Tutut raamit

Olen alkanut saada kehomuistoja.
En tiedä miksi muuksikaan niitä kutsua, ne ovat tietynlaisia fyysisiä flashbackejä.

Illalla ennen nukkumaanmenoa vatsaa vihlaisee ikävästi oikealta puolelta.

Sisälläni kulkee omituinen, äärimmäiselle erityistaajuudelle kehon ja aivojen välille viritetty jännitevirta. Salamannopeasti yhdistyy, että tämä on jotain tärkeää. Tätä täytyy tulkita jotenkin.
Tilanneanalyysiporukka paikalle. Huomio huomio, jotain on meneillään! Mutta mitä?

Muutamassa sekunnissa, täysin automaattisesti mieleni on käynyt läpi koko kelan: lähtöraportin ja potentiaaliset vaihtoehdot numero 1, 2, 3 ja 4.

Munarakkulan kasvukipuja? Ei..?
Ovulaatiokipuja, onko ovulaatio tulossa? Ei.
Voisiko olla kiinnittymiseen liittyviä kipuja? Hmm, ei..
Raskaus, entä raskaus?! Siis hetkinen..

Ei, ei.

Kuukautiset alkoivat juuri, muistan kun pääni ennättää touhuun mukaan.
Kuukautiskipuja. Nämä ovat siis kuukautiskipuja.

Huomiovalon voi sulkea, hälytysjärjestelmän voi sammuttaa.
Täällä ei ole mitään nähtävää, turhaan toitte popcornitkin.

Seuraava spontaani tunne on helpotus. Se pyyhkäisee ylitse raikkaan, virkistävän merituulen lailla.

H u h.

Ihanaa, kun ei tarvitse yrittää tulkita mitään. Tai vaihtoehtoisesti yrittää kovasti olla tulkitsematta.

Tässä ei ole mitään epäselvää, minähän vuodan kuin seula. Vessassa voin vain katsella solkenaan ulos valuvaa tummuutta ja miettiä, onkohan tässä klöntissä kenties osa täydellisen paksua limakalvoa, jonka piti olla valmis ottamaan vastaan hedelmöittynyt munasolu.

Outo syyllisyydentunne muljahtaa rinnassa.

Toivon lasta niin hartaasti. Oikeastaan niin paljon, etten välillä saa henkeä.
Saako näin silti tuntea?

Kun elämä pyörii sen ympärillä, mikä saattaa ehkä teoriassa mahdollisesti jossain vaiheessa kenties tapahtua, on välillä ihan tervetullutta, että jokin asia on aivan päivänselvää, ja vuorenvarmaa.
Silminnähden havaittavissa ja todennettavissa, ja siten myös hyvin yksinkertaista, turvallista. 

Ei epäselvyyttä = ei uutta pettymystä.

Jatkuva mahdollisuuksien äärellä eläminen on jonkin aikaa mahtavaa, mutta se voi olla myös pitemmän päälle uuvuttavaa.

Se on kuin kävisi useita kertoja päivässä ilmoitustaululla katsomassa nimilistasta, onko päässyt jatkoon, tullut valituksi. Ja vaikka olisi melko varma, ettei edelleenkään löydä nimeään, elää silti kokoajan sen tiedon kanssa, että voihan se kuitenkin olla siellä juuri tällä kertaa!

Kun elämäni reunat ovat parin viikon ajan kuukaudesta kadoksissa, kaikki on auki ja mikä tahansa on mahdollista. Koska tahansa voi olla se hetki, jolloin tajuankin olevani raskaana. Jolloin tunnen jotain, mitä en ole koskaan ennen tuntenut. Kun minun ja Miehen elämä kääntyy ympäri, eikä mikään ole enää ennallaan.

Tänään mieleni maalauksessa on taas hetken aikaa kehykset. Tutut raamit, joiden avulla tiedän, mistä kuva alkaa ja mihin se loppuu. Selkeiden rajausten avulla erotan helpommin, mihin asti itse maalaus ylettyy, ja missä kohtaa ollaan jo seinätapetin puolella.