Löydän Unelman kuolleena, kun näen ensimmäiset veripisarat.
On selvää, että jokin, joka oli vielä äsken oli olemassa, on nyt poissa.
Näkemänsä on kuitenkin yllättävän helppo unohtaa, vaikka valokuva on jo ehtinyt piirtyä verkkokalvoille. Kun veri on pyyhitty pois näkyvistä, epäilykset heräävät.
Mitä oikeastaan näin ja mitä oli todellisuudessa tapahtunut?
Onko Unelma tosiaan kuollut, kävikö siinä varmasti niin?
Ehkä on sattunut jonkinlainen väärinymmärrys, virhetulkinta?
Toivo ponnahtaa takaisin ylös, kuin ottaisi kimmokkeen trampoliinista.
Hautajaisissa kaikki konkretisoituu, ja maaginen ajattelu häviää.
Verta oli sittenkin liikaa, vaikken halunnut sitä käsittää.
Sitä vuosi niin paljon, ettei siitä kukaan enää selviäisi elävänä.
Istun yksin kirkonpenkissä. Unelma makaa esillä autiolla alttarilla, arkun kansi on kiinni.
En tiedä, miltä se tarkalleen näyttää, enkä koskaan saa tietää.
Saattoväki on vähälukuinen, pelkkä minä vain.
Muistopuheita ei pidetä. Ei ole muistoja, joista puhua.
Tyhjä, kevyt arkku lasketaan vähäeleisesti maahan.
Kauniita sanoja ei lausuja.
Nämä ovat yhdeksännet, tismalleen identtiset hautajaiset. Edelliset kahdeksan arkkua on haudattu samaan maahan, vieri viereen. Täällä ruoho ei kukoista, kaikkialla on likaisen harmaata ja paljasta.
Kuinka monta kertaa tulen vielä seisomaan täällä, yksin ja vaiti, yrittämässä sisäistää, että tämä on kai nyt elämääni, että sen vain täytyy olla niin?
En tiedä, mistä asiasta minun kuuluisi olla eniten surullinen. Omasta puolestani, ihan vain Unelman puolesta vai siitä, että jos minua ei olisi, kukaan ei muistaisi sitä, ei jäisi kaipaamaan.
Tämä on niin surullista. Omat aikuiset lapseni eivät tule koskaan saamaan biologista lasta. He saivat tietää asian heti täysi-ikäisiksi tultuaan. Nyt he ovat n. 25v ja ehtineet käymään läpi suruprosessin ja heillä on kyllä upeat miehetkin, jotka ovat valmiita adoptioon ulkomailta, kunhan aika tulee.
VastaaPoistaTosin lohdutusta on tuonut lapsilleni myös pieni sisarus, joka viettääkin aina aikaansa heidän luona, kun heillä on vapaata.
Juttelimme paljonkin siitä, miten tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, kuinka joku voi tulla raskaaksi niin helposti ja toinen ei välttämättä ikinä. Oli vaikeaa aluksi kertoa jo täysi-ikäisille lapsilleni uudesta raskaudesta, jota emme olleet suunnitelleet. Tulimme ystäväpariskunnan juhlista ja mieheni ehdotti, että jos tämän kerran olisimme ilman kumia, johon vähän suhtauduin aluksi nihkeästi, mutta mieheni sanoi, että olemmehan jo melko iäkkäitä (itsekin olin 43, mieheni 47) ja tämä lause tuntui siinä hetkessä ja kuohuviinin sekoittamassa päässä melko järkevältä, kunnes muutaman viikon kuluttua aloin tuntemaan oloni oudoksi. Mietin miten tämän tosiaan lapsillemme kertoisin, mutta he olivatkin todella onnellisia. Ja oli ihanaa, että heti ensimmäisenä yönä kotona he olivat auttamassa hoitamisessa.
Ollessani sairaalassa huoneeseen tuli toinenkin äiti yöaikaan. Hän kyseli, että saisiko hän jutella, sillä koki tarvetta siihen. Tietenkin suostuin. Hän oli miehensä kanssa yrittänyt liki 8 vuotta lasta ja nyt se oli onnistunut. Toivon sydämestäni, että teilläkin tulee näin käymään.
Kiitos, kun jaoit teidän tarinaa. Aikuiset lapsesi ovat joutuneet työstämään äärimmäisen raskasta, koko loppuelämään vaikuttavaa asiaa heti nuoren aikuisuuden kynnyksellä. Hienoa, että heillä on ollut siihen paljon tukea ympärillä. On myös ihana kuulla, että tästä kaikesta huolimatta he ottivat nuorimman lapsenne lämpimästi vastaan.
PoistaJuuri epäoikeudenmukaisuuden tunteen kanssa huomaan painivani itsekin, aikalailla päivittin, juuri niiden kysymysten kanssa, että miksi meillä näin, eikä monilla muilla. Vaikkei se tietenkään ole kovin rakentavaa eikä varsinaisesti johda mihinkään. Silti tätä elämää ja sen kulkua ei voi välillä olla ihmettelemättä.
Lämmin kiitos sanoistasi. Itsekin toivon, että tämä hutera ja monivaiheinen polkumme johtaisi lopulta lapsen luokse, ja tietysti samalla toivon niin kovin, ettei se olisi mutkaisin mahdollinen..
Mukavaa kesää sinne!
Ihanaa Kuu, että pystyt suhtautumaan yllä olevan anonyymin tarinaan noin hyvin.
VastaaPoistaItseäni tuo anonyymin kommentti täällä lapsettomuuden tuskasta kärsivän blogissa tuntui pelkästään ärsyttävältä veitsenkäännöltä siitä huolimatta, että jollain tasolla yritin käsittää ja ehkä käsitinkin -tai ehkä en, miksi hän kommentoi. Tietysti tässä on oma näkökulma mukana. Itse vain en kaipaa kuulla yhtäkään tällaista juttua, jossa joku hedelmällisen iän ehtoopuolella tulee kertomaan tarinaa yhdestä kerrasta, kun oltiin ilman ehkäisyä ja simsalabim ! meille tuli vauva ja aikuiset lapsettomuudesta kärsivät ovat onnellisia puolestani. WHAAT??? Varmasti tietyllä tavalla kyllä, mutta en vain voi olla toteamatta, että oikeasti kukaan, joka ei itse ole kokenut lapsettomuutta, ei kertakaikkiaan voi käsittää minkälaiseen synkkyydenlaaksoon se kokijansa sysää, ja myös sitä, miten tällaisten tarinoiden kuuleminen voi vaikuttaa ja miten, vaikka näennäisesti kaikki saattaisi olla hyvin ja näyttää hyvältä ulkopuoliselle ja käsitellylle ja voisi tietyllä tavalla iloitakin muiden puolesta. Se lohduttomuus on ihan käsittämätön, se taakka on ihan käsittämätön - sen miten montaa elämän osa-aluetta se koskee ja läpäisee ei voi ymmärtää kukaan muu kuin itse sen kokenut.
Olenpas tuohtunut tänään.
Neiti Kuulle voimaa ja valoa jokaiseen päivään. -J-
Kiitos niin kovasti J, kesäpäivien valoa lähetän myös sinne. Ole vain tuohtunut, niin olin minäkin tänään! :D
PoistaAiempi kommentoija oli kohdannut tahatonta lapsettomuutta epäsuorasti lähipiirissään ja avasi tätä näkökulmaa, minulle hänen kommentistaan kuitenkin välittyi hyvä tarkoitus.
Se on erittäin totta, ettei tahatonta lapsettomuutta henkilökohtaisesti kokematon voi käsittää, miten loputtomalta tuntuvaan ja äärimmäisen monimutkaiseen, pimeään tunneliin tässä joutuu. Vaikka itsekin olin aiemmin (jostain syystä) lukenut paljon tahattomasta lapsettomuudesta sitä itse kokematta, enpä olisi koskaan voinut kuvitella, miten syviin vesiin tämä voi ihmisen sysätä, ja vieläpä näin nopeasti!
Jos rehellisiä ollaan, olisin tuolloin aiemmin ehkä voinut kuvitella, että tämäntasoisissa epätoivon tuntemuksissa ja näin synkissä mielenmaisemissa voisi rämpiä sitten, kun on takana kymmenen vuotta tahatonta lapsettomuutta ja erilaisia hoitoja. Mutta ei, täällä ollaan jo, ja kuten kuvasit, se lohduttomuuden tunne ja hätä on aivan käsittämätön.