Kaikki tallessa

Yöllä näen unta, jossa olemme isän kanssa mökillä. On aurinkoinen kesäpäivä, ja tuttu järvi siintää mökin ikkunasta. Emme kuitenkaan ole kahden. Itse asiassa kaikkea muuta.

Mukanamme on kolmisenkymmentä pikkulasta. He hyörivät, pyörivät ja juoksevat ympäriinsä. He näyttävät kaikki alle kouluikäisiltä. Yksikään heistä ei ole ihan pieni vauva, vaan kaikki kävelevät jo omin avuin. Joukossa on muutama pari-kolmevuotias, mutta eniten on iältään noin neljästä kuuteen vuotiaita. Tyttöjä ja poikia, suunnilleen tasapuolisesti.

Isäni siirtyy ulos katsomaan niitä muutamia, jotka leikkivät siellä. Minä jään suurimman osan kanssa sisälle. Lapset touhuavat keskittyneesti ja hyväntuulisina, eivätkä kiinnitä minuun juuri huomiota. Jotkut katselevat itsekseen kirjoja, toiset leikkivät piilosta, osa katsoo televisiosta lastenohjelmaa.
Useimmat heistä vain istuvat hiljaa ja tarkkailevat, mitä muut puuhaavat.

Ovatko he kaikki syntymättömiä lapsiani, niitä henkimaailmaan jääneitä?

Lasten tausta ei selviä tarkemmin, mutta on ilmiselvää, että he ovat minun vastuullani.
He ovat tavallaan minun, mutta eivät kuitenkaan.

En kuitenkaan ole huolissani heistä. Olen huolissani siitä, että Mies on tulossa illalla mökille, eikä hän varmasti kestä tätä meteliä ja sekasortoa. Lapset on saatava nukkumaan ajoissa. Niin, että Miehen saapuessa täällä olisi jo hiljaista ja rauhallista. 

Tulee olemaan jo ihan tarpeeksi suuri shokki nähdä näin paljon lapsia mökissämme, jostain syystä meidän hoidettavanamme. Minun täytyy näyttää, että pärjään heidän kanssaan.

Illalla levitämme isän kanssa lattialle pitkän, olohuoneen päästä päähän ulottuvan siskonpedin.
Ja sinne lapset asettuvat, iloisina ja mukisematta. He käpertyvät peittojen alle ja nukahtavat, tyytyväisinä vierekkäin.

Isäni laskee peiton alla makaavia pieniä myttyjä. Heitä on kaksikymmentäkahdeksan.
Ja kaikki ovat tallessa.