Mieleenjääneitä

Mikä tästä joulusta jää erityisesti mieleen?

Ehkä se, kun soitan klinikalle muutamaa päivää ennen aattoa.

"Onpa harmi, että se meni noin", hoitaja sanoo kuunneltuaan tilannekatsauksen.

Niin. Niin on.

Ja niin vain se on liikaa, sitä en kestä.

Voin luetella, minä päivänä kuukautiset alkoivat, kertoa, että joo, kunnon vuoto alkoi jo, edellisenä päivänä vähän tiputteli, mutta nyt on hanat kunnolla auki. Voin todeta, että seuraava kierto menee ohi klinikan joulusulun takia ja vakuuttaa, että Letrozolit riittävät kotiyritykseen. Voin luvata ottaa yhteyttä, kun seuraavat kuukautiset alkavat, jos vaikka tämä välikierron ovulaation induktio ei tuotakaan tulosta.

Mutta jos joku vakavoittaa peruspirteän äänensä, pehmentää sitä entisestään ja sanoo, että no voi harmi, räsähdän rikki kuin kananmunan kuori.

Saan hädin tuskin puhelun lopetettua, kun itku tulee jostain syvältä. Otan ovenpielestä kiinni, etten vajoa lattialle. Joulukuusen kimmeltävät pallot roikkuvat apeina ja katsovat minua säälien, yrittävät jatkossa kimaltaa vähän himmeämmin.

Tai ehkä se, kun laitan viestillä joulutervehdyksen ystäväpariskunnalle toiseen maahan. Tutustuimme heihin vuosia sitten ulkomaanmatkalla, kun majoituimme samassa motellissa.

Jokin heissä ja jokin meissä vain välittömästi kävi yksiin, yhteys syntyi ja jäi elämään. Sen jälkeen olemme vaihtaneet kuulumisia harvakseltaan, kutsuneet toisiamme vieraiksi kotimaihimme.

Jouluaattona saan vastauksen viestiini kuvan muodossa. Kuvassa ovat ystävämme, ja heidän sylissään pieni poika.

Mies näyttää samalta kuin ennenkin. Nainen on kaunis kuten aina, hehkuu hoikempana kuin aiemmin, ehkä ollen sitä onnekkainta lajia, jota imetys laihduttaa. Molemmilla on väsyneet, mutta leveät hymyt.
He näyttävät niin kovin onnellisilta.

Jostain syystä se koskee paljon enemmän, kuin moni muu asia.

Whatsappini on täynnä lapsia tonttulakit päässä, punaiset mekot ja sukat puettuina.
Joulupukille kirjoittamassa, tonttuovea tutkimassa, joulupuurolla, mäkeä laskemassa.

Mutta he, juuri he.

Heidän kanssaan jaoimme jotain ainutlaatuista, seikkailun.

Emme todellisuudessa tunne toisiamme hyvin tai tiedä toistemme arjesta mitään, mutta heissä oli luonnetta. Minulla on tunne, että jos olisimme asuneet samassa maassa, olisimme ystävystyneet tiiviiksi nelikoksi.

He vaelsivat samassa tiheässä tropiikissa, kulkivat samoja likaisia katuja, kuin mekin.
Ja nyt he ovat jättäneet ne ajat taakseen, menneet eteenpäin, ohittaneet sen vaiheen, kasvaneet aikuiseksi ja perustaneet perheen.

Me olemme jääneet polkemaan paikoillemme, eksyneet niihin ikiaikaisiin sademetsiin, joissa ukkosmyrsky saattoi samassa hetkessä nousta ja häipyä.