Toivon narkkari

Yllätyksekseni saan ovulaatiotestiin plussan kiertopäivänä yksitoista.
Se on reilusti aikaisemmin, kuin koskaan aikaisemmin.

Vaimeaa kipua ja ovulaatiolimaa on ollut jo aamulla. Kun molemmat illalla selkeästi lisääntyvät, päätän testata, vaikkei se alkuperäisiin suunnitelmiin kuulukaan.

Olin kuvitellut pistäväni irrotuspiikin sokeasti noin kiertopäivänä kolmetoista, niin kuin tein koko kesän ajan. Lääkärini sanoi, että ultrista saatujen tietojen perusteella piikki olisi sama pistää viimeistään kiertopäivänä kolmetoista, oli ovulaation merkkejä tai ei, oli ovulaatiotestin tulos positiivinen tai ei, koska PCOS vaikuttaa siihen, ettei oireita välttämättä tule eikä ovulaatiotesti näytä positiivista, vaikka munarakkulat olisivat jo valmiina ja ovulaaton pitäisi olla lähellä.

Niinpä pistin kesän ajan itseäni täysin tunnottomana, ilman mitään tunteita lähestyvästä ovulaatiosta, kunnes piikki itsessään loi ne. Samaan olin varautunut nytkin.

Nyt piikin voisi jo pistää testituloksen perusteella, mutta minulla ei ole sitä.
Olin varautunut hakemaan sen vasta muutamien päivien kuluttua. Apteekki on jo kiinni.

Ehkä ovulaatio on siis tapahtumassa, näin aikaisin?
Ja vieläpä ihan itsestään, ilman irrotuspiikkiä?

Ilmeisesti Letrozol tai jokin muu lääkearsenaalissani, kenties metformiini, toimii siltä osin hyvin, että ovulaatio aikaistuu. Ajoituksellisesti tämä sopii hämmentävän hyvin yhteen harrastetun seksin kanssa, ottaen huomioon, että se on ollut spontaania.

Näillä pelimerkeillä tuntuisi kuitenkin hölmöltä olla varmistamatta, että kaikki voitava on tehty.
Siksi välikierto ilman irrotuspiikkiä tuntuu vaikealta, vaikka sitäkin mahdollisuutta olin ajatellut.

Pelkään, että jotain menee pieleen ilman sen tukea. Sinänsä epäloogista, koska oireiden perusteella on – jos ei nyt ilmiselvää – niin hyvin todennäköistä, että ovulaatio on tulossa ihan itsestään. 

Irrotuspiikin voi pistää myös tehostamaan ovulaatiota ja kiinnittymistä, vaikka epäilisi ovulaation olevan meneillään tai menneen jo. Olen kiintynyt siihen, se täytyy myöntää. Sen tarjoama apu on vähintään yhtä paljon henkinen kuin fyysinen.

"Säilytys jääkaapissa", farmaseutti muistuttaa seuraavana päivänä apteekin tiskillä.

"Juu, tiedetään", sanon nopeasti. Farmaseutti ei tiedä, etten aio säilyttää piikkiä jääkaapissa.
Oikeastaan en aio säilyttää sitä yhtään missään.

Aion pistää sen itseeni nyt välittömästi.

En osaa sanoa, miten tässä kävi taas näin.

Minunhan piti olla entistä avoimempi. Olla patoamatta kaikkea sisälleni, omimatta koko prosessia itselleni. Kertoa enemmän, muustakin kuin vain pakollisesta. Huolimatta siitä, että se ahdistaa Miestä.

Mutta silti, olisi hyvä jakaa enemmän, kuten saamani pienen hermoromahduksen jälkeen todettiin.
Miehen pitää vain kestää se. Ja minun pitää kestää se, että hänen pitää vain kestää.

Ja silti seison tällä hetkellä Prisman vessakopissa piikki kädessä, kuin kokenut huumeidenkäyttäjä.

Mies luulee, että olen lenkillä, niin kuin teknisesti ottaen olenkin.
Lenkkini vain kulkee apteekin ja Prisman vessan kautta.

Jotkut tulevat julkiseen vessaan piikittämään itseensä keskushermostoon vaikuttavia aineita.
Minä tulen sinne piikittämään itseeni raskaushormonia.

Olen toivon narkkari. Saan huumeeni unelmista, siitä, että niiden toteutumiseen on (edes teoreettinen) mahdollisuus.

Olen myös riippuvainen kontrollista. Minun on pakko saada varmistua, että teen kaiken niin oikein, kuin vain mahdollista. Sen vähän, mitä voin tehdä, mihin ylipäänsä voin ainakin yrittää vaikuttaa.

Viereisissä kopeissa pyyhitään, noustaan, vetäistään vessa, huuhdellaan kädet. Kaikki kiireellä, pikaisesti kauppareissun ohessa. Minulla ei ole kiire minnekään, olen tullut tänne vain tätä asiaa varten.

Itse toimenpide on yhtä helppo kuin ennenkin. Kivuton piikki uppoaa kevyesti vatsaan samalla, kun korkokenkien kopina kertoo uudesta seuralaisesta, jonka kanssa jäämme toisillemme mysteereiksi.

Ehtiikö kukaan ihmetellä, miksi yksi kopeista on varattuna pitkään, ja sieltä kuuluu normaalien äänien sijaan omituista rapinaa?
Tuskin.

Ulkotakki alkaa täristä. Ystävä soittaa.
Soittoääni kaikuu heleänä valjuilla kaakeleilla, painan sen hiljaiseksi.

Puran ajatuksella asetellun pistämisasemani, heitän huolellisesti roskikseen paketin sisältöineen.
Myttään paketista irti repäistyn oman nimeni, sen pudotan toiseen roskikseen. Puen.

Kun pääsen ulos, ystävä vastaa heti.

"Olin tässä juuri lenkillä, mutta poikkesin Prismassa vessassa."

Niin?

Miksen sano mitään piikistä?

Siksi, että tämä kaikki kuulostaa vielä entistä omituisemmalta ääneen sanottuna.
Ja kaikkein omituisimmalta kuulostaa se, että tein tämän salaa, kertomatta Miehelle.

Halusin vain antaa hänelle lyhyen ajanjakson, edes yhden kuukauden, jossa puheenaiheena ei olisi ainuttakaan kertaa raskauden yrittäminen. Jossa kosketus olisi kerrankin vain kosketusta, ajasta, arjesta ja tulevasta irrallaan. Jossa ei viitattaisi sanoihin ovulaatio, lääke, piikki, ultra, lääkäri.

Ei lausuttaisi lauseita lääkkeet on noutamatta, huomenna on ultra, tänään varmaan pitäisi sitten.

Halusin antaa pienen loman.

Hänelle, kun itse en sitä saa.
Ehkä enää koskaan.

Pakkaslumi narskuu kenkien alla.

Hävettää.

Hävettää sekin, että hävettää näin paljon.

Hengitän sisään toivoa, ja ulos pelkoa.
Sisään, ja ulos.

Huomaan, että toivon muuttuessa sisäänhengityksen aikana epätoivoksi ja yhdistyessä ulospuhallettuna viileän hengitysilman kanssa, syntyy jääkylmää kauhua.