Tutut raamit

Olen alkanut saada kehomuistoja.
En tiedä miksi muuksikaan niitä kutsua, ne ovat tietynlaisia fyysisiä flashbackejä.

Illalla ennen nukkumaanmenoa vatsaa vihlaisee ikävästi oikealta puolelta.

Sisälläni kulkee omituinen, äärimmäiselle erityistaajuudelle kehon ja aivojen välille viritetty jännitevirta. Salamannopeasti yhdistyy, että tämä on jotain tärkeää. Tätä täytyy tulkita jotenkin.
Tilanneanalyysiporukka paikalle. Huomio huomio, jotain on meneillään! Mutta mitä?

Muutamassa sekunnissa, täysin automaattisesti mieleni on käynyt läpi koko kelan: lähtöraportin ja potentiaaliset vaihtoehdot numero 1, 2, 3 ja 4.

Munarakkulan kasvukipuja? Ei..?
Ovulaatiokipuja, onko ovulaatio tulossa? Ei.
Voisiko olla kiinnittymiseen liittyviä kipuja? Hmm, ei..
Raskaus, entä raskaus?! Siis hetkinen..

Ei, ei.

Kuukautiset alkoivat juuri, muistan kun pääni ennättää touhuun mukaan.
Kuukautiskipuja. Nämä ovat siis kuukautiskipuja.

Huomiovalon voi sulkea, hälytysjärjestelmän voi sammuttaa.
Täällä ei ole mitään nähtävää, turhaan toitte popcornitkin.

Seuraava spontaani tunne on helpotus. Se pyyhkäisee ylitse raikkaan, virkistävän merituulen lailla.

H u h.

Ihanaa, kun ei tarvitse yrittää tulkita mitään. Tai vaihtoehtoisesti yrittää kovasti olla tulkitsematta.

Tässä ei ole mitään epäselvää, minähän vuodan kuin seula. Vessassa voin vain katsella solkenaan ulos valuvaa tummuutta ja miettiä, onkohan tässä klöntissä kenties osa täydellisen paksua limakalvoa, jonka piti olla valmis ottamaan vastaan hedelmöittynyt munasolu.

Outo syyllisyydentunne muljahtaa rinnassa.

Toivon lasta niin hartaasti. Oikeastaan niin paljon, etten välillä saa henkeä.
Saako näin silti tuntea?

Kun elämä pyörii sen ympärillä, mikä saattaa ehkä teoriassa mahdollisesti jossain vaiheessa kenties tapahtua, on välillä ihan tervetullutta, että jokin asia on aivan päivänselvää, ja vuorenvarmaa.
Silminnähden havaittavissa ja todennettavissa, ja siten myös hyvin yksinkertaista, turvallista. 

Ei epäselvyyttä = ei uutta pettymystä.

Jatkuva mahdollisuuksien äärellä eläminen on jonkin aikaa mahtavaa, mutta se voi olla myös pitemmän päälle uuvuttavaa.

Se on kuin kävisi useita kertoja päivässä ilmoitustaululla katsomassa nimilistasta, onko päässyt jatkoon, tullut valituksi. Ja vaikka olisi melko varma, ettei edelleenkään löydä nimeään, elää silti kokoajan sen tiedon kanssa, että voihan se kuitenkin olla siellä juuri tällä kertaa!

Kun elämäni reunat ovat parin viikon ajan kuukaudesta kadoksissa, kaikki on auki ja mikä tahansa on mahdollista. Koska tahansa voi olla se hetki, jolloin tajuankin olevani raskaana. Jolloin tunnen jotain, mitä en ole koskaan ennen tuntenut. Kun minun ja Miehen elämä kääntyy ympäri, eikä mikään ole enää ennallaan.

Tänään mieleni maalauksessa on taas hetken aikaa kehykset. Tutut raamit, joiden avulla tiedän, mistä kuva alkaa ja mihin se loppuu. Selkeiden rajausten avulla erotan helpommin, mihin asti itse maalaus ylettyy, ja missä kohtaa ollaan jo seinätapetin puolella.

Inho

Tänään inhoan kaikkia, jotka ovat raskaana. Aivan erityisesti niitä, jotka ovat tulleet raskaaksi hetkessä, ensimmäisestä kierrosta. Ja niitä, jotka miettivät samalla kun tomaattipasta kiehuu liedellä, että hmm, pitäisiköhän tässä tekaista vielä yksi lapsi?

Mutta koska olen tasapuolinen, inhoan tänään kaikkia, joilla on lapsia.

Myös raskaudesta rennosti haaveilevat, lomapäivien ihanasta lämmöstä ja yöttömistä öistä suojaamattoman seksin saloihin hekumoituvat saavat tänään pysyä kaukana minusta.

Inhoan tätä kesää ja sen sietämätöntä, säälimätöntä kauneutta, josta pitää nauttia, mutta kun se on niin tuskaisen vaikeaa.

Inhoan sitä, että kaikki kesän menot täytyy yrittää suunnitella ja laskea sen mukaan, että olisimme seuraavan ovulaation aikaan Miehen kanssa samassa paikassa.

Inhoan toivoa lasta yksin. Inhoan, että joudun miettimään, miten ylipäänsä jaksan lapsen kanssa, kun on ilmiselvää, että minä olisin hänen päävastuullinen hoitajansa. Aina.

Inhoan kaapissa olevia terveyssiteitä, Party time!-mukeja ja puhelimeni numeroluettelosta löytyvää klinikan nimeä.

Inhoan tyylikkäitä äitiysvaatemallistoja, käteviä imetysliivejä, ekstramukavia äitiyshousuja, värikkäitä vauvanvaatteita, "Ei suositella raskaana oleville tai imettäville"-tekstejä missä tahansa mainoksissa tai purkeissa. 

Inhoan sydämeni pohjasta nettiuutisia, joissa Julkkispari X ja Y ovat julkistaneet Instagramissa jollain ällöttävän söpöllä tavalla odottavansa lasta tai päivittäneet euforisilla lauseilla varustettuja kuvia pienestä vastasyntyneestä. Katso tästä Julkkis W:n kauniit raskausvatsakuvat! Julkkis Z:n raskaustyyli kerää kehuja, suloinen kumpu korostuu ihanasti!

Inhoan olla aina kroonisesti huolissani tästä kaikesta.

Inhoan sitä, että hyvin harva lähipiirini ihminen tietää, mitä minulle todella kuuluu, koska niin se vain on järkevintä ja inhoaisin vielä enemmän sitä, että kaikki tietäisivät.

Ainiin, ja inhoan sitäkin, miten kaikkialla toitotetaan tasa-arvoista vanhemmuutta. Että naisen pitää olla vain määrätietoinen ja laittaa mieskin osallistumaan lapsenhoitoon, ei pidä alistua pelkäksi kotirouvaksi. 

Ajatus on kaunis. Olisin täysin samaa mieltä – ellen sattuisi olemaan juuri tässä tilanteessa, jossa nyt olen. Mitä meihin tulee, en haluaisi kenenkään määrittelevän, että Miehen on pakko pitää osa meille yhteisesti kuuluvista vanhempainvapaista. Siis henkilön, joka ei sitä millään tasolla halua tehdä.

Inhoan liiallisia ihokarvojani ja kehoani, joka ei toimi niin kuin pitäisi. Vajavainen, heikko, ei kunnollinen naisen keho. Että se ei ole sopiva, vaan on liikaa sitä ja liian vähän tätä.

Kaikista eniten inhoan itseäni. 

Sitä, millaiseksi tämä on minut tehnyt, ja miten suuren osan elämästäni vallannut.

Unelmien hautausmaa

Löydän Unelman kuolleena, kun näen ensimmäiset veripisarat.
On selvää, että jokin, joka oli vielä äsken oli olemassa, on nyt poissa.

Näkemänsä on kuitenkin yllättävän helppo unohtaa, vaikka valokuva on jo ehtinyt piirtyä verkkokalvoille. Kun veri on pyyhitty pois näkyvistä, epäilykset heräävät.

Mitä oikeastaan näin ja mitä oli todellisuudessa tapahtunut?
Onko Unelma tosiaan kuollut, kävikö siinä varmasti niin?

Ehkä on sattunut jonkinlainen väärinymmärrys, virhetulkinta?
Toivo ponnahtaa takaisin ylös, kuin ottaisi kimmokkeen trampoliinista.

Hautajaisissa kaikki konkretisoituu, ja maaginen ajattelu häviää.
Verta oli sittenkin liikaa, vaikken halunnut sitä käsittää.
Sitä vuosi niin paljon, ettei siitä kukaan enää selviäisi elävänä.

Istun yksin kirkonpenkissä. Unelma makaa esillä autiolla alttarilla, arkun kansi on kiinni.
En tiedä, miltä se tarkalleen näyttää, enkä koskaan saa tietää.

Saattoväki on vähälukuinen, pelkkä minä vain.
Muistopuheita ei pidetä. Ei ole muistoja, joista puhua.

Tyhjä, kevyt arkku lasketaan vähäeleisesti maahan.
Kauniita sanoja ei lausuja.

Nämä ovat yhdeksännet, tismalleen identtiset hautajaiset. Edelliset kahdeksan arkkua on haudattu samaan maahan, vieri viereen. Täällä ruoho ei kukoista, kaikkialla on likaisen harmaata ja paljasta.

Kuinka monta kertaa tulen vielä seisomaan täällä, yksin ja vaiti, yrittämässä sisäistää, että tämä on kai nyt elämääni, että sen vain täytyy olla niin?

En tiedä, mistä asiasta minun kuuluisi olla eniten surullinen. Omasta puolestani, ihan vain Unelman puolesta vai siitä, että jos minua ei olisi, kukaan ei muistaisi sitä, ei jäisi kaipaamaan.

Verta 9

Istumme terassilla työkavereiden kanssa. Työviikko on ollut hektinen, ja olemme päättäneet sen hieman normaalia aikaisemmin käymällä yhdessä syömässä.

Olen laskelmoinut, että edellisen kierron perusteella kuukautisiin päättyvän tiputteluvuodon tulisi alkaa tänään. Mutta verta ei ole näkynyt.

Alkoholiton siideri kuplii lasissa. Juomattomuuteni ei ole mitenkään poikkeavaa, sitä ei tarvitse onneksi selitellä. Kaikki tietävät, etten käytä alkoholia.

Käyn vessassa ennen kuin jatkamme seuraavaan paikkaan. Tarkistan tottuneesti, jääkö paperiin verta.
Ei jää. Odotan muita kadulla, aurinko lämmittää niskaa ja hartioita. Tuntuu hyvältä kuulua johonkin, olla osa porukkaa.

Puhumme ystävyydestä, parisuhteista, syntymäpäivistä, omasta jaksamisesta.
Nauruni on aitoa ja kevyttä, se kumpuaa vatsanpohjasta asti.

Edes muiden perinteiset kertomukset lasten puuhista eivät haittaa, jostain syystä pystyn kuuntelemaan ne neutraalein mielin. Puhe ei jumitu niihin, vaan soljuu luontevasti eteenpäin. Keskusteluun on helppo osallistua.

Illan päätteeksi ostamme vielä jäätelöt kioskista ja asetumme syömään niitä katoksen alle.
Sadepilvi leikittelee kanssamme tiputtamalla muutaman pisaran, mutta häipyy sitten muuanne.

Kukaan meistä ei jaksa juhlia yötä myöten ja tulen kotiin hyvissä ajoin.
Näytän Miehelle kuvia tapasannoksista, joita tilasimme. Olo on raukea, tekee mieli kömpiä jo sänkyyn.

Ennen nukkumaanmenoa menen vessaan. Istun siellä lamaantuneena, katsoen paperiin jäänyttä hailakkaa verta. Kuten aina tässä vaiheessa, tiedän heti, että kuukautiset tulevat alkamaan lähipäivinä.

Pohjakosketus tulee heti, syöksyn vauhdilla alas.
Tämä(kin) yrityskierto on epäonnistunut.

Samalla hetkellä tajuan, että viimeiset seitsemän tuntia olen pystynyt olemaan ajattelematta lapsettomuutta. Se on ehdottomasti pisin aika, johon olen vapaa-ajalla kyennyt koko tänä aikana, kun lasta on yritetty.

Olo on täysin turta. Pystyn vain katsomaan vessapaperia ja sen pinnan koukeroisia kuvioita.
"Ei kyyneltäkään, kuin Sahara oon", muistan Anna Puun laulaneen.
"Ei kyyneltäkään, kuin hiekka aavikon."

Tuntuu niin uskomattoman pahalta, mutta tunne on kuin ohuen lasiseinän takana.
Kuin suoniini olisi ruiskutettu tujua puudutusainetta, joka latistaa kaiken, ja etäännyttää, jopa itsestäni.

Tämä tapahtuu minulle, ja ei kuitenkaan tapahdu.
Jotain hyvin tärkeää särkyy jälleen, mutta ei sittenkään.

Surusta on tiivistynyt sisälleni kylmyyttä hohkava, massiivinen kivi, joka on suljettu salaiseen holviin sydämeni taakse. Tiedän, että se on siellä, mutta en pääse siihen käsiksi, en löydä reittiä sen luokse.

Nytkö se on jo tapahtunut, olenko lopullisesti kadottanut yhteyden itseeni ja tunteisiini?

Ja taas kerran kaikki on niin kovin toisin, kuin vielä hetki sitten.

Vaikka kysymyksiä on tuhansia, yksi niistä vaivaa minua ylitse muiden:
Enkö olisi voinut saada edes yhtä kokonaista hyvää päivää?

Ei tunnu

Nämä ovulaation jälkeiset viikot muistuttavat minua ensimmäisestä vakavasta seurustelusuhteestani teini-ikäisenä. 

Odotin silloin pitkään The Tunnetta, jossa haluaisin sanoa toiselle, että rakastan. Sitä tunnetta ei ikinä tullut. En kertaakaan sanonut rakastavani, ja tunsin siitä jatkuvasti suurta syyllisyyttä. En kuitenkaan kokenut voivani toimia toisinkaan.  En yksinkertaisesti halunnut sanoa sellaista, mitä en aidosti tunne. 

En voi kuvitellakaan, miten raskasta se oli silloiselle poikaystävälleni. Koko suhteen yllä lepäsi odotus ja kysymys "Milloin?", ja mitä kauemmin aikaa kului, myös kysymys "Eikö milloinkaan?".

Uskon asiaan vaikuttaneen, että poikaystäväni jäi alusta lähtien kiinni valehtelusta useita kertoja, sekä vakavista että ei-niin-vakavista asioista. Lopulta en enää osannut luottaa häneen lainkaan.

Ehdin silti monia kertoja miettiä, että ehkä minussa on vain jotain vikaa, kun en tunne rakastavani.
Spekuloin olevani mahdollisesti jollain tapaa, kenties emotionaalisesti, niin pahasti vaurioitunut, etten yksinkertaisesti kykene tuntemaan niin syviä tunteita. Miehen kanssa huomasin olleeni vain yhdessä väärän ihmisen kanssa.

Joka tapauksessa, silloin vuosia sitten vain odotin ja odotin tunnetta, jota ei koskaan tullutkaan.
Olen huomannut, että sitä samaa teen nytkin, jokaikinen päivä.

Ensimmäiset päivät ovulaatiopiikin jälkeen ovat armollisia. Silloin ei haittaa, etten tunne vielä mitään erityistä, eihän oikeastaan kuuluisikaan. Viimeistään viikon kuluttua alkaa huolettaa, kun kiinnittymisvuotoa tai -tuntemuksia ei ole vieläkään tullut.

Tämä kaikki alkaa valua yhä useammin alitajunnan kautta uniini. Tällä kertaa näen muutama päivä irrotuspiikin pistämisen jälkeen unta, jossa vessapaperiin jää pyyhkiessä pieni määrä kirkkaanpunaista verta. Kiinnittymisverta! Ihan niin kuin silloin kerran luonnollisessa kierrossa oikeasti tapahtui. Unessa tulen niin onnelliseksi, että se on hereillä tarkasteltuna kertakaikkisen säälittävää. Vain muutama tippa verta, ja riemastun ikihyviksi. Ehkäpä nyt tärppäsi.

Mutta hereillä verta ei näy.

Ei, vaikka, pyyhkiessä tarkistan paperin, joka Jumalan kerta.
Niin tunnollisesti, että lopulta näen valkoista vessapaperia aina, kun suljen silmäni.
Tiedostan, ettei toiminnassani ole järjen häivää, mutta en pysty lopettamaan.

Tiedän, etteivät kaikki raskaaksi tulleet tunne minkäänlaisia kiinnittymiskipuja, tai huomaa kiinnyttymisverta. Mutta silti odotan niin kovasti, että itse tuntisin. Olisipa mukavaa olla joskus sellainen, jolle tapahtuu tyypillisiä asioita. Sellaisia, joita useimmille tavallisesti tapahtuu.

Kiinnittymisen tunnustelun jälkeen alkaa odotusten alamäki, joka viettää uhkaavasti suoraan huolestuttavaan tunteettomuuden suohon.

Odotetaan, tuntuisivatko rinnat aremmilta, nännit herkemmiltä? Eivät.
Tuntuuko heikotusta, alavatsan vihlontaa? Ei.

Raudan makua suussa? Lisääntynyttä väsymystä? Pahoinvointia?
Erikoisia ruokahimoja? Korostunutta hajuaistia?
Nada.

Nykyään olen raadollisen rehellinen itselleni. En takerru jokaiseen vihlaisuun ja elättele niiden pohjalta toiveita. Uskon osaavani erottaa poikkeavan poikkeuksellisesta. Jos ei tunnu, niin ei tunnu.
Ei sitä voi alkaa keksimään väkisin.

Kaikki eivät tunne mitään raskausoireita ennen positiivista raskaustestiä, eivätkä välttämättä heti sen jälkeenkään. En silti voi olla ajattelematta, että kun joka tapauksessa Joku tuntee raskausoireita jo aikaisemmin, eikö sen Jonkun tulisi kaiken järjen mukaan olla minä, joka kyttään itseäni ja tuntemuksiani jatkuvasti? 

Voisiko edes olla mahdollista, että kaikella tällä itsensä tarkastelun määrällä en tuntisi mitään tavallisesta poikkeavaa?

Kun kuukautiset alkavat lähestyä, tuntemisen kierre saavuttaa pelottavan, käänteisen huippunsa.
On ohitettu se vaihe, jossa Olisi Hyvä tuntua jo jotain, mutta ei tunnu. Nyt melkein jo Pitäisi tuntua 
jotain, mutta ei tunnu. Tai vaihtoehtoisesti tuntuu aivan vääränlaisia asioita.

Ensin lähdetään vertailemaan oireita: Tähän aikaan viime kierrossa oli/ei ollut tällainen tuntemus, ja nyt on/ei ole. Mitä se tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään? Oireiden vertailu on yhtä informatiivista, kuin jos yrittäisin lukea egyptiläisiä hieroglyfejä.

Lopulta seison ison rinteen huipulla, toivo on pieni lumipallo kädessäni. Tehtäväni olisi lähettää lumipallo vierimään alas. Pallon tulisi pysyä alas asti samankokoisena, ilman että se kasvaisi yhtään.

Harmi, että on suojakeli.

Kaikki nämä vuodet

Kaikki nämä vuodet, varhaisesta teini-iästä lähtien, olen poistanut säännöllisesti karvoja monesta paikasta kehoani. Sääri-, kainalo- ja häpykarvojen lisäksi myös muun muassa rinnoista, rintojen välistä, vatsasta ja leuasta.

Ja samalla, tietämättäni, jokin sisälläni on ollut huonosti.

Siellä on kasvanut munarakkuloita, joiden kehitys on pysähtynyt. Munarakkuloista yhden pitäisi kasvaa kypsäksi vapauttamaan munasolu, ja loppujen surkastua pois. Minulla ne eivät ole kypsyneet kunnolla, vaan ovat muodostuneet kystiksi, jotka ovat jääneet sisälleni vangiksi.

Olen sheivannut, vahannut ja nyppinyt pinseteillä. Vaikka olen vaaleahiuksinen, ihokarvani ovat tummia ja paksuja. Ja ne kasvavat silmänräpäyksessä takaisin.

Itse asiassa ne ovat vaikuttaneet kasvavan vuosi vuodelta vain nopeammin. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että ylipäänsä lähdin tähän sheivaamispeliin mukaan. Olen nimittäin joskus lukenut, että mitä useammin ihokarvoja sheivaa, sitä paksumpana ja nopeammin karva kasvaa takaisin. 

Nyt ymmärrän, että kaiken taustalla on ollut PCOS, todennäköisesti jo pitkään.
Kehoni insuliinintuotanto on liiallista, jolloin munasarjat tuottavat liikaa testosteronia, joka on syy liialliseen karvankasvuun.

En edes tiedä, miten kauan minulla ollut PCOS.

Katson ylioppilaskuvaani. Olen siinä niin laiha, että ihan pyörryttää.
Oliko minulla PCOS jo silloin, kun teini-ikäisenä aloitin e-pillerit? Jos oli, miksei sitä huomattu gynekologisessa tutkimuksessa?

PCOSin oireet ilmaantuvat usein jo teini-iässä, mutta olen lukenut, että teini-ikäisillä varsinainen diagnosointi on haastavampaa, koska esimerkiksi akne, runsas munarakkuloiden määrä ja epäsäännöllinen kuukautiskierto ovat muutenkin tyypillisiä oireita murrosiässä, eivätkä välttämättä johdu PCOSista. Elämäni toisessa gynekologisessa tarkastuksessa olin jo syönyt jonkin aikaa e-pillereitä, ja ne voivat rauhoittaa PCOSin tilannetta.

Kaikki nämä vuodet luulin, että voin tulla raskaaksi koska tahansa, kuten muutkin naiset.

Luin jo teini-ikäisenä paljon tahatonta lapsettomuutta koskevaa kirjallisuutta.
Miksi jokin siinä puhutteli minua jo silloin?

Aavistinko, että jollain tavalla tämä asia tulee koskettamaan minua henkilökohtaisesti?
Arvasinko, että tulen ennemmin tai myöhemmin joutumaan lapsettomuuden kanssa kasvotusten?

Olen pari kertaa elämäni aikana suorastaan säikähtänyt, olenko tullut raskaaksi. 

Yhden kerran teini-iässä edellisessä suhteessa, kun kondomi meni rikki ja jouduin hakemaan apteekista jälkiehkäisytabletin. Miehen kanssa seurustelun alkuaikoina, kun yhtäkkiä minua oksetti todella voimakkaasti ilman mitään syytä (osoittautui jonkinlaiseksi aamuheikotuksen ja stressin yhdistelmäksi).

Tiesin, että yksikin suojaamaton seksikerta voi riittää raskaaksi tulemiseen. Tiesin, että niin voi käydä kenelle tahansa, ihan vahingossakin, jopa huomaamatta. Ihan tavallisellekin naiselle. Niin minulle oli koulussa opetettu, ja muuta tietoa en oikeastaan saanutkaan.

Luulin pitkään, että olen sellainen. Ihan tavallinen nainen.

Vähänpä tiesin.

Ihmisenä kasvaminen

Ruokakaupassa näen nuoren, hyvin hintelän miehen työntämässä ostoskärryjä. Hänellä on mustat vaatteet ja rasvaiset, pitkät hiukset. Hän näyttää korkeintaan 14-vuotiaalta. Todellisuudessa hän on todennäköisesti muutaman vuoden vanhempi. Ostoskärryissä istuu tomera pieni poika, ehkä parivuotias.

Kärryjen vierelle tulee värikkääseen mekkoon pukeutunut nuori nainen. Näkyvästi raskaana, tottakai. Hän näyttää vanhemmalta kuin nuori mies (mikä ei sinänsä paljoa vaadi), ehkä 17-vuotiaalta.
He ovat ostaneet ainakin maitoa, salaattia ja vaippoja, ja kulkevat arkisesti kohti kassajonoa.

Tekee mieli lyödä jotakuta. Oikeastaan ketä tahansa.

Miksi lapsetkin saavat lapsia, mutta minä, aikuinen nainen, en?

Olin muuten lapsena aina se, joka murehti etukäteen kesän loppumista. Koulujen päätyttyä kirmasin muiden mukana vapauteen kuin aitauksesta päästetty villivarsa. Ensimmäiset viikot oli helppo hengittää. Sen jälkeen kaikkea varjosti epämääräinen huoli, ilon päättymisen vääjäämättömyys.

Rakastin kesää niin palavasti, että pelkkä ajatuskin sen loppumisesta sai olon lohduttomaksi.
Koulujen alettua kaverit kertoivat oikeastaan jo iloinneensa syksystä ja siitä, että pääsee kouluun.
Viimeiset viikot kesälomasta olivat jo alkaneet käydä tylsiksi. Tuijotin heitä epäuskoisena.
Olin juuri edellisenä päivänä, viimeisenä lomasunnuntaina kerännyt puutarhavadelmia ja itkenyt katkerasti sitä, että kesä päättyy.

Nyt kesä on taas kerran täällä. Ja edelleen pelkään sen loppuvan ennen kuin ymmärrän nauttia siitä.

"Mutta kyllä tää toisaalta kehittää sua varmasti ihmisenä. Tästä voi myös oppia ja saada itselleen jotain", ystäväni sanoo puhelimessa, kun kerron jälleen kerran olevani väsynyt tähän kaikkeen.

Tämä on tyypillinen, tahatonta lapsettomuutta syvemmin ymmärtämättömän ajatuspolku.
Lapsettomuuden näkeminen kunniakkaana henkimatkana, ansiokkaana ristiretkenä.
Seikkailuna, joka opettaa. Odotuksena, joka väistämättä palkitaan.

Sanon ystävälleni, että jos tämän kaiken tarkoituksena on näyttää kontrollifriikki-Kuulle, mihin hänen toimivaltansa yltää, olen jo läksyni oppinut. Erehdyin kuvittelemaan, että tämä yksi asia voisi mennä helposti. Olinpas hassu, voi minua höpsöä. Life, you got me! Siirryttäisiinkö jo eteenpäin?

Toinen tyypillinen virhe on yrittää piristää lapsetonta, löytää tilanteesta hopeareunusta. Keksimällä keksiä jotain hyvää sanottavaa. Se toimi ehkä noin kerran tuhannesta. Rakkaan ihmisen toimintana sen voi sietää, hän ei tarkoita mitään pahaa. Mutta virhe, mikä virhe.

Koska totuus on, ettei tässä ole mitään hyvää. Ei niin kertakaikkisen mitään.

Ei ole kärsimyksessä jalostunutta kasvutarinaa, ei ylevöittävää taistelua, ei lopussa ratkeavaa elämän suurinta mysteeriä.

Tämä on ihan vain paskaa. Sitä itseään.

Kerron ystävälliseen, toteavaan sävyyn, etten halua kehittyä tai kasvaa ihmisenä enää yhtään millimetriä, olen kurkkuani myöten täynnä sitä.

Haluan kasvaa kohti vanhemmuutta, äitiyttä. Haluan oppia, mitä lapsellani olisi minulle opetettavaa. Koska sitä hänellä varmasti olisi, todennäköisesti vielä paljon enemmän minulle, kuin minulla hänelle.

En halua kasvaa ilman lasta. Haluan kasvaa lapsen kanssa.

Todennäköisyyksistä

Yläasteen matematiikan tunneilta ei jäänyt mieleeni kovin montaa asiaa, mutta yksi jäi.
Opettaja kertoi, että todennäköisyys jollekin tapahtumalle on periaatteessa aina matemaattisesti laskettavissa. Ja tärkeää on muistaa, että yksittäisessä, irrallisessa tapahtumassa todennäköisyys pysyy aina samana, mikäli olosuhteetkin pysyvät samana.

Todennäköisyys ei siis kasva onnistuessa tai epäonnistuessa.

Joka kerta, kun lottoarvonta suoritetaan, todennäköisyys saada lottovoitto on sama, huolimatta siitä vaikka olisi lotonnut viimeiset viisikymmentä vuotta uskollisesti joka lauantai, saamatta yhtäkään voittoa. Miljoonat eivät ole sen lähempänä, vaikka niihin on käytetty vuosikymmenten aikana runsaasti rahaa, aikaa ja energiaa ja joku voisi jopa kysyä, että "eikö nyt jo pikkuhiljaa kuuluisi voittaakin joskus?".

Kun heittää noppaa, todennäköisyys saada tietty lukema on aina sama. Vaikka heittäisi kymmenen kertaa peräkkäin ja saisi niistä jokaisena kertana minkä tahansa muun numeron kuin ykkösen, 11. heitossa todennäköisyys saada numero yksi on joka tapauksessa sama, kuin kaikilla muillakin heitoilla siihen asti. Eli yksi kuudesta. Jokainen heitto on oma yksittäinen tapahtumansa, johon edellinen tai seuraava heitto ei vaikuta.

Minusta ei koskaan tullut kummoista matematiikkatietäjää, mutta tämän asian pystyin sisäistämään.

Samalla tavalla myös lapsen yrittämisessä mahdollisuudet eivät mystisesti kasva kerta kerralta, mikäli hoitomuoto pysyy samana. Vaikka se olisikin monin puolin todella reilua, että mitä pitempään tai kovemmin yrittäisi, sitä todennäköisempää onnistuminen olisi.

Tämä kaikki on hieman ristiriidassa yleisen ajatusmallin kanssa, jonka mukaan kun vain tarpeeksi kauan yrittää, niin lopulta onnistuu. "If you can dream it, you can do it", sanoi Walt Disneykin.
On olemassa ihmisiä, jotka ovat eläviä todisteita siitä, että näin se on. Mutta on myös ihmisiä, joille niin ei käynyt.

Täysin terveen pariskunnan osalta todennäköisyys tulla raskaaksi on noin 25 prosenttia per kierto.
Jos oletetaan, että Mies on terve ja yltäisimme ovulaation induktion avulla PCOS:stani huolimatta siihen samaan 25 prosenttiin, kuin tavanomainen pari, todennäköisyys on siis yksi neljästä per kierto. Toisinaan mieleni ohjaa minua ajattelemaan, että no sittenhän kun neljä (lääkeavusteista) kiertoa on mennyt, minun kaikkien todennäköisyyksien mukaan oikeastaan jo kuuluisi tulla raskaaksi?

Paitsi että ei. Joudun edelleen välillä hokemaan itselleni sitä, että jokainen yritys ikään kuin nollaantuu kuukautisten alkaessa. Aina aloitetaan alusta, ollaan yhtä lähellä tai kaukana onnistumisesta kuin viimeksikin.

Alea iacta est.

Olisi hirvittävän mukavaa ajatella, että nyt näillä ansioilla olisin jo esimerkiksi puolessavälissä raskaaksi tulemista. Tai että jossain lukisi: "Ladataan raskautumista. 22 prosenttia suoritettu, 78 prosenttia jäljellä.."

Kuitenkin yleisen mentaliteetin mukaan jos ei yritä lainkaan, mahdollisuudet onnistua ovat olemattomat, vai mitä?

Ellei kyse ole raskaudesta, sillä moni tulee raskaaksi täysin pyytämättä ja yrittämättäkin.

Kaikki tallessa

Yöllä näen unta, jossa olemme isän kanssa mökillä. On aurinkoinen kesäpäivä, ja tuttu järvi siintää mökin ikkunasta. Emme kuitenkaan ole kahden. Itse asiassa kaikkea muuta.

Mukanamme on kolmisenkymmentä pikkulasta. He hyörivät, pyörivät ja juoksevat ympäriinsä. He näyttävät kaikki alle kouluikäisiltä. Yksikään heistä ei ole ihan pieni vauva, vaan kaikki kävelevät jo omin avuin. Joukossa on muutama pari-kolmevuotias, mutta eniten on iältään noin neljästä kuuteen vuotiaita. Tyttöjä ja poikia, suunnilleen tasapuolisesti.

Isäni siirtyy ulos katsomaan niitä muutamia, jotka leikkivät siellä. Minä jään suurimman osan kanssa sisälle. Lapset touhuavat keskittyneesti ja hyväntuulisina, eivätkä kiinnitä minuun juuri huomiota. Jotkut katselevat itsekseen kirjoja, toiset leikkivät piilosta, osa katsoo televisiosta lastenohjelmaa.
Useimmat heistä vain istuvat hiljaa ja tarkkailevat, mitä muut puuhaavat.

Ovatko he kaikki syntymättömiä lapsiani, niitä henkimaailmaan jääneitä?

Lasten tausta ei selviä tarkemmin, mutta on ilmiselvää, että he ovat minun vastuullani.
He ovat tavallaan minun, mutta eivät kuitenkaan.

En kuitenkaan ole huolissani heistä. Olen huolissani siitä, että Mies on tulossa illalla mökille, eikä hän varmasti kestä tätä meteliä ja sekasortoa. Lapset on saatava nukkumaan ajoissa. Niin, että Miehen saapuessa täällä olisi jo hiljaista ja rauhallista. 

Tulee olemaan jo ihan tarpeeksi suuri shokki nähdä näin paljon lapsia mökissämme, jostain syystä meidän hoidettavanamme. Minun täytyy näyttää, että pärjään heidän kanssaan.

Illalla levitämme isän kanssa lattialle pitkän, olohuoneen päästä päähän ulottuvan siskonpedin.
Ja sinne lapset asettuvat, iloisina ja mukisematta. He käpertyvät peittojen alle ja nukahtavat, tyytyväisinä vierekkäin.

Isäni laskee peiton alla makaavia pieniä myttyjä. Heitä on kaksikymmentäkahdeksan.
Ja kaikki ovat tallessa.

Elefantin iho

Apteekin kaikki kolme muuta asiakasta ovat tukevasti raskaana.
Yhden vatsa on jo pinkeä ja laskeutunut, toisen hädin tuskin huomattavissa, kolmannen on siltä väliltä.
Pisimmällä olevalle on myönnetty antibioottikuuri, kuulen hänen puhuvan siitä viereisellä palvelutiskillä.

"Oletko saanut hyvät ohjeet tämän käyttöön?"
"Joo."

Farmaseutin suu jatkaa liikkumista, mutta en kuule häntä enää, näen vain suun liikkeet.
Havahdun kun huomaan hänen lopettaneen puhumisen ja katsovan minua.

"Niin että on sinulle selkeää, miten tämä pistetään?"
"Ai. Joo."

Jonotan kassalle raskaana olevien takana, Ovitrelle-pistoskynäpaketti kädessä. Voi miten ironista.
Kolme siunatussa tilassa olevaa, ja viimeisenä yksi kirottu.

Miksi minun täytyy maksaa tästä kaikesta?
Ovatko nuo toiset muka maksaneet?

Voihan olla, mistä minä tiedän. Mutta jostain syystä tuntuu, että eivät tietenkään ole.
Kuka nyt maksaisi asiasta, joka tapahtuu ihan vain luonnostaan?

Tämä alkaa muistuttaa jo melkein rutiinia. Viesti Miehelle.
Salaman lailla kotiin, piikki jääkaappiin ja jatkamaan työpäivää.
Niin kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut.

Kotona sohvalle istuessani tunnen jotakin kosteaa. Ovulaatiolimaa, aivan selkeää.
Uskomatonta, näin aikaisin! Edellisessä kierrossa en poikkeuksellisesti erottanut juuri mitään, en edes irrotuspiikin jälkeen. Tunnen hetkellistä, ylitsevuotavaa hellyyttä kehoani kohtaan.

Sinä ymmärrät sittenkin, että nyt jo voisi olla ovulaation aika!
Yrität kovasti pysytellä mukana tässä. Et taida ollakaan niin vähä-älyinen, kuin mitä luulin..?

Pistäminen sujuu tällä kertaa sujuvammin. En häily puolta tuntia vessassa piikki kädessäni.
Luotan siihen, että osaan. Tiedän, ettei se satu. Ja minä todella osaan. Eikä se satu.

Pistettyäni mietin, onkohan ihan normaalia ärsyyntyä jopa Saarioisten tv-mainoksesta?
"Äitien tekemää ruokaa." 

Hetken ajattelen katkerana, että taas yksi paikka, jonne ei edes päästetä muita, kuin äitejä.
Saman tien hämmästyn, miten epäloogisia ajatukseni nykyään ovat. Eihän se niin voi olla, sloganista huolimatta? Kai nyt Saarioiselle vielä pääsee töihin lapsetonkin? Mitä ihmettä oikein sekoilen? 

Haluaisin Miestä, olen halunnut jo monta päivää. Tiedän, että haluaisin myös huomenna. Tiedän myös, etten kehtaa ehdottaa uudestaan huomenna, koska ylihuomenna on jo seurava "pakollinen" kerta.

Illalla alaselkäni kramppaa ilkeästi. Miestä väsyttää, ahdistaa ja ärsyttää, näen sen hänestä.
Hänen tunteensa tarttuu minuun, ja lopulta meitä molempia ottaa oikein huolella päähän.
Mutta ei auta. Seksiä olisi harrastettava. 

Valtavan iso elefantti seisoo makuuhuoneen nurkassa. Kun asetumme sänkyyn, se könyää keskelle ja survoo hillittömän ruhonsa makaamaan väliimme. Yritän koskettaa Miestä, mutta osun vain paksuun norsunihoon.

Iltalehtien klikkiotsikoissa korostetaan usein, miten yhdyntä- ja orgasmikeskeinen seksi on aikansa elänyttä, täysin passé. Uskon, että niitä juttuja eivät kirjoita lasta lääkkeellisen tuen avulla yrittävät.

Kurotan elefantin kaarnamaisen nahkan yli kohti Miestä. Meidän ei ole helppoa löytää toisiamme.
Hapuillen löydämme kuitenkin, loppujen lopuksi. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa ja luottaa siihen, että pystymme siihen myös jatkossa.

Salainen agentti

Automaatin kaakao ei ole erityisen hyvää, muttei pahaakaan.
Kuumaa se ainakin on. Miksi ylipäänsä otin sitä, kun nyt joudun hörppimään sen kiireellä?

Tuijotan taas kerran vihreitä tyynyjä. Hedelmällisyyden väri, onkohan se tarkoituksellista?
Seinät ovat yhtä lukuun ottamatta valkoisia. Myös katto on näköjään vaalea.

Olen kertonut työkavereille olevani hammaslääkärissä. Olen kuin agentti salaisella tehtävällä.
Tunnustelen hetken vaihtoehtoista skenaariota, jossa kertoisin tästä lähimmälle työporukalleni.

Hylkään sen heti. En kestäisi nähdä heidän sympaattisia katseitaan, en kuulla voimien toivotuksia.
Jos kertoisin, se olisi siitä lähtien ensimmäinen asia, mitä he ajattelisivat minut nähdessään.
Haluan olla jatkossakin töissä pelkkä Neiti Kuu, jolla on kaikki ihan hyvin.

Tällä kertaa Abba laulaa radiossa:

"One of us is crying, one of us is lying in a lonely bed.
Staring at the ceiling, wishing she was somewhere else instead."

Mieleeni vaeltaa viimeöisiä ajatuksia.
Ennen nukahtamista kauhistuin yhtäkkiä, entä jos jokin muukin on vialla?

Tähän asti olin pääasiassa levollisesti ajatellut, että suurin haaste raskaaksi tulemiseen on jo löytynyt.
Mutta eihän se ole mitenkään varmaa. Ehkä pielessä on kymmenen muutakin asiaa, joita ei edes vielä tiedetä. Sekin on ihan mahdollista, miksei olisi?

"One of us is lonely, one of us is only waiting for a call
Sorry for herself, feeling stupid, feeling small
Wishing she had never left at all."

Kerron lääkärilleni, että minulla on ollut kipuja. Jomotusta, pakotusta, vihlaisuja. Etenkin ultraa edeltävinä parina päivänä, enemmän kuin viimeksi.

On vaikea sanoa, ovatko ne munarakkulan kasvukipuja vai varsinaisia ovulaatiokipuja. Lisäksi juuri äsken klinikan vessassa huomasin jonkin verran lisääntynyttä limaneritystä, mitä ei viimeksi tähän samaan aikaan ollut ollenkaan.

Tällä kertaa muistan ensimmäistä kertaa riisua myös sukat.
Ilman housuja oleminen sukat jalassa ja paita päällä tuntuu niin hölmöltä.

Ja siellä se taas on. Yksi kaunis munarakkula, oikealla puolella.
Aivan niin kuin viimeksi, myös koko on lähes identtinen. Vasemmalla ei mitään, tälläkään kertaa. Kohdun limakalvo on jälleen erinomainen, 11,2 mm.

"Munarakkula taitaa olla hiukan isompi, kuin viimeksi?" tiedustelen toiveikkaana.
Lääkäri kertoo, että oikeastaan kaikki yli 20 millin ovat hyviä, sen jälkeen koolla ei ole niin väliä.
Ahaa.

Saan haluamani irrotuspiikin, sen voi pistää jo heti tänään. Irrotuspiikin ajankohta jää ainoaksi eroavaisuudeksi tässä kierrossa verrattuna edelliseen, viimeksi pistin sen vasta seuraavan päivän iltana. Lääkäri toteaa, ettei irrotuspiikistä ole mitään haittaa, vaikka ovulaatio tapahtuisikin jo itsestään ennen sitä.

Seksiä tulisi olla tänään ja ylihuomenna. Ei taaskaan tarvita sen enempää. Ellei tietysti siltä muuten vain tunnu. Ei varmasti tunnu, totean mielessäni. Sen verran osaan jo etukäteen ennustaa.

Lääkäri on sitä mieltä, että kahden kierron perusteella tiedämme tarpeeksi siitä, miten kehoni käyttäytyy yhden tabletin annostuksella. Voin halutessani jatkaa sillä ilman ultraa, ja pistää irrotuspiikin samoihin kuin nytkin, jos tahdon sen varmistamaan ovulaation. Saan reseptin neljään Ovitrelle-piikkiin.

Lääkäri myöntyy siihen, että myös tupla-annostusta voidaan kokeilla seuraavaksi, mikäli sitä toivon.
Siihen kuitenkin tarvitaan seurantaultra, koska emme tiedä, miten muutos vaikuttaa kehooni.

Koronarokotuksen voin halutessani ottaa. Kahden kuukauden liioitellusta varoajasta on luovuttu.
Tällä hetkellä ainoastaan koeputkihedelmöityshoidoissa oleville on suosituksena viikon varoaika rokotteen ja toimenpiteen välillä, lähinnä sitä varten, ettei kuume nouse juuri ennen toimenpidettä.

Loppupuolella käyntiä huomaan puhuneeni kokoajan lähinnä siitä, mitä tehdään sitten, kun tämäkään yritys ei tuota tulosta. Voisimmeko seuraavalla kerralla kenties tehdä näin? Sen jälkeen ehkä voisi miettiä tätä. Ja kun sekään ei toimi, kannattaisiko edetä näin? Vai sittenkin noin?

"No, jospa niitä seuraavia kertoja ei tarvittaisi", lääkäri muistuttaa.

Hiljenen hetkeksi ja nyökkään.

Ai joo. 

Niin. Jospa ei.

Painajainen

Saan videopuhelun ystävältä. Se on harvinaista, sillä yleensä joko soittelemme tai viestittelemme.
Näyttöön ilmestyy ystävän ja hänen poikaystävänsä onnesta hehkuvat kasvot, ilmeet ovat salaperäiset.

"Että meitä olis sit kohta kolme", ystävä sanoo.

Hän kertoo, että heillä oli ollut jo jonkin aikaa ajatuksena, että ensimmäistä lasta voisi alkaa yrittää pikkuhiljaa. Ja niinhän se sitten oli mennyt, että tärppi tuli nopeasti. Toinenkin on todennäköisesti toiveissa heti tämän perään, pienellä ikäerolla.

Puhdas, lamaannuttava kauhu jäädyttää sisuskaluni.
Saatan näyttää edelleen samalta, mutta kaikki voima pakenee kehostani.

Ei, ei, ei.

Minä en jaksa tätä, en enää toista kertaa.

En pysty tähän.

En saa suustani ulos äännähdystäkään. Haen loputtomiin sanoja löytämättä niitä, haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla. Tajuan yhtäkkiä, että ystäväni ja hänen puolisonsa todennäköisesti ajattelevat minun menneen onnesta sanattomaksi.

Pitäisi sanoa jotain. Mutta en kertakaikkiaan keksi yhtään mitään, mitä voisin sanoa.
Hiljaisuus alkaa olla jo kiusallinen, enää kauaa en voi teeskennellä tämän olevan vain ihastunutta hämmästystä.

Epäusko hiipii varovasti sisääni: Minkä ihmeen takia minulle kerrotaan tästä näin, tällä tavalla?
Ystävänihän tietää tilanteeni.

Tai ehkä hän on unohtanut, minut ja minun asiani. Niin voi kai käydä, tuossa tilassa aika helpostikin.
Katson hänen innosta loistavia silmiään ja tiedän, ettei hän näe minua enää, hän on jo muualla.

Tarkemmin katsottuna hän on muuttunut jotenkin, olemus näyttää erilaiselta. Asialliselta, vakuuttavalta, oikeasti aikuiselta. Samalla on tullut lisää pehmeyttä. Tietynlaista arvokkuutta, kuin jokin äidin rooli olisi jo päällä.

Hän ei enää voi ymmärtää, ei edes sitä vähää mitä aiemmin yritti parhaansa ymmärtää.
Tästä lähtien voin yrittää kutsua häntä, mutta hän ei kuule.
Hän ei palaa enää, häntä ei saa takaisin. Olen menettänyt hänet.

Minun täytyy päästä pois, välittömästi. Haluan lopettaa tämän puhelun, sulkea sen enkä koskaan kuulla hänestä uudelleen, en kenestäkään. Ahdistun entistä enemmän kun ymmärrän, etten voi tehdä niin. En vieläkään ole sanonut mitään.

Painajainen on niin kamala, että säpsähdän siitä hereille ennen kuin tilanne muuttuu sietämättömäksi.
Mieleni suojelee minua kuin niissä kauheissa unissa, joissa minua jahdataan takaa, murhaaja on kintereilläni, tai tipahdan juuri kuolemaan.

Ymmärrän, että tämä on nykyään pahin painajaiseni.

Makaan hereillä pitkän aikaa saamatta unta.

Tietenkään en oikeasti toivo ystävälleni pahaa.
Jos hän haluaisi nyt lapsen, totta kai pohjimmiltani haluaisin hänen saavan sen.

Mutta olen niin totaalisen, läpikotaisen kyllästynyt seuraamaan, kun muille ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Olemaan aina se, joka katsoo sivusta.

Kuuntelemassa, onnittelemassa. Katsomassa, ihastelemassa.
Seisomassa seinustalla, vilkuilemassa muiden olkien yli, vähintään tuijottamassa valokuvia, videoita.
Yleisössä tuomassa lisämerkitystä toisten muistoille, heidän ikimuistoisiin hetkiinsä.

Se ihminen taustalla, iloitsemassa toisen onnesta.

Irti

Kerran kuukaudessa minut köytetään kahdeksi viikoksi sänkyyn. Sidotaan käsistä ja jaloista kiinni nippusiteillä. Ja sitten vain makaan siinä, liikkumatta. Odottaen, koska pääsen irti.
Siltä tämä usein tuntuu.

Lopulta pääsen osittain irti, seuraavaksi kahdeksi viikoksi. Saan käteni ja jalkani vapaaksi, mutta olen silti vyötäröstä köytettynä jykevällä kahleella.

Nautin. Heilutan puutuneita raajojani, saan paremmin henkeä, pystyn liikkumaan. Mutta senkin ajan osittain vain odotan ja pelkään, milloin joudun takaisin siteisiin.

Kahden viikon kuluttua kaikki alkaa uudestaan: kiinni ollaan, ja tiukasti. Haluan vetää, ravistella, kiskoa, kiemurrella. Tekisi mieleni riuhtoa itseäni kuin vauhkoontunut villieläin. Mutta en voi.
Käteni eivät liiku minnekään, liikkeistäni ei ole mitään hyötyä. Mitä enemmän pyristelen vastaan, sitä enemmän voimia kulutan turhaan.

Ei ole mitään, mitä voisin tehdä. Ei mitään, mistä olisi tässä apua.
En ole subjekti, vaan paikoillaan mukavaa, eloton objekti. Tehtäväni on ottaa kaikessa hiljaisuudessa vastaan se, mitä milloinkin annetaan.

Olen taas pakotettuna, alistettuna odottamaan liikkumatta niin kauan, että olo hetkeksi helpottuu.
Aika kuluu kuin hidastettuna, niin kuin aina odottaessa käy. Ajantaju häviää ajattomuuden edessä. Tunnit matelevat ja lopulta unohtuvat.

Erityisesti nyt, kun kuukautiskiertoni on Letrozolin avulla saatu asettumaan tähän 30 päivään, elämäni on jakautunut noin kahden viikon pituisiksi jaksoiksi. Tätä hermoja raastavaa odottamisen kierrettä olen kuvannut aiemminkin, mutta jostain syystä se korostuu vielä enemmän nyt.

Vankeus alkaa kuukautisilla, joita on odotettu ja pelätty. Sitten odotetaan, että voi aloittaa Letrozolin. Sitten odotetaan, että kaikki Letrozolit on otettu. Sitten odotetaan ultra-aikaa. Sitten odotetaan mahdollisia ovulaation oireita. Lisäksi (parhaimmassa tapauksessa, jos kaikki menee hyvin) odotetaan ajoitettuja yhdyntä-aikoja, mahdollisesti myös irrotuspiikin laittoa. 

Silloin kahleet hellittävät taas hetkeksi, siteet irrotetaan. Alkaa toisenlainen odotus, joka on tietyllä tapaa raskaampaa kuin aikaisempi, mutta toisaalta kuitenkin kevyempää. Itse koen sen näistä kahdesta ajanjaksosta helpompana: on edes jotain toivoa, ettei nippusiteitä enää tulekaan!

Sillä lisäyksellä, että toivon voi koska tahansa menettää, joten liikaa siihen ei kannata takertua.
En myöskään missään vaiheessa pääse unohtamaan, että edelleen tässä odotetaan, ja tällä kertaa siteiden paluuta. Olenhan edelleen tässä samassa toimenpidehuoneissa, kiinni sängyssä.

Välillä tulee todella klaustrofobinen olo. Päästäkää minut, tahdon pois täältä, HALUAN IRTI TÄSTÄ!

Ja näin tämä jatkuu.

Minne ikinä menenkin, ranteitani puristavat näkymättömät kahleet, tai ainakin niiden jäljet.

Ajatteliko joku jossakin (kohtalo, Jumala, avaruusolio?), että tuon meno näyttää vähän turhan kepeältä, laitetaanpa sille tällainen pallo nilkkaan, niin johan askel hidastuu?

Olen saanut taakseni ylimääräisen, salaisen varjon, jota en koskaan halunnut.

Kun on vaikea keskittyä ystävän puheeseen, huomaan tuijottavani sitä, vaanimassa selkämme takana.
Kun on oikein kaunis alkukesän päivä ja istutan kesäkukkia, tunnen sen vierelläni, häilymässä kukkaloiston taustalla. Kun uppoudun Miehen silmiin ja nauran hänen jutuilleen, katseeni eksyy yhtäkkiä siihen, huomaan sen makaavan vierellämme.

Se seuraa minua joka paikkaan, on kaikessa mukana.

Milloin saan seuraavan kerran olla täysin vapaa? Vai saanko milloinkaan?

Minusta tuli vihainen

Työnnän makaronilaatikon uuniin ja lähden kävelylle. Asetan kuulokkeet päähän ja laitan äänikirjan kuulumaan. En halua olla yksin hiljaisuudessa ajatusteni kanssa.

Aurinko paistaa utuisen pilviverhon takaa, ottaa kasvoni hellästi käsiinsä ja silittää lämmöllään poskiani. Lauhkea tuuli leikkii hiuksilla. Kävelen eri suuntaan kuin tavallisesti. 

Löydän uuden pienen asuinalueen, jossa on pieniä, sympaattisia puutaloja sievästi rivissä.
Huolellisesti leikatut pensasaidat erottavat tontit toisistaan. Postilaatikoiden alla on suloisia koreja, joihin on istutettu orvokkeja.

Pihoilla lapset leikkivät ja hyväntuuliset vanhemmat haravoivat ja leikkaavat ruohoa, grillaavat tai huoltavat autoa. Yhden talon portailla äiti ja isä istuvat auringossa lähekkäin ja katselevat arviolta seitsemänvuotiaan tyttärensä leikkejä.

Tiedän, ettei kenenkään elämä ole täydellistä. Tiedän, että näidenkin ihmisten ulkoisesti mukavaan elämään, heidän kivojen pikkutalojensa seinien sisälle kätkeytyy monenlaisia huolia ja murheita.
Läheisten kuolemaa, konkursseja, vakavia sairastumisia, mielenterveys- ja päihdeongelmia, työhuolia, aviokriisejä ja pettäviä puolisoita.

Toisten kohtaamista haasteista ja epäonnesta on kuitenkin vaikea löytää lohdutusta. Se ei vähennä omaa onnettomuuttani. En tosin tiedä, pitäisikö sen edes vähentää. Jokaisella on oma ristinsä kannettavanaan, kuuluu sanonta. Totta, mutta se ei saa kohoamaan omani painoa harteiltani.

Löydän lammen, jota ympäröi viihtyisä puistoalue. Ohitan lähirannan, jossa mattotelineillä kuivuu hyvissä ajoin pestyjä mattoja. Leikkipuistossa pari-kolmevuotias poika juoksee kiipeilytelineille äiti perässään. He ovat koko puistossa kahden. Pojalla on pieni verkkatakki ja söpöt minikokoiset aurinkolasit, joissa on siniset sangat.

Tuleva kesä pelottaa minua, monestakin syystä. Eniten pelkään, osaanko nauttia siitä.
Osaanko nauttia lomasta ja kaikista niistä asioista, jotka tekevät kesästä lempivuodenaikani?

Täysipainoinen kesästä nauttiminen todennäköisesti vaatisi edes vähän rennompaa suhtautumista lapsen yrittämiseen. Jonkinasteista hellittämistä, rauhoittumista. Osaanko tehdä niin?
Haluanko tehdä niin? Vai voinko saada molemmat, täysipainoisen nauttimisen sekä yrittämisen?

Lisäksi tuli tieto, että voisin saada koronarokotteen työterveyden kautta, vaikka ikäni puolesta en ole siihen vielä oikeutettu. Työkaverit toisensa perään ovat käyneet hakemassa rokotteen heti, kun ovat vain pystyneet. Minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä. Onko se varmasti turvallista raskautta toivovalle?

THL:n mukaan ei ole syytä olettaa, että rokotteesta olisi haittaa sikiölle, vaikka rokotetta ei ole systemaattisesti tutkittu raskaana olevilla. Raskautta toivovista ei ole varsinaista mainintaa, joten sama asia koskee kaiketi myös heitä. Raskaana olevien, koronarokotuksen ottamista pohtivien kannattaa olla yhteydessä äitiysneuvolaan.

Luen, että tämän vuoden alussa raskautta toivoville ja esimerkiksi hedelmöityshoidossa oleville suositeltiin kahden kuukauden taukoa yrityksessä. Kyseisessä suosituksessa pelattiin kuitenkin varman päälle ja samassa jutussa todetaan, että toisaalta kaksi viikkoakin voi riittää "varoajaksi".

Jos kuukautiskierron kaksi ensimmäistä viikkoa tuntuvat jo ikuisuudelta, miltä tuntuisi kaksi kuukautta taukoa koko asiasta? Päätän kysyä asiaa lääkäriltäni. Samalla minua raivostuttaa, miten moneen asiaan lapsitoive elämässäni vaikuttaa. Tätäkään asiaa en voi vain tehdä. Miettimättä, noin vain.

Huomaan, että yhä useammin suru minussa saa väistyä. Sen tilalle on tullut enenevässä määrin ärtymystä ja turhautumista, jopa vihaa. En tiedä, onko se kovin hyvä asia. Minua huolestuttaa, että viha patoutuu ja purskahtaa ulos hallitsemattomasti juuri silloin, kun minä tai kukaan muu sitä vähiten odottaa. Kauhukuvitelmissani se kerääntyy jo entisestään ilmeisen toimimattomaan kehooni ja rappeuttaa myrkyllään sitä lisää.

Jos en voi estää itseäni tuntemasta vihaa, miten saisin sitä ulos sisältäni?
Pitäisikö hakata tyynyjä, omistaa nyrkkeilysäkki? Potkia kiviä, kantoja tai sorsia?
Huutaa yksin metsässä, rääkätä kehoani juoksulenkillä tai bodycombatissa?

Miten sellainen onnistuu, kun olen toisinaan niin väsynyt tästä kaikesta, että hädin tuskin jaksan normaalit arkitoimet?

Lähellä kotia kohtaan pienen pojan ja hänen äitinsä uudestaan, he ovat lähteneet puistosta ja tulleet kadun varteen parkkeeratulle autolleen. Poika ei haluaisi mennä autoon, ja äiti komentaa häntä tulemaan pois keskeltä tietä seisomasta.

Entä jos en koskaan saa lasta?

Kuljenko ikuisesti täällä muiden kotien keskellä, katselemassa toisten elämiä omani lipuessa verkkaisesti ohitseni? Ajatus kauhistuttaa.

Haluaisin vain olla onnellinen.

Pelkään, etten pysty enää siihen ilman lasta.

Liian kevyt kohtu

Istun särkylääkkeiden voimalla kavereiden kanssa ulkona.
Nauran oikeissa kohdissa, leikkaan juustokakkua ja vuodan verta.

Ulkona ei tunnu enää keväältä, vaan kesältä. Tuomet kukkivat ja niiden huumava tuoksu muistuttaa lapsuudesta. Jo pienenä opin sen avulla tunnistamaan yhden vuodenajan väistyneen toisen tieltä.
Jostain syystä siinäkin merkissä tuntuu olevan tänä vuonna pahaenteinen pohjavire.

Päivä on uuvuttava. On vaikeaa keskittyä muiden puheeseen, seurata keskustelua putoamatta kärryiltä. Minulla ei ole juurikaan sanottavaa, joten yritän panostaa kuunteluun.

Huomaako kukaan, ettei hymyni ulotu aivan silmiin asti?

Muistan lukemani Ylen artikkelin, jonka mukaan antiikin aikoina ajateltiin, että hysteriasta kärsivät naiset potivat kohdun toiminnan häiriötä, tarkemmin sanottuna vaeltavaa kohtua. Hysteerisen käyttäytymisen taustalla arveltiin olevan kevyeksi käynyt kohtu, joka kuivuttuaan lähti vaeltamaan ympäri elimistöä. Hoitosuosituksena olivat toistuvat yhdynnät, jotta kohtuun saataisiin lisää kosteutta.

Minun ja kohtuni välillä ei ainakaan ole löydettävissä yhteisymmärrystä.
En tiedä onko se vaeltanut jo tiehensä, mutta liian kevyt se ainakin on. 

Toivoivatkohan antiikin hysteeriset naisetkin vain lasta?

Seuraavana päivänä klinikalta soitetaan. Hoitaja kertoo lääkärin ohjeistaneen, että toinen ovulaation induktio tehdään samalla Letrozol-annostuksella kuin viimeksi. Pienin mahdollinen annos, samoina kiertopäivinä. Olin salaa toivonut annostuksen lisäämistä. Sanon sen jostain syystä ääneen puhelimessa. Hoitaja muistuttaa, että kohdallani annostuksen tuplaamisessa olisi suuri riski, että munarakkuloita kypsyy liian monta kerralla. Voin halutessani keskustella tästä lisää lääkärini kanssa.

Hoitaja kysyy, haluaisinko jatkaa tämän kierron ilman ultraääntä ja irrotuspiikkiä. Hämmennyn hetkeksi. Tiedän, mitä se tarkoittaisi. Minun tulisi yrittää löytää ovulaatio itse ja ajoitetut yhdynnät olisivat sen mukaan. En tiennyt, että se olisi edes vaihtoehto. Luulin ultran kuuluvan aina tähän.

Änkytän, että haluaisin mielellään toisen ultran ja mahdollisesti myös toisen irrotuspiikin. Kerron, että suoraan sanottuna minulla ei ole kovin suurta luottoa siihen, että kehoni osaisi muodostaa ovulaation tarpeeksi ajoissa pikavauhtia kasvanutta munarakkulaa ajatellen. Viimeksi sisälläni kasvoi yksi kaunis munarakkula, jonka olisi pitänyt olla jo irtoamaisillaan. Kaikki ovulaation merkit loistivat poissaolollaan, ja sain siksi irrotuspiikin. Hoitaja varaa minulle ajan ultraääneen kiertopäivälle 13, kuten viimeksikin.

Jälkeen päin ymmärrän, että ultraamaton yrityskierto oli vaihtoehto kaiketi siksi, koska Letrozol toimi viimeksi kohdallani ihanteellisen turvallisesti, kun sen avulla kasvoi vain yksi selkeä johtofollikkeli.

Yöllä sängyssä ajattelen Tukholman syndroomasta kärsiviä. Henkilö, joka riistää toisen vapauden, piinaa ja kohtelee kaltoin, on samalla se maailman ainoa ihminen, joka ehkä välillä lohduttaa, on mukava.

Miten kidnapattu voi tässä ristiriidassa alkaa lopulta tuntea kaiken riiston keskellä kiitollisuutta, jopa lojaaliutta niiden lyhyiden hyvien hetkien takia. "Hän pitää minua edelleen täällä kellarissa vangittuna. Mutta osaa hän olla kivakin, kun tänään hän teki minulle juustoleivän. Hän tietää, että pidän juustosta."

Onko tässä kaikessa vain tarkoituksena opettaa minua, saada pitkän väsytystaktiikan avulla tuntemaan lopulta kiitollisuutta asioista, joita todellisuudessa vihaan?

Asioista, joista ani harva osaa olla kiitollinen, mutta jostain syystä juuri minä ansaitsen saada niin vähän, että niistäkin tulisi yrittää repiä kiitollisuuden aihetta?