen raskaustesti, eivät runsaudesta paisuneet, päivässä kaksi kuppikokoa kasvaneet rinnat. Ei ylitsepääsemätön, täysin äkillinen pahoinvointi. Ei kuvotus normaaleja kodin ruokia ja tuoksuja kohtaan.

Pelkkä yksi nänni.

Joka on muuten aivan täysin samannäköinen ja -värinen kuin ennenkin.
Aivan samanlaisessa ja samankokoisessa rinnassa, kuin ennenkin.

Se voi johtua ihan mistä tahansa, vakuutan itselleni rauhallisuutta ja vakautta hakien. 

Ehkä ihosi on siitä kohti kuivunut. Lukuisat käytössäsi olevat lääkkeet voivat varmaan aiheuttaa sivuvaikutuksena nännien herkkyyttä. Voi hyvänen aika, mistä tiedät vaikka Mies on seksin aikana puraissut sitä liian kovaa?!

Heti, kun kissa nimeltä Järki kääntää selkänsä, pienet ajatushiiret loikkaavat hyppimään pöydällä.
Yhdellä niistä on vauvanvaunut vertailussa, toinen ihastelee kaapissa odottavaa bodya ja kolmas pohtii raskaudenaikaisen vakuutuksen tarpeellisuutta.

"Seis, seis, SEIS!" yritän huutaa itselleni, mutta ääneni on mykkä, vai eikö kukaan vain kuule sitä?

Yhtäkkiä joku tekee ohjelmistopäivityksen, jollaista en tarvitse enkä edes halua.
Tehdasasetukset muuttuvat, vaikka painan hädissäni kaikista nappuloista yhtä aikaa estääkseni sen.

Vaikka kuinka tappelen vastaan, ennen kuin huomaankaan, aivon kääntyvät siihen asentoon, jossa raskaana oleminen onkin jonkin verran enemmän mahdollista, kuin oli vielä äsken. Huolimatta todennäköisyyslaskelmista ja siitä, ettei mikään ole eri tavalla, kuin oli hetki sitten. 

Paitsi että on.

Olen kuin valeraskaana oleva koira, joka etsii kaikista kodin huoneista vimmatusti jotain, jonka se voisi kantaa pehmeään pesään mukanaan. Jotain, johon purkaa kaikki toiveet pienestä poikasesta.

Vasen nänni on asia, jonka kanssa haluaisin itse hautautua omaan pesäkoloon.
Tuudittautua ikuisiksi ajoiksi siihen, että se on Se Erilainen Juttu, se jokin, mikä on nyt toisin. 

Sitähän olen niin pitkään kaivannut, jotain erikoista oiretta, poikkeamaa kaavassa.
Ja nyt se on siinä.

Seuraavina päivinä tunnen tasaisin väliajoin kuukautiskipumaista jomotusta. Yhtenä aamuna tunnen tuttuakin tutummat krampit, joista ei voi enää erehtyä. Ainut vain, että on todella aikaista.
Ihmettelen, näinkö merkittävän paljon kiertoni aikaistuu jostain syystä, kenties Terolutien ansiosta?

Mutta kuukautiset eivät ala ennen aikojaan, menkkamaiset kivut vain jatkuvat, päivästä toiseen.
Toinen erikoinen oire! En kuitenkaan uskalla iloita, raskauden testauspäivä on vasta edessä.

Sen on pakko olla sitä, onhan?

"Katso mitä löysin, saanko pitää sen?" kysyn itseltäni. "Voihan olla, että nyt tällä kertaa se on.."
"Niin. Voi myös olla, että ei ole", minulle vastataan.

Tämä on nähty jo liian monta kertaa.

Tänään haluan uskoa

Ystäväni huomauttaa hienotunteisesti, että ajattelutapani lapsettomuushoidoista ja yleisesti ottaen mahdollisuuksistani saada lapsi vaikuttaa olevan melko synkeä. 

En lainkaan tiedä, mistä hän puhuu. Olen juuri sadannen kerran todennut hänelle, etten usko hetkeäkään siihen, että inseminaatioista on apua. Enkä ole ihan varma, auttaako mikään muukaan. Entä jos minussa on jotain todella peruuttamattomasti vialla? Noh, selviäähän se sitten aikanaan IVF-hoidoissa sitten, kun nekin alkavat mennä pieleen.

"Vaikka sä pelkäät, niin et sä voi väittää tietäväsi, miten just tässä käy. Ja vaikka tämä ei onnistuisi, kai jotain hyvääkin voi sentään tapahtua vielä joskus?"

Puolustaudun raivokkaasti. Miten muka voisin luottaa, kun pelkään, olen suorastaan kauhuissani tästä asiasta ihan joka päivä? Vaikka lyttään toiveeni maanrakoon ja valmistelen itseäni epäonnistumisiin, tipun siitä huolimatta jo nyt ihan tarpeeksi korkealta. Mitä se olisi, jos ajattelisin yhtään eri tavalla?

"Muista, että ensi viikon raskaustestipäivänä on olemassa vielä tässä vaiheessa kaksi vaihtoehtoa, ei vain yksi."

Kaksi vaihtoehtoa. Hmm.
Tottahan se tietysti on, vaikken ole tietoisesti uhrannut niistä toiselle - sille positiiviselle - ajatustakaan.

No hyvä on, hyvä on, mietin muutaman päivän asiaa pyöriteltyäni.

Yritetään. Jokin positiivinen ajatus. Jotain toiveikasta, valoisaa, ei kuitenkaan mitään älytöntä hattarahöpönhöppöä, mitä se voisi olla?

Minä tulen saamaan lapsen.

Tunnustelen lausetta. Kääntelen, pyörittelen ja mutustelen.
Omalla skaalallani se on valtavan paljon, juuri ja juuri kivun äärirajoilla.

Mutta onko se liikaa?

En kuollut, vaikka hetken ajattelin niin. Tuskin sen takia myöskään kuoli se jokin, joka teoriassa voisi nyt elää sisälläni. Maailma on edelleen paikoillaan, se ei räjähtänyt.

Minä tulen vielä olemaan raskaana.

En todennäköisesti varmaan nyt.

En todellakaan ehkä tämän hoidon avulla.

Mutta jotenkin. Joskus.

Hullu, et voi tietää!

Ei pidä olla liian varma, ajattele, miten kamalaa on sitten, jos se ei toteudukaan.

Eihän tälle ole esitetty mitään totuuspohjaa, miten voisit muka luottaa?

HYS, sanon näille. Antakaa edes hetkeksi armoa.

Tämä on nyt se, mihin asti pystyn pelon puitteissa ajatuksiani venyttämään.

Minusta tulee vielä äiti.

Jonain päivänä.

Tänään haluan uskoa.

Pimeässä

Inseminaation jälkeen vaikuttaa muutaman päivän siltä, kuin joku olisi sammuttanut valot.
Hapuilemme toisiamme pilkkopimeässä, tai pikemminkin minä hapuilen Miestä.

Emme riitele, kinastele, väittele tai solvaa toisiamme.
On vain pimeää, vaikka lamput loistavat katossa kirkkaina.

Syömme, nukumme ja katsomme telkkaria pimeässä.
Käymme kaupassa, suihkussa ja töissä pimeässä.

Tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain väärin. Niin kuin ansaitsisin tuntuvan rangaistuksen.
Kukaan ei sano niin, ainoastaan ääni päässäni. Kun se ei salpaa hengitystäni, se saa minut hämilleen.

Kuvittelisin, että monet hedelmöityshoitoihin liittyvistä asioista ovat yleisesti ottaen pariskunnille hämmentäviä, vaikeita, pelottaviakin. Toimenpiteet kuulostavat epämiellyttäviltä, kivuliailta, osa jollain selittämättömällä tapaa hävettäviltä.

Mutta kohdallamme, kun toinen meistä ei edes aidosti halua lasta tai hoitoja, nuo kaikki ovat vähätteleviä ilmauksia.

Katson kaikkea sekä itseni että Miehen silmin, eli sekä oman näkökulmani, että täysin päinvastaisen näkökulman kautta. Asiat, jotka eivät itsessään pelottaisi lainkaan näin paljon, kauhistuttavat minua, sillä niihin liittyy myös Miehen ajatuksia ja tunteita. Koska tämä on hänelle vastenmielistä, se vaikuttaa väistämättä minuun, vaikka toisenlaisessa tilanteessa en pitäisi samoja asioita yhtä isoina.

Sekä menneessä että tulevassa inseminaatiossa minua häiritsee kaikista asioista ylivoimaisesti eniten, että Mies joutuu antamaan kahteen inseminaatioon kaksi näytettä. Tiedän, miten paljon hän inhoaa sitä. Yksi erittäin hyvä puoli IVF-hoidoissa olisikin, ettei spermanäytettä (potentiaalisesti, jos hoidot etenevät hyvin) tarvitse antaa niin usein.

Välillämme vallitsee eriskummallinen, monimutkaisten suhdanteiden huojuva rakennelma.
Kaikki, mitä Mies kokee, vaikuttaa jollain tavalla minuun ja päinvastoin, vaikka monet kokemuksemme ovat jo alun perin päinvastaiset.

Tunteet, ja nimenomaan negatiiviset sellaiset, tarttuvat välillämme kuin pahinkin vesirokko. Jos toinen aistii toisessa jotain, se vaikuttaa välittömästi häneen itseensä ja sitä kautta myös toiseen välillisesti.
Kuin ilmeilisi vääristyneeseen peiliin. Näyttää jotain itsestään, ja se näyttäytyykin vääristymän kautta ihan toisenlaisena takaisin.

Välillä kumpikin meistä vajoaa omaan pimeyteensä, jossa vaanivat omanlaisensa hirviöt.
Tiedämme toistemme pimeyksistä vain murto-osan, lähinnä sen vähän, joka heijastuu toistemme silmistä.

Silti toisaalta, vaikka tunteet poukkoilevat meillä molemmilla, emme ole täysin niiden vietävissä.
Olemme sitoutuneet jatkamaan yhdessä. Ajoittainen hämärämpi hetki ei romahduta sitä, ei esimerkiksi herätä molemminpuolisia epäilyksiä toisen eroaikeista.

Minun täytyy vain luottaa siihen, että pian hän taas löytyy sieltä, pimeän takaa.
Ja niin hän löytyykin.

Jostain kaukaa muistin syövereistä korviini palautuu rytmillään kappale, jota kuuntelin teini-iässä paljon. Muistan, että jokin sen epätyypillisissä sanoissa vetosi minuun, en vain koskaan osannut selittää, mikä.

"Cause I will be there and you will be there
We'll find each other in the dark
And you will see and I'll see it too
Cause we'll be together in the dark

Cause if it's coming for you
Then it's coming for me
Cause I will be there
Cause we need each other in the dark

And if it terrifies you
Then it terrifies me
Cause I will be there
So we've got each other in the dark."

Enpä olisi vuosia sitten osannut kuvitella, mihin asiaan tulen vielä yhdistämään Tiëston kappaleen.

Ajattelen, että kaikki tämä on mahdollista ainoastaan niin kauan, kun katsoessamme löydämme vielä toisemme. Jos on niin pimeää, ettei näe mitään, sekin riittää, että kurottaa, niin voi tuntea toisen.

Jos yhteys välillämme katkeaa, en tiedä, miten voisimme jatkaa enää eteenpäin.

Meidän täytyy pitää toisistamme kiinni.

Inseminaatio

"No? Miten meni?"

"Eipä siinä, noudatti samaa kaavaa niin kuin kaikki muukin tässä. Kaikki Miehessä on erinomaista ja kaikki mussa on epävarmaa."

"Voi että.."

"Miehen näyte oli erinomainen, kesti pesun todella hyvin. Eli lähtökohtaisesti ei ole mitään syytä olla kokeilematta inseminaatiota useampia kertoja."

"Oi, ihan mahtavaa! Mä toivon niin kovasti, että viimein onnistaisi.."

"Niinpä. En vaan oikein tiedä, mitä pitäis ajatella siitä, et näitä inseminaatioita tullaan menemään useampi kierros."

"Niin joo, kun sä vähän epäilet sitä.. Muuten, sattuiko se?"

"Ei, tuntu vaan vähän epämukavalta. Niin ja molemmat munarakkulat olivat kasvaneet eilisestä, pistettiin irrotuspiikki siellä klinikalla."

"Jes, ehkä pian musta tulee kummi!!"

"En lähtis ihan vielä juhlimaan. Mulla on edelleen ihan sellainen tunne, että tää ei tuu riittämään, että inseminaatio ei ole tarpeeksi suuri toimenpide."

"Niin, ymmärrän et se on vaikeaa.. Mutta koita jaksaa toivoa vielä!"

"Tiedän että pitäisi olla toiveikas, mut musta tuntuu että mä olen toivonut ja pettynyt jo niin monta kertaa, etten meinaa jaksaa enää toivoa.."

"Lähetän kaikki mahdolliset hyvät ajatukset nyt sinne. Enkelit, virtaukset, energiat, mitä näitä nyt on? Ihan kaikki mahdolliset!"

"Kiitos, hyville ajatuksille on aina käyttöä."

"Ja tiedätkö, mä uskon tähän!"

"Hyvä, usko vaan. Usko sä, nimittäin mä en jaksa."

"Mä uskon sunkin puolesta!"

"♥"

No logic

Odotusaulassa istuva nainen riisuu ulkotakkinsa, jonka alla on lämpimän näköinen villaneule.
Nainen näyttää suunnilleen samanikäiseltä kanssani. Meillä on myös samanväriset, samanpituiset hiukset.

Jostain syystä se lohduttaa hiukan.
Kaikki muut täällä asioivat eivät ole reilusti yli nelikymppisiä.

Kertaan päässäni laskukaavoja, joilla yritän päätellä todennäköisintä inseminaatiopäivää.
Se on tällä viikolla. Todennäköisesti loppuviikosta, olen laskeskellut sitä kuukautisten alkamisesta lähtien.

Torstaina aamulla olisi tärkeä työpalaveri.
Miten ihmeessä perustelisin poissaoloni siitä?

Kannattaisiko keksiä jokin odottamaton syy, äkillinen sairastuminen, hammassärky ehkäpä?
Tiedän, että inseminaatio on toimenpiteenä hyvin nopea, en haluaisi olla sen takia koko päivää poissa töissä jollain liiankin rajunkuuloisella verukkeella.

Ehkäpä jokin pieni, mutta hyvissä ajon ilmoitettava syy, jotta poissaolooni ehditään työpaikalla reagoida, kuten vaikka verikoe? Entäs lääkäriaika? Äh, se herättäisi liikaa kysymyksiä.

Jälleen kerran saan opetuksen kaiken ennustamattomuudesta.

Vaikka olen palannut perusannostukseen ja syönyt kahta tablettia Letrozolia, tällä kertaa isompia munarakkuloita on kaksi. Vasemmalla puolella on yksi 18 millimetrn kokoinen, oikealla puolella yksi 16 millimetrinen. Rakkulat ovat yllättävän isoja siihen nähden, että on vasta 10. kiertopäivä.

Miksi siellä on nyt kaksi, vaikka viimeksi söin tripla-annosta, eikö ollut kuin yksi?
Lääkäriä hymyilyttää, eipä näistä asioista ole aina hirveästi logiikkaa löydettävissä.

Tämä ajankohta varattiin erityisesti sitä varten, ettei ovulaatio olisi liian lähellä, jotta aukiolotutkimus saataisiin tehtyä. Nyt sitä ei taaskaan voida tehdä, koska erityisesti vasen munarakkula on jo liian kypsä siihen, ja koko homma tästä eteenpäin voisi mennä pilalle.

Harmittaa. Olisin halunnut tietää, ovatko munajohtimet auki. Lääkärin mukaan todennäköisyys sille, että munanjohtimisssa olisi tukkeumaa ilman tehtyjä leikkauksia tai sairastettuja tulehduksia, on hyvin pieni. Näin ollen, tästä huolimatta inseminaatio olisi kannattavaa tehdä, hän toteaa.

Jo huomenna.

Tämä aiheuttaa minussa pienen ja hillityn, spontaanin "Jes!"-reaktion.
Ei tarvitse missata torstain palaveria!

Kysyn, voisiko kiinnyttymiseen antaa vielä jotain lisätukea, kerroin huolehtivani jostain syystä kovasti, voisiko jokin pieni osuus kiikastaa siitä. Saan reseptin Teroluteihin, joista olen lukenut niin paljon, että lähestulkoon unohdan, etten ole itse käyttänyt niitä aiemmin.

Koska munarakkuloita on kaksi, kaksosten mahdollisuus on olemassa. Onhan se olemassa aina muutenkin, mutta lääkärin mukaan minun tilanteessani, jopa tässäkin hetkessä se on häviävän pieni. Ymmärrän hyvin, tässähän on suuria hankaluuksia saada edes sitä yhtä lasta alulle.

Lääkäri ohjaa minut hoitajan luokse sopimaan tarkemmin huomisen inseminaation ajankohdasta.
Hoitaja on suosikkini, heistä kaikkein sympaattisin. Tuntuu hassulta, että olen käynyt tällä klinikalla tarpeeksi kauan, että suosikit ovat jo ehtineet muodostua.

Sovimme hoitajan kanssa rauhassa huomisen aikataulun ja kertaamme sen. Juttelemme myös PCOS:stä, lääkityksistä ja vitamiineista. Koska tunnelma on niin kiireetön, mainitsen ohimennen, että jotenkin olen jo pitkän aikaa tiennyt, että tulen päätymään hedelmöityshoitoihin.

Olen ajatellut tämän asian tuhat kertaa päässäni, mutta nyt ääneen lausuttuna jokin tuntuu erilaiselta.
Huomaan ääneni paksuuntuvan, ja lopulta se särkyy, kuin olisi yhtäkkiä ohutta, haurasta lasia.

En voi romahtaa nyt. Päinvastoin, minun täytyy kerätä itseni, jotta pystyn taas lähipäivinä vakuuttamaan Miehelle kaiken olevan hyvin, tästä kaikesta huolimatta, huolimatta siitä, että geeniemme yhdistymistä tuetaan taas uusin lääketieteen keinoin. En saa romahtaa, jotta pystyn uskomaan siihen itsekin.

Tämä on liian kliseistä.
En ole kertaakaan itkenyt kenenkään hoitohenkilökuntaan kuuluvan nähden.

Ei saa itkeä, täytyy olla vahva.
Mistä sekin ajatus kumpuaa?

Kyyneleet valuvat kasvomaskin suojaan. Puhun niiden läpi, en pysty lopettamaan puhumista.
Yrityksestä huolimatta en myöskään pysty estämään kyyneliä. Lopulta en enää edes yritä.

Hoitaja kuuntelee. Hän ei sano juuri mitään, ja silti samaan aikaan hän sanoo juuri ne oikeat sanat.
En edes jälkeenpäin muista, mitä ne ovat.

Ei yksittäisillä sanoilla ole niin väliä. Jotain vain, mikä kertoo, että tämä kaikki on normaalia.
On normaalia olla peloissaan, heikko, epävarma, tuskainen.

Ja kun pääsen vauhtiin, tunnustan myös, etten usko inseminaatioiden toimivan kohdallamme.
Että olen henkisesti jo kilometrien päässä täältä ja tästä hetkestä, IVF-hoitojonossa.
Odottamassa ensimmäistä käyntiaikaa, uusia lääkkeitä ja suunnitelmia, ensi vuotta.

Menen apteekkiin hakemaan huomista varten Ovitrellen sekä uuden Terolut-reseptin.
Perinteitä kunnioittaen edelläni apteekkiin kulkee viimeisillään raskaana oleva nainen, niin käy aina.

Farmaseutti kysyy, tarvitsenko paperipussia. Vastaan kyllä, vaikken halua enkä tarvitse paperipussia.
Kävelen pussi kädessä autolle. Laitan Miehelle viestin.

"Now that we found love, what are we gonna do with it?" kysyy radio, kun käännän virta-avainta lukossa.

Irrallaan

Valmistaudun inseminaatioon. Syön vitamiineja sekä jälleen kerran laajentunutta lääkevalikoimaani. 
Metformiini aloitetaan yhdellä tabletilla päivässä, viikon jälkeen annos nostetaan kahteen tablettiin.

Tämä kaikki tuntuu tärkeältä. Tekniseltä, kliiniseltä, yksinkertaiselta, automaattiselta.

Järjellä ymmärrän, että näin on nyt tehtävä. Luonnollisesti raskaaksi tulemisen mahdollisuudet ovat kohdallani huonot, koska munarakkulani eivät kypsy tarpeeksi eivätkä myöskään irtoa ilman lääkeapua.

Silti samalla tuntuu kuin se fyysinen, ensin (potentiaalisesti) sisälläni ja lopulta (toivottavasti) tässä maailmassa elävä, lihaa ja verta oleva lapsi olisi kadonnut minulta johonkin kauas ulottumattomiin, lähes näkymättömiin. Kuin olisi itsestäänselvää, ettei hän vielä aikoihin tule tähän kuvioon mukaan.

Aivoni ovat käsittäneet sen niin, että tässä välissä on vielä kaikenlaista puuhastelua, ilman konkreettista lasta lähimaillakaan. Tehdään asioita, joista voi tapahtua jotain, josta puolestaan seuraa ehkä jotain, joka johtaa mahdollisesti johonkin.

Mutta se, mitä teoriassa tapahtuu, on ajatuksissani enää harvemmin varsinaisesti hän, lapsi.
Se on vain jotain, josta taas seuraa jotain muuta.

Kuin itse lapsi olisi tästä kaikesta irrallaan.

En tiedä mistä se johtuu, mutta minusta ei tunnu yhtään siltä, että voisin tulla raskaaksi näin, inseminaation avulla. En edelleenkään tiedä, mitä ajatella siitä. On ainakin vaikea uskoa sen olevan tarvitsemamme apu. Vaikea käsittää, miten se voisi olla.

Yhtä lailla minulle voisi sanoa, että onhan se teoriassa mahdollista, että voisit päästä avaruuslennolle kuuhun. Kyllähän niin voi tehdä. Vaikka se vaatisi hyvien suhteiden lisäksi vähintään satoja miljoonia euroja rahaa. Mutta onhan minullakin kuitenkin siihen mahdollisuus, noin periaatteessa. Eihän sen voida sanoa olevan ehdottoman saavuttamatonta.

Inseminaatiosta tulee mieleen matematiikan sanalliset tehtävät ala-asteella, joiden kanssa taistelin lujine, käytännöllisine periaatteineni. Ymmärsin hyvin esimerkiksi prosenttilaskujen tarpeellisuuden, koska niistä olisi jatkossa konkreettisesta hyötyä kaupassa asioidessa.

Minun oli kuitenkin vaikeaa ymmärtää, mihin koskaan tarvitsisin taitoa laskea, miten monta 12x12 cm laattaa tulisi ostaa, jos rakentaisin itse asuntoni takapihalle 4x8 m kokoisen uima-altaan. Jäin jumiin ajatukseen, mitä käytännön hyötyä tästä on elämääni. Eikö tätä varten olisi olemassa niitä ammattilaisia, jotka tekisivät työn ja tietäisivät myös, montako laatikkoa laattoja hankkia?

Lopulta ymmärsin, ettei sillä ollut tarkoituskaan olla mitään tekemistä arkielämän kanssa.

Kyse oli siitä, että olisi jostain syystä hienoa, että osaisin teoriassa kertoa, miten se lasketaan, ja tehdä laskutoimituksen. Se oli siis jotain, mitä piti vain tehdä, enemmän tekemisen ja sen symbolisen merkityksen kuin lopputuleman takia. Se oli tehtävä, joka piti suorittaa.

Vähän niinkuin tuleva inseminaatiokin on.
Yritän keskittyä ajattelemaan, että tietyt asiat on vain käytävä läpi, tietynlaisessa järjestyksessä.

En tiedä, tuntuisiko IVF-hoidoissa enemmän siltä, että nyt tästä voi oikeasti olla hyötyä, tämä voi johtaa sen konkreettisen lapsen luo. Luulen niin, koska onnistuneesti tehdyssä hoidossa sisälleni siirrettäisiin valmiiksi hedelmöittynyt, usean päivän ikäinen alkio. Ihkaoikea, kaikin puolin todistetusti valmis elämään, jos kaikki muu sujuu hyvin.

Olen jo oppinut IVF-alkionsiirtoon liittyvän terminkin: PUPO.
"Pregnant until proven otherwise."

Luulen, että se tuntuisi paremmalta, todellisemmalta.

Olla teknisesti lyhyenkin hetken aikaa, edes jollain tasolla teoreettisesti raskaana.

Siihen asti taidamme kellua painottomina eri ulottuvuuksissa, vastakkaisissa universumeissa.
Toisistamme irrallaan, kahdessa eri todellisuuden rakentumassa, välillämme olemattoman ohut, lähinnä intergalaktinen yhteys.

Lapseni ja minä.