Valheenvaihtaja

Huolimatta varovaisista ja ilmeisen heikoista yrityksistäni ajatella toiveikkaasti ja positiivisesti, en voi mitään sille, että nämä inseminaatiot tuntuvat pelkältä ajanhaaskaukselta.

Hoen jatkuvasti itselleni, että nämä vain täytyy käydä läpi ja suorittaa.
Kolme kertaa. Koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Suhtaudun inseminaatioihin nykyään yhtä käytännöllisesti, kuin auton kaivamiseen lumi- ja jääpeitteen alta hyytävänä arkisena pakkasaamuna.

Pakko se on tehdä, vaikka kuinka ottaa päähän. Asiat eivät etene eikä työpaikkaa mystisesti saavuta, jos sitä turhauttavaa fyysistä suoritusta ei tapahdu.

Lääkärini on sitä mieltä, että peruskaavan kolme inseminaatiota ennen eteenpäin siirtymistä kannattaa kokeilla alta pois. En ole tyhmä. Hän on töissä yksityisellä puolella, joten ideana lienee minun henkilökohtaisen terveystilanteeni perusteellisen arvioimisen lisäksi myös rahastaa mahdollisimman paljon mahdollisimman monilla hoidoilla.

Mutta uskon häntä siinä, että mikäli tässä vaiheeessa päättäisin hakeutua kunnalliselle puolelle, myös siellä todennäköisesti varmistettaisiin, että minulle on tehty yhteensä perinteiset kolme inseminaatiota, ja mikäli ei olisi, ne teetätettäisiin.

Koska selkeää syytä sille, miksi tästä peruskaavasta tulisi poiketa, ei kohdallani ole.

Ne ovat siis edessä joka tapauksessa. Kolme kappaletta.
Halusin tai en. Uskoin niihin tai en.

Jostain syystä tämän toteaminen rauhoittaa turhautuneena tempoilevaa mieltäni paremmin, kuin moni muu asia. Faktojen myöntäminen. Sen toteaminen, että vaikka mitä tekisin, näin tämä nyt etenee.

Nämä on taaplattava läpi, vaikka päällään seisoen.
Tyyli on vapaa, kunhan ne saadaan alta pois, mieluiten mahdollisimman pian.

Tämä riemua lienee mitä todennäköisimmin luvassa vielä yhden kerran lisää, ja tuo kerta tulee sijoittumaan tammikuulle klinikan joululomien takia. Yksi välikierto on siis tulossa.

Olen huomannut, että kaikkein vähiten tässä koko prosessissa luotan itseeni ja siihen, mitä ajattelen milloinkin. Pidän itseäni kaikkea muuta kuin luotettavana kanssakulkijana tässä lapsettomuushoitojen vaikeakulkuisessa pirunpellossa. Tämä johtuu siitä, että koen usein olevani patologinen valehtelija, jonka valheet itselleen ja muille jatkuvat, ne ainoastaan vaihtuvat ja muuttavat muotoaan.

Valehtelen itselleni, että on oikeasti ihan mahdollista, että tulisin inseminaatiosta raskaaksi, koska on joku muukin joskus tullut.

Teeskentelen, että valmistautumalla pettymykseen pitkään ja hartaasti se olisi jotenkin paljon helpompaa kestää. Vaikka ei se ole, koskaan.

Välillä esitän, etten edes millään tasolla usko raskauden mahdollisuuteen. Seuraavalla hetkellä uskottelen itselleni, etten missään nimessä ole luopunut kokonaan toivosta, koska millainen ja miten kyynistynyt ihminen muka niin tekisi?

Hoen itselleni, ettei minua edes kiinnosta enää koko kierto ja se, miten tässä käy, koska tiedän sen jo etukäteen. Samalla tarkistan, mikä kierron päivä on menossa ja mitä oireita viime kierrossa oli silloin.

Valehtelen itselleni, että tuntemani ilmiselvä ja lähes kellontarkka, kuukautisia edeltävä kipuilu ei tarkoita sitä, ettenkö voisi olla raskaana.

Valehtelen itselleni, että on mahdollista, että tuntemani nännikipu voisi juuri tällä kertaa olla jotain muuta, kuin Terolutin vaikutusta, vaikken toisaalta osta tätä kertomusta millään tasolla.

Kun nännikipu sitten häviää lähes samantien tulonsa jälkeen, toisin kuin viimeksi, uskottelen itselleni, että se saattaa johtua siitä, että tässä kierrossa on ehkäpä jokin erilailla. Siis juuri se yksi Jokin, mikäpä muukaan.

Samalla valehtelen itselleni, että uskon puoliakaan tästä kaikesta, mitä itselleni päivästä toiseen kerron.