lauantai 22. tammikuuta 2022

Lumiukko

Eräänä joulukuisena iltana ennen uutta vuotta kävelin pitkin poikin lumisia katuja.

Se oli sitä aikaa, kun päivä ei ollut vielä pidentynyt huomattavasti, vaan iltapäivisin pimeys ahmaisi pahaa-aavistamattoman ulkoilmassa vaeltajan sisäänsä kokonaisena kuin olisi perso ihmisten masentamiselle. Olin joululomalla, ja sain sen ansiosta itsestäni sen verran aktiivisuutta irti, että kävin kävelylenkillä useana iltana peräkkäin.

Omakotitalojen pihoissa näin useita lumiukkoja. Osa pieniä, osa isoja. Pienen rintamamiestalon keittiön ikkunan edessä tönötti yksi erityisen valtava yksilö. Vartalona kaksi täydellisen pyöreää palloa ja päänä kolmas. Porkkananenä vähän vinossa, ja lämmikkeeksi laitettu paksu kaulahuivi osittain jo lumen alle hautautunut. 

Mutta yksi ukoista oli kaikkein suloisin. Se seisoi tasapaksun tiilitalon edessä, loivan mäennyppylän päällä. Se oli muodoltaan pullean sijasta pitkä ja laiha, hontelo. Sillä oli sympaattisesti perinteinen silinterihattu päässään, käsinä risut ja kasvoilla kivistä rakennettu leveä hymy, joka näkyi kauas. 

Tuijotin sen hymyä pitkään. Ajattelin, että voi olla, että lumiukot tulevat aina olemaan saavuttamattomissani. 

Voihan olla, että ne ovat yksi niistä monista asioista, jonka menetän, jos en koskaan saa lasta.
Tässä saattaa käydä niin, että ne seisovat jatkossakin puhtaanvalkeassa lumihangessa joitakuita muita varten, kuin minua.

Jos minulla olisi lapsi, voisin ensin näyttää hänelle toisten tekemiä lumiukkoja. Hän saisi ihmetellä niitä kaikessa rauhassa, sylissäni katsellen. Kun hän hieman kasvaisi, voisin tehdä hänelle oman lumikon ja hän saisi koskettaa sen hassua, kylmää pintaa ensimmäistä kertaa. Ja kun hän hiljalleen sentyylisestä touhusta kiinnostuisi, hän voisi tykätä hajottaa koko tekeleen. 

Aikanaan, vuosia myöhemmin tekisimme hänen kanssaan yhdessä maailman hienoimman lumiukon. Juuri sellaisen, jolle tulisi perinteinen silinteri päähän.

Mutta jos omaa pientä ei koskaan tulekaan, lumiukot ovat vain yksi asia lisää, joka ei merkitse mitään ilman lasta. Silloin ne jäävät itselleni pelkiksi ihmisten pihoihin pystytetyiksi aavemaisiksi mainoskylteiksi, joissa lukee hevosenkokoisin kirjaimin joko "Täällä asuu lapsi" tai vähintään: "Täällä kävi lapsi."

Mitä aikuinen tekee lumiukolla, jos hänellä ei ole lasta?

Lumihiutaleita leijaili päälleni hiljalleen kuin taivaasta tippuvia mykkiä kysymyksiä, vaikka hädin tuskin huomasin niitä tai mitään muutakaan. Jatkoin matkaani pimeässä pohtien, olisiko minulla ketään toista, jo olemassaolevaa ihmistä, kenen seurassa voisin edes katsoa lumiukkoa tulematta vain pohjattoman surulliseksi? 

Vaikka kuinka mietin, en osannut varmaksi sanoa.

Ehkä joskus saan rakentaa lumiukon kummityttöni kanssa, sitten kun hän vähän kasvaa. On hyvin mahdollista, että hän tulee olemaan ainoa ihminen tässä maailmassa, jonka kanssa voisin tehdä niin, saaden siitä aitoa iloa. Ainut, jonka kanssa edes hetkellisesti voisin nauttia siitä, että minulla on hänet, minulla on joku pieni, jonka kanssa tehdä lumiukko. 

Joku, joka tekee minut iloiseksi itsessään, ilman, että pyyhin jatkuvasti kyyneleitä lumipalloa pyörittäessä. Joku ihana, joka ei kuitenkaan ole se, kenen kanssa kaikkein eniten haluaisin lumiukon tehdä.

Mutta ehkä hänen kanssaan en ajattelisi jokaíkinen sekunti vain sitä, kenen kanssa en lumiukkoa rakenna.

Silloin ymmärsin taas kerran, että jos jäisin tahattomasti lapsettomaksi, minulta vietäisiin lapsen lisäksi niin käsittämättömän paljon pois. Kaikkea sellaista, mitä ei oltu vielä ehditty antaakaan, ennen kuin jo otettiin takaisin.

Kaikkea sellaista, jota ei edes ehtinyt saada, ei kerennyt pitää hetkeäkään, kun joutui jo luopumaan.

Niin paljon sekä mitättömän pieniä ja äärimmäisen isoja, elämää suurempia asioita. Kokemuksia, kosketuksia, ääniä, tuoksuja, makuja, aisteja. Niin paljon tunteita, yksityiskohtia, hetkiä, kuvia.

Minulta vietäisiin useita elämiä. Lapseni elämän lisäksi myös omani sellaisena, kuin olen sen toivonut ja haaveillut. Mitä kohti olen pyrkinyt, kulkenut, kurottanut ja rukoillut.

Niin paljon iloa. Poissa. 

Siispä pyydän: 

Älkää viekö minulta lumiukkoja.

9 kommenttia:

  1. Kirjoitat kivasti! Mitä luulet, olisiko sinulle pahempaa se ettet tulisi koskaan raskaaksi, vai se että tulisit raskaaksi mutta tulisi keskenmeno tai esim kohtukuolema jolloin joutuisit synnyttämään lapsesi kuolleena..

    Tiedän että on herkkä aihe, mutta jostain syystä asia kiinnostaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehusta! Mitä tulee kysymykseesi, en voi edes kuvitella, miten käsittämättömän pahalta nuo mainisemasi tilanteet voisivat tuntua. Molemmat noista tilanteista tuntuvat jo lähtökohtaisesti niin musertavilta, ettei niitä tietenkään toivoisi kenellekään, ei myöskään itselleen.

      Sen lisäksi, että tällaisia äärimmäisen henkilökohtaisia kokemuksia on loppujen lopuksi täysin mahdotonta etukäteen kuvitella kokematta niitä itse, niitä on mielestäni tarpeetonta vertailla. Tästä syystä minkääntasoinen näiden asioiden "järjestykseen laittaminen" tuntuu yksinkertaisesti väärältä.

      Kuitenkin valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi miettinyt tämäntyylisiä asioita, vaikken itse voikaan niihin vaikuttaa. Ja pohtinut, kumpi kamalista vaihtoehdoista olisi lopulta parempi itselle: olla edes hetken raskaana menettääkseen sen tavalla tai toisella, vai se, ettei koskaan saisi olla hetkeäkään raskaana?

      Valehtelisin myös, jos väittäisin, ettenkö olisi synkimpinä, epätoivoisimpina hetkinä toivonut edes sitä keskenmenoa. Sitä, että olisi jonkinlainen tieto siitä, että minun on fyysisesti mahdollista tulla raskaaksi, että kehoni myös käytännössä pystyy siihen. Tätä olen miettinyt lähinnä sen kannalta, voisiko se tuoda pitkään kestäneeseen epätietoisuuteen (uudenlaisten pelkojen lisäksi) jonkinlaista toivoa siitä, että vielä kerran raskaus onnistuu ja kestää loppuun asti.

      Samalla itselläni on suuri pelko mahdollisesti tarpeettoman ja sitä kautta vain lisää tuskaa aiheuttavan toiveikkuuden lisääntymisestä elämässäni, oikeastaan jokaisessa asiassa, mikä lapsettomuuteen liittyy.

      Poista
  2. Tämä oli hyvä kirjoitus nimenomaan siitä miten joka asiaan ja kaikkialle lapsettomuus vaikuttaa. Ja mistä kaikesta voi jäädä paitsi. Niin monta pientä asiaa,tai pientä ja huomaamatonta asiaa etenkin heille jotka saavat lapsensa helposti mutta maailman isoimpia asioita lapsettomalle. Kun mihin tahansa katsoo muistuttaa vaan omasta surusta.

    Ja pakko vielä kommentoida ylempää kommenttia.. Erittäin tahditonta ja ilkeääkin kysyä tuollaista vaikka onkin julkinen blogi, sananvapaus ja muut. Vaikka ei varmaan ollutkaan pahalla kysytty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja juuri tuolta tämä usein tuntuu. Kaikkialle, minne vain katsoo, näkee potentiaalista menetystä, surua ja ainoastaan sitä, mistä on vaarassa jäädä paitsi.

      Koen todella tärkeäksi tuoda esiin juuri niitä arkisia huomioita, joihin tahaton lapsettomuus pitkine lonkeroineen ulottuu. Niitä lähes huomaamattomia, pienen kuuloisia asioita ja yksityiskohtia, joiden läpi se koko voimallaan tunkeutuu. Välillä tosiaan on kuin näkisi maailman hyvin erikoisten silmälasien läpi..

      Itse en kokenut edellisen kommentin kysymystä varsinaisesti ilkeänä. Onhan sitä kaikenlaista tullut itsekin mietittyä.

      Poista
  3. Minustakin ensimmäisen kommentin kysymys on vähintäänkin omituinen, vaikka ymmärrän ettei ilkeämielinen. Miten tuollaiseen voisi tietää vastauksen? Tahattomasti lapsettoman mielessä on taatusti pyörinyt kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, myös kysymyksessä mainitut, mutta niiden arvottaminen helpoimmasta vaikeampaan ei ole kovin hedelmällistä (pun inteded).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se juuri on, että kaikenlaiset synkimmätkin skenaariot, vaihtoehdot ja kamaluudet on tullut koluttua mielessä läpi tuhanteen kertaan, mutta niiden vakavasti otettava vertaileminen tai arvottaminen, erityisesti ilman minkäänlaista todellista kokemuspohjaa, tuntuu sinänsä ainakin itsestä turhalta.

      Koska itse olen melkoinen vatvoja, olen miettinyt muun muassa sitäkin, kuinka kauan jaksaisin lapsettomuushoitoja ennen luovuttamista. Missä menisi jaksamisen ja siedettävyyden raja pettymyksissä, miten pitkälle olisin valmis menemään? Vaikka eihän sitäkään mitenkään ole mahdollista etukäteen tietää. :/

      Niin paljon tsemppiä tulevaan hoitoon, lähetän täältä kaiken mahdollisen onnen ja energian sinne luoksesi!

      Poista
    2. Ehkä sekin mikä minua häiritsee tuossa kysymyksessä on, että tuollaiset asiat pyörivät mielessä usein tahtomatta ja kun on itse valtavan ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Ja että niihin pitäisi ihan tietoisesti tarttua ja tuoda päivänvaloon, niin siitä ei seuraisi mitään hyvää. Samoin kuin hoitojen jatkamisen suhteen, koko ajanhan takaraivossa on tietoisuus, että joskus nämä loppuu, jos ei onnellisesti niin sitten onnettomasti, ja se päätös pitää jossain vaiheessa tehdä. Nyt kun vielä tiedän kestäväni, mieluummin yritän olla ajattelematta sitä aikaa kun en enää kestäkään.

      Lisäksi kaikki muu, paitsi sen lapsen saaminen on tässä tilanteessa huonoja vaihtoehtoja, joten on vaikea kuvitella, että olisiko niistä huonoista lopulta mikään toista parempi? Ehkä jossain vaiheessa voisi lohduttautua sillä ettei sentään ole joutunut kokemaan keskenmenoa, mutta lopullisesti lapsettomalle aika laiha lohtu sekin.

      Kiitos sinulle ❤️❤️

      Poista
    3. Samaa yritän huonompina hetkinä hokea itsellekin, että niin kauan kuin tietää vielä jaksavansa hoitoja, pitäisi yrittää keskittyä niihin (tai vaihtoehtoisesti kaikkeen muuhun, kuten viime ajat olen itse yrittänyt), eikä mahdollisten tulevien murheiden märehtimiseen.

      Aika olematon lohtu se keskenmenojen kokemattomuus varmaan tosiaan olisi, jos kuitenkin jäisi lopulta tahattomasti lapsettomaksi. Tai mikään muukaan "no, sentään ei mennyt näin!"-ajatus.. :/

      Käänteisenä ajatuksena aiempaan kommenttiini keskenmenosta toivon herättäjänä, olen toisaalta myös vatvonut, että yksi todella pelottava skenaario itselleni olisi juurikin saada pitkän kestäneen lapsettomuuden ja hoitojen tuloksena keskenmeno. Pelko siitä, että jäisin sen kautta (turhaan) toivoon vuosiksi kiinni, enkä osaisi enää päästää irti ollenkaan, eläisin vaan jokaisen hetken toivoen, koska Silloin Kerrankin Onnistui! Ja silti aina pettyen, se varsinainen oma elämä vuosiksi sivuun heitettynä..

      Välillä herää ajatus, että omistaapa kristallipallo, josta katsoa lopputulema! Tietäisipä ainakin etukäteen, suhtautuako johonkin tiettyyn asiaan aiheellista toivoa herättävänä vai turhaan satuttavana.

      Vai haluaisiko sitä kuitenkaan tietää, huonotkin uutiset?

      Poista
    4. Totta, on pelottava ajatus, että keskenmeno kaiken pahan lisäksi toisikin vain turhaa toivoa!
      Kristallipalloa täälläkin on kaipailtu..:D

      Poista