Meitä ei ole kolme.
Vaikka viime vuoden lopussa sitä niin kovasti toivoin.
Onneksi en vuosi sitten tiennyt, että tulisimme olemaan vuoden päästä tässä.
En tiennyt, mitä olisi edessä. Mitä kaikkea tulisi selviämään ja toisaalta jäämään selviämättä, mitä kaikkea tulisimme Miehen kanssa käymään läpi.
Mitä tulisimme kokemaan yhdessä, ja ennen kaikkea yksin. Se on vaikuttanut muotoutuvan yhdeksi tämän vuoden pääteemaksi. Miten olla samaan aikaan yhdessä, mutta yksin. Jakaa sama maailma, mutta silti elää vain omassaan.
Onneksi en tiennyt myöskään sitä, että huolimatta kaikesta yrityksestä, aikataulutuksesta, tutkimuksista, tuloksista, diagnooseista, lääkkeistä ja hoidoista, huolimatta sitä, että vuoden aikana on tapahtunut niin tuskaisen paljon, samaan aikaan tässä ollaan vielä jollain tapaa ihan alussa.
Ainakin siltä se tuntuu.
Olemme vasta tässä, hedelmöityshoitojen kevyemmässä päässä.
Olo on hämmentävän pettynyt. Ei pelkästään lopputulokseen, vaan myös siihen, mihin asti olemme edenneet. On tunne, että pitäisi olla pitemmällä, luulisi että vuodessa saisi enemmän aikaan!
Kuin olisi yhden maratonin juostuaan lähinnä turhautunut, ettei juossut putkeen kahta maratonia.
Vuosi sitten pelkäsin, jollain tapaa aavistin. Että tarina, jonka olin kirjoittanut itselleni jo kauan sitten, astuisi synkistä ennustusten varjoista valoon, tulisi hentoina kasvaneista kauhun korsista lihaksi, muuttuisi pelosta todeksi.
Vaikka ahdisti, kuvittelin, että kaikki on kuitenkin ihan mahdollista. Olihan sinä vuonna yhdestä mahdottomasta asiasta tullut mahdollista, vastoin kaikkia oletuksia.
Nyt viimeistään tiedän, ettei se ihan niin ole, ei ainakaan kaikissa asioissa.
Tämä vuosi on ottanut minulta luulot pois.
Se on repinyt, raastanut, heitellyt, murjonut, potkinut päähän.
Tukahduttanut, litistänyt, latistanut, tallonut. Haastanut. Sattunut tavalla, jota en osannut kuvitella.
Tai jos haluaa ilmaista asian diplomaattisemmin, kuten Haloo Helsinki laulaa:
"Tämä vuosi joitain suosi enemmän."
Ja sitten kuitenkin, jossain on aina toivo.
Ihana, kamala toivo, jonka avulla (tai välillä siitä huolimatta) tätä vuoristorataa on halukas laskemaan, niistä kaikista pelottavimmistakin syöksyistä.
Se on välillä lähempänä, välillä paljonkin kauempana, lähes näkymättömissä, tuskin havaittavissa. Mutta se on.
Omaa toivettani ensi vuodelle en enää sano (tai kirjoita).
Kyllä te sen tiedätte.
Sen sijaan lähetän kaikille valoa uuteen vuoteen. Toivoa paremmasta ajasta, paikasta ja suunnasta.
Erityisesti niille muille, joita tämä vuosi ei liiemmin suosinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti