Liian kevyt kohtu

Istun särkylääkkeiden voimalla kavereiden kanssa ulkona.
Nauran oikeissa kohdissa, leikkaan juustokakkua ja vuodan verta.

Ulkona ei tunnu enää keväältä, vaan kesältä. Tuomet kukkivat ja niiden huumava tuoksu muistuttaa lapsuudesta. Jo pienenä opin sen avulla tunnistamaan yhden vuodenajan väistyneen toisen tieltä.
Jostain syystä siinäkin merkissä tuntuu olevan tänä vuonna pahaenteinen pohjavire.

Päivä on uuvuttava. On vaikeaa keskittyä muiden puheeseen, seurata keskustelua putoamatta kärryiltä. Minulla ei ole juurikaan sanottavaa, joten yritän panostaa kuunteluun.

Huomaako kukaan, ettei hymyni ulotu aivan silmiin asti?

Muistan lukemani Ylen artikkelin, jonka mukaan antiikin aikoina ajateltiin, että hysteriasta kärsivät naiset potivat kohdun toiminnan häiriötä, tarkemmin sanottuna vaeltavaa kohtua. Hysteerisen käyttäytymisen taustalla arveltiin olevan kevyeksi käynyt kohtu, joka kuivuttuaan lähti vaeltamaan ympäri elimistöä. Hoitosuosituksena olivat toistuvat yhdynnät, jotta kohtuun saataisiin lisää kosteutta.

Minun ja kohtuni välillä ei ainakaan ole löydettävissä yhteisymmärrystä.
En tiedä onko se vaeltanut jo tiehensä, mutta liian kevyt se ainakin on. 

Toivoivatkohan antiikin hysteeriset naisetkin vain lasta?

Seuraavana päivänä klinikalta soitetaan. Hoitaja kertoo lääkärin ohjeistaneen, että toinen ovulaation induktio tehdään samalla Letrozol-annostuksella kuin viimeksi. Pienin mahdollinen annos, samoina kiertopäivinä. Olin salaa toivonut annostuksen lisäämistä. Sanon sen jostain syystä ääneen puhelimessa. Hoitaja muistuttaa, että kohdallani annostuksen tuplaamisessa olisi suuri riski, että munarakkuloita kypsyy liian monta kerralla. Voin halutessani keskustella tästä lisää lääkärini kanssa.

Hoitaja kysyy, haluaisinko jatkaa tämän kierron ilman ultraääntä ja irrotuspiikkiä. Hämmennyn hetkeksi. Tiedän, mitä se tarkoittaisi. Minun tulisi yrittää löytää ovulaatio itse ja ajoitetut yhdynnät olisivat sen mukaan. En tiennyt, että se olisi edes vaihtoehto. Luulin ultran kuuluvan aina tähän.

Änkytän, että haluaisin mielellään toisen ultran ja mahdollisesti myös toisen irrotuspiikin. Kerron, että suoraan sanottuna minulla ei ole kovin suurta luottoa siihen, että kehoni osaisi muodostaa ovulaation tarpeeksi ajoissa pikavauhtia kasvanutta munarakkulaa ajatellen. Viimeksi sisälläni kasvoi yksi kaunis munarakkula, jonka olisi pitänyt olla jo irtoamaisillaan. Kaikki ovulaation merkit loistivat poissaolollaan, ja sain siksi irrotuspiikin. Hoitaja varaa minulle ajan ultraääneen kiertopäivälle 13, kuten viimeksikin.

Jälkeen päin ymmärrän, että ultraamaton yrityskierto oli vaihtoehto kaiketi siksi, koska Letrozol toimi viimeksi kohdallani ihanteellisen turvallisesti, kun sen avulla kasvoi vain yksi selkeä johtofollikkeli.

Yöllä sängyssä ajattelen Tukholman syndroomasta kärsiviä. Henkilö, joka riistää toisen vapauden, piinaa ja kohtelee kaltoin, on samalla se maailman ainoa ihminen, joka ehkä välillä lohduttaa, on mukava.

Miten kidnapattu voi tässä ristiriidassa alkaa lopulta tuntea kaiken riiston keskellä kiitollisuutta, jopa lojaaliutta niiden lyhyiden hyvien hetkien takia. "Hän pitää minua edelleen täällä kellarissa vangittuna. Mutta osaa hän olla kivakin, kun tänään hän teki minulle juustoleivän. Hän tietää, että pidän juustosta."

Onko tässä kaikessa vain tarkoituksena opettaa minua, saada pitkän väsytystaktiikan avulla tuntemaan lopulta kiitollisuutta asioista, joita todellisuudessa vihaan?

Asioista, joista ani harva osaa olla kiitollinen, mutta jostain syystä juuri minä ansaitsen saada niin vähän, että niistäkin tulisi yrittää repiä kiitollisuuden aihetta?