Parkkihalli

Olen miettinyt viime päivinä ystävyyssuhteita. Niitä, jotka pysyvät, ja niitä, jotka syystä tai toisesta eivät pysy, hiipuvat kuin viimeisillään kituva kynttilänliekki.

Sitä, miten suuri merkitys pienillä sanoilla ja teoilla voi olla.

Yksi kaukana asuva ystäväni soittelee minulle useita kertoja viikossa, olin miten väsynyt tahansa.
Aina en vastaa, koska en vain jaksa puhua. Se onkin yllättävän väsyttävää tässä, asioista puhuminen. Selittäminen, kertaaminen, kuvaileminen, muisteleminen. Hoitojen, jatkosuunnitelmien, tunteiden.

Tahaton lapsettomuus itsessään vie paljon voimia, ja välillä niitä ei riitä siihen, että olisin sosiaalinen työpäivien jälkeen. Useinkaan niitä ei riitä siihen, että selostaisin viimeisimpiä lapsettomuushoitojen käänteitä ajantasaisesti kenellekään.

Ystäväni tietää sen, eikä koskaan loukkaannu, vaikken vastaa. Silti hän soittaa seuraavana päivänä uudestaan. Osoittaa, että ajattelee minua. Tietää, että itse saan harvoin soitettua takaisin. Muistuttaa, että jos jaksan ja haluan puhua, hän on siellä.

Kun toinen ystävä laittaa viestin, jossa kysyy miten minulla menee, ja kerron, että menkkapoltot ovat alkaneet ja tipun verta, hän toteaa aina ykskantaan:
"Voi vittu."

Aivan niin. Ei ole muita sanoja, eikä tarvitsekaan olla.

Silloin kaipaan juuri sitä. En tsemppejä, en sääliä, en luoja paratkoon vinkkejä tai neuvoja.
En toiveikkuutta tulevasta, seuraavassa kierrossa sitten, jospa ensi kuussa tärppää, mitä näitä nyt on.

Haluan vain, että joku muu toteaa kanssani, että voi vittu.
Sen hän tekee, kuin taustalla olisi sanaton sydänten yhteys, telepatia.

Kolmas ystävä laittaa viestejä, joissa tiedustelee, jaksaisinko lähteä lenkille, haluaisinko piipahtaa syömään lettuja, kiinnostaisiko lautapeli-ilta viikonloppuna.

Hän jaksaa kysyä yhä uudelleen ja uudelleen.
Välillä en jaksa tai halua, ei innosta. Ei ole energiaa, ja sanon sen suoraan.

Usein kuitenkin jaksan, sillä tekeminen on lähtökohtaisesti helpompaa kuin puhuminen.

Tekemisen lomassa voi puhua, jos tuntuu siltä, mutta se ei ole pääasia. Voi jutustella kuulumisia, tai niitä näitä. Tai sitten voi vain istua vaiti takan ääressä makkaratikku kädessä ja katsoa, kun vaahtokarkki saa sopivan ruskean pinnan.

Jostain syystä tässä vuodenvaihteen tienoilla olen palannut yhä uudelleen muistoon ajalta viikko ennen joulua.

On tavallinen perjantai-ilta. Ruoka on syöty, Mies puuhailee omiaan.
Olen ollut koko viikon jollain tapaa ponneton, innoton.

Mihinkään ei jaksa kunnolla keskittyä. Mikään ei ole tarpeeksi kiinnostavaa saadakseen huomioni muutamaa minuuttia kauempaa. Voisin teoriassa olla raskaana, mutta tiedän, etten taaskaan ole.

Tiskipöydälle on kasautunut usean päivät tiskit, koska kukaan ei ole tyhjentänyt tiskikoneesta puhtaita. Se pitäisi varmaan saada tehtyä, mutta ei huvita. Kulmasohvaan on painautunut itseni muotoinen kolo, jonne olen uponnut selaamaan aivoja turruttavia, turhia uutisia ja muuta merkityksetöntä.

Viimeksimainitulta ystävältä kilahtaa viesti. Hän on menossa lasten kanssa läheiseen ostoskeskukseen jouluostoksille. Hänellä on kaksi alakouluikäistä lasta, ja toisen pitäisi löytää pikkujoululahja luokkakaverille. Haluaisinko tulla heidän kanssaan jäätelölle, jos tavattaisiin ostosreissun jälkeen?

Lupaan tulla.

Matkalla kiitän onneani, ettei ystävällä ole pieniä lapsia. Olen onnistunut saamaan lokeroitua hänen lapsensa kategoriaan, jossa heidän läsnäolonsa ei akuutisti satu. He ovat jo isompia, omatoimisia.
He eivät nostata samanlaista puristavaa tuskaa rintakehässä, kuin pienet lapset. Oikeastaan pidän heistä molemmista. He ovat hauskaa seuraa, heidän ajatustenjuoksuaan on viihdyttävää kuunnella.

Saavun kävellen ostoskeskuksen parkkihalliin, jossa ystäväni lapsineen odottaa minua kyytiin, jotta voimme siirtyä yhdessä jäätelölle.

Näky jää jostain syystä mieleeni valokuvana.

Jokaikisessä parkkihallin pysäköintiruudussa on auto. Katossa valot välkkyvät punaisena, kertovat, ettei ole tilaa. Nuolet näyttävät, että täällä päin tilaa on X eli ei ollenkaan, oikealla vapaita paikkoja niinikään X.

Lähden kulkemaan suuren hallin läpi toiseen päähän, koska tiedän ystäväni autoineen olevan juuri päinvastaisessa suunnassa, kuin mistä itse tulen. En tosin tiedä ihan tarkalleen, missä. Tähyilen autoja. Etsin tuttuutta, merkkiä, väriä, mallia, kokoa.

Hämärässä hallissa kaikki jotenkin korostuu. Kuin katsoisin sisälle akvaarioon.
Äänet kuuluvat kovempina. Lasten kiljahdukset ja pienet askeleet kaikuvat betoniseinillä.

Kaikkialla on valtava määrä ihmisiä. He vaeltavat kuin muurahaiset, tunnollisina ja sivuilleen vilkuilematta. Heitä tulee ja menee tasaisena virtana ovista sisään ja ulos, ostoskärryt vaihtavat työntäjää, taaperot nostetaan kyytiin, maskeja laitetaan kasvoille, ostoslistoja kaivetaan taskuista.

Perheenäidit maitopurkkien ja lahjapaperien kanssa. Eläkeläisillä hyasintteja pienissä pajuisissa ostoskoreissa. Nuoripari ostamassa sipsejä ja mandariineja. Teinit revityissä farkuissaan ja toppatakit auki. Monen kasvoilla jännittynyt kireys, teennäinen pirteys.

Jossain piippaa peruutustutka, ovet pamautetaan voimalla kiinni ja painetaan lukkoon, takaluukut aukeavat automaattisesti. Kirkkaat parkkivalot syttyvät häikäisten, takapenkille lastataan järjetön määrä ruokakasseja niin, etteivät ovet meinaa mahtua kiinni. Vauvaa kiinnitetään turvaistuimeen, lokasuojista pyyhitään jäätä, jonkun turvavyö on jäänyt jumiin.

Yksi näistä autoista on se, johon minä kuulun. On olemassa jokin paikka, jonne minua odotetaan.
Se tuntuu äkkiä hirveän tärkeältä.

Ja pian näen ystäväni hallin perällä, hän heiluttaa kättään.
Heilutan takaisin.

Tämä olkoon ensimmäinen muistiinkirjaamisen arvoinen ajatukseni tälle vuodelle.

Ehkä minullekin löytyy vielä jokin paikka, elämässä.