Kutsut

Saan tiedon, että minulle halutaan pitää vauvakutsut.
Tämä ei ole yllätys tai viime hetken paljastus, vaan asiasta kerrotaan hyvissä ajoin etukäteen.

Parempi niin. Saan kunnolla aikaa valmistautua ja asennoitua, etten olisi ainoastaan äärimmäisen hämmentynyt vaippakakun ja muun tavaran keskellä.

Käyn ehdotetusta ajankohdasta useita rakentavia ja vähemmän rakentavia keskusteluja itseni kanssa.
Se tuntuu nimittäin melko varhaiselta. Mihin aikaan niitä yleensä vietetään?

Tietenkään ei viimeisillä viikoillakaan, sen ymmärrän.
Mutta eikö kuitenkin ole vähän liian aikaista?

Moni asia voi mennä pieleen vielä juhlien jälkeenkin, ennen syntymää?

Varovaisuuteni turhauttaa välillä itseänikin.
Nyt joku roti tähän touhuun!

Vauvakutsuilla on tarkoitus juhlia ja iloita yhdessä läheisten kanssa sitä, että vauva on tulossa.
Minunkin on kyettävä siihen. Ei vatvottava, entä jos mitään vauvaa ei tulekaan.

Niinpä vedän syvään henkeä ja ilmoitan ajan käyvän.

Ja kun aika koittaa, kykenen.
Yllätän itseni ja onnistun nauttimaan, ihan aidosti.

Juhlat ovat lämpimät ja rennot, eivät liian tekemällä tehdyt.
Tunnelma on luonteva, ei liian itseään korostava.

Huomio kohdistuu minuun ja raskauteen, muttei ole kutsujen ainoa puheenaihe.
Vointiani, ajatuksiani ja tunnelmiani kysellään, muttei tivata ja jauheta loputtomiin.

Istun toinen toistaan suloisempien lahjojen keskellä. Avaan rusetteja, luen kortteja, syön toisen palan suklaakakkua. Vatsa on iso. Vauva potkii paljon, kenties hämmentyneenä kuulemastaan jatkuvasta puheensorinasta.

Hetki on aidosti ainutlaatuinen, eikä sellainen, jonka olen elänyt etukäteen jo satoja kertoja. Tämä on niitä tilanteita, joihin en vuosien lapsesta haaveilun aikana uskaltanut matkustaa edes mielikuvissa.

Lähipiiriltä saatu lämpö ja kauniit ajatukset välittyvät.
Se koskettaa.

Asia, mikä tuottaa edelleen eniten haastetta, on sen ymmärtäminen, että saadut lahjat ovat hänelle, joka kasvaa sisälläni. Että hän on oikeasti siellä, ja aikanaan voi käyttää niitä.

Koska hän on oikea ihminen, joka tarvitsee joitakin asioita vatsan ulkopuolella.
Vaikkei nyt tarvitse tai vaadi keneltäkään mitään.

Kiittelen vuolaasti söpöistä bodeista, minikokoisista tuttipulloista ja itsekudotuista peitoista.
Hymyilen ja näyttelen olevani jo tottunut kaikenlaiseen tällaiseen, vaikken tosiaankaan ole.

Oikeasti yritän edelleen sisäistää, että raskaus on jo näin pitkällä.
Ja edelleen olemme tässä, kunnossa ja hengissä.

Että ihminen, jota ilmeisen moni ympärilläni odottaa saapuvaksi, ei ole valmis tulemaan joskus sitten ensi vuonna. Vaan tänä vuonna, ei kovinkaan pitkän ajan päästä.

Kuohuntaa

Aamulla herättyämme ehdimme vaihtaa kaksi lausetta, ennen kuin yhtäkkiä jo väittelemme tulevan uuden keittiön verhoista.

Mies esittää toiveen, että keittiön ikkunaan hankittaisiin kappaverho. Totean, että samaa haluaisin minäkin. Käy kuitenkin ilmi, että Mies tarkoittaa ikkunan alareunaan tarkoitettua verhoa, sillä nimenomaan sitähän kutsutaan kappaverhoksi.

Totean tyypilliseen melko kärkevään tyyliini, että käsitykseni mukaan kappaverhoksi kutsutaan perinteisesti ikkunan yläosaan tulevaa, yhtenäistä vaakatasoista verhoa, joka ei roiku alaspäin.

Mies tyytyy tuhahtamaan.

"Mä en nyt jaksa", hän toteaa sitten ykskantaan ja häviää vessaan.
Olen siis hänen mielestään väärässä, mutta hän ei jaksa kiistellä.

Viha kuohahtaa yllättävällä voimalla.
Se humahtaa lävitseni syvimpään ytimeen, kuin suoraan suoneen pistettynä.

Mitä väärää muka tein?

Mitä hän ei tarkemmin ottaen jaksa, tuiki tavallista keskusteluako?
Ilmeisesti yleisesti ottaen minua, enhän tehnyt muuta kuin olin olemassa?

Miksi kaikessa pitää olla perusoletuksena, että juuri minä olen väärässä enkä tiedä, mistä edes puhutaan?

Kirjoitan Googlen hakukenttään sanan "kappaverho". Tunnen voitonriemuista mielihyvää, kun ensimmäisessä sadassa vastaantulevissa kuvassa verho on pitkulaismaisesti ikkunan yläosassa.

Jatkan tutkimusta. Selviää, että Miehen tarkoittamalle, ikkunan alaosaan lähinnä näkösuojaksi tarkoitetulle verholle on oma nimityksensä: salusiini. Enpä ole ennen kuullut, mutta fakta se on, yhtä kaikki.

Kerron tämän Miehelle, kun hän palaa keittiöön. "Okei", hän sanoo. "No sellainen sitten".
Hän sanoo jotain muutakin jo sovittelevammin, ja vastaan siihen jotain, en kiinnitä huomiota, mitä.

Olen verisen loukkaantunut tavasta, jolla tulin hiljennetyksi. Jään siihen kiinni.
Silmäkulmia polttaa. Käyn huomaamatta vessassa kuivaamassa ne, olen siinä tosi hyvä.

Tunnen myös huutavaa epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä. Miehen kuuluisi myöntää ja mieluusti myös pahoitella, että vai niin, sille on oma nimitys, enpä tiennyt. Tosiaan, sinä olitkin oikeassa.

Haluaisin, että olisimme ala-asteikäisiä lapsia.

Silloin olisi ymmärrettävämpää suuttua tällä tavalla paljon, tuntea näin voimakkaasti. Haluaisin, että joku oikeustajuinen aikuinen, vaikkapa koulun välituntivalvoja saapuisi paikalle, laskisi käden rauhallisesti olkapäälleni ja sanoisi lempeästi Miehelle, että kuuleppas, siitä mitä hetki sitten sanoit, tuli nyt toiselle paha mieli.

Sillä en itse pysty sanomaan mitään.

Olen nielaissut ison palan häpeää, joka tukkii sekä ruokatorven että äänihuulet. Jollain tapaa hahmotan olevani kohtuuton ja naurettava. En halua kenenkään tietävän, että olen sellainen, vähiten Miehen.

Hän ei ole kertaakaan koko raskausaikana sanonut ilkeästi, tai edes tiuskinut.
Lasketaanko äskeistäkään tiuskimiseksi, tuskin?

Mutta yhtä kaikki, hän oli tyly. Ilmeisesti jo se on liikaa.
Se tuntuu huonommalta, kuin kukaan voisi arvata.

Mielipaha leviää syöksähdysmäisesti koko kehoon. Kiskoo mukaansa verisuonia, jotka katkeilevat napsahtaen. Saa liikkeelle kaikenlaiset kuona-aineet, jotka normaalisti uinuvat paikoillaan.

Yritän hillitä sitä ja pyristellä vastaan, mutta minua viedään kuin pässiä narussa.
Mitä enemmän taistelen irti, sitä tiukemmin se tarraa kiinni.

Etäinen käsitys siitä, etten taida olla ihan oma itseni, että reaktioni lienevät osittain raskauden korostamia, ei auta lainkaan. On vain tunteita, joiden edessä olen täysin voimaton. Jotka ahmivat kokonaisena suuhunsa, tulevat ja peittävät alleen kaiken, mikä vielä minuutti sitten oli olemassa.

Määräävät tahdin, jolla hengitän.

Mies menee laittamaan autoa lämmitykseen, oven lukko kilahtaa tutusti hänen perässään.
Jään syömään aamupalaa kyyneleet silmissä.

Noinko helposti minut voi vain hylätä ja todeta, ettei nyt jaksa?
Aikooko hän tehdä sen jatkossa useastikin, synnytyksessä, uudistuneessa arjessa, perhe-elämässä?

Jos yritän sanoa jotain vauva sylissäni, hiljentääkö hän vain toteamalla, että joo ihan sama kuule, mutta minä en nyt jaksa?

Päätän mennä takaisin nukkumaan. Tänään ole mihinkään kiire, eikä mistään tule nyt mitään.
Suoraan sanottuna en halua olla itseni kanssa.

En jaksa tällaista oloa, näitä tunteita.
Niitä on liikaa, en siedä niitä.

Mies tulee silittämään tunnustelevasti hiuksia, ennen kuin lähtee töihin.
Hän vaistoaa jotain, tyytyy sanomaan, että yritä nukkua.

Alitajuntani ja kehoni ovat samaa mieltä. Ne sammuvat tottelevaisesti, vaikka nykyään on vaikeaa nukahtaa enää uudelleen kerran herättyään, oli kyseessä öinen vessakäynti tai liian varhainen aamu.

Kun herään, kierrokset ovat laskeneet noin tuhat prosenttia. Olo on hävyttömän kevyt ja seesteinen, kuin paha henkisi olisi manattu ulos sisältäni. On vaikeaa tavoittaa parin tunnin takaisia tuntemuksia.

Seuraavana iltana pudotan täyden pakasterasiallisen puutarhavadelmia lattialle.
Jäiset vadelmat pirstoutuvat mikroskooppisen pieniksi palasiksi pitkin mattoa.

Ennen kuin ehdin viedä dramaattisen huokaukseni loppuun, Mies on jo polvillaan poimimassa niitä. Harmittaa kuin pientä oravaa, itkettääkin vähän. Kumarrun kömpelösti apuun poimimaan.

Surettaa, että mattoon jää jälkiä sitä mukaa, kun marjat sulavat.
Saan vain vaivoin pidettyä itseni kasassa. Käsiä pestessä tekisi mieli hajottaa jotakin.

Nyt viimeistään se taitaa olla virallista, vaikka olihan siitä viitteitä jo aiemmin.
Kuuluisat, poikkeuksellisen voimakkaat raskauden aikaiset tunnekuohut ovat saavuttaneet minutkin.

Koira

Joulukuussa, raskausviikolla 30, kykenen ostamaan ensimmäisen tavaran vauvalle.

Olemme Ikeassa ystävän kanssa, ja kierrellessä osumme lasten pehmoleluhyllyille. Tarjolla on valtavan kokoista dinosaurusta, delfiiniä ja valasta. Koiraa, orankia, pandaa ja norsua. Sekä tummanruskea, järjettömän pullea ja kutsuvan pehmeä, leikki-ikäisen lapsen korkuinen nalle.

Yhdessä hyllyssä sivummalla lojuu päällekkäin pieniä, lähes huomaamattomia, pilkullisia koiria.
Ne ovat unirättejä. Niiden kangas on siksi silkinpehmeää.

Koira maksaa alle viisi euroa. Söpö, toteaa ystävä kannustavasti. Käyn taistelua itseni kanssa. Ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana minulla on oikeasti sellainen olo, että saattaisin uskaltaa.

Silti epäröin.

Mitä teen koiralle, jos tapahtuu jotakin kamalaa?
Se ei ainakaan ole kallis, joten rahaa ei mene hukkaan.

Mutta mitä teen sille, minne laitan sen, jos?
Miltä tuntuu, jos se tuijottaa minua silmiin kaiken jälkeen?

Ihan kuin sillä olisi jotain väliä.
Ihan kuin siinä tilanteessa tekisi asiasta jotenkin merkittävästi helpompaa, jos tätä koiraa ei ole.

Laitan koiran takaisin hyllyyn. Ehtiihän sitä.
Ehkä on sittenkin vielä liian aikaista.

Jatkamme eteenpäin, mutta koira jää mieleen pyörimään.
Voiko näinkään elää loputtomiin?

Jos voi, niin kannattaako, haluanko?

Ei sillä, etteikö kotonamme olisi jo tavaroita vauvalle. Olenhan jo aiemmin saanut kavereilta paljon kaikenlaista käytettynä, josta erityisesti pienet vaatteet ovat vaivihkaa vedonneet vasempaan nänniini, saaden sen vuotamaan solkenaan.

Muistan elävästi yhden kaverin reaktion, kun hänen ojentaessaan vaatekassillista tunnustin sen sisältävän ensimmäiset vaatteet, tai ylipäänsä tavarat, vauvalle. Raskaus oli reilusti yli puolessavälissä.

"Siis eikö sulla ole mitään?" hän kysyi, katsoi pitkään vähän oudosti.
"Ei", vastasin hilpeästi.

Olemme noutaneet äitiyspakkauksen, jonka sisältöä olen epäuskoisena katsellut yrittäen sisäistää, mitä varten se on tuotu olohuoneemme lattialle. Olen selannut sisällysluetteloa tavaroista yrityksestä huolimatta lähinnä tuntien, että ne ovat jonkun, joka ei liity minuun tai meihin millään tavalla.

Jonkun, jonka puolesta laatikko tullaan pian noutamaan muualle, sillä olemme tehneet vain ystävällisen palveluksen, kun olemme säilyttäneet sitä hetken luonamme.

En ole itse ostanut mitään, valinnut mitään, päättänyt mitään.
Olen vain ottanut kiitollisena vastaan, mitä annetaan.

Koira olisi eri asia.

Se tekisi minusta passiivisen sijaan aktiivisen.
Sen sijaan, että hyväksyisin jonkun muun uskovan tähän, myöntäisin uskovani itsekin.

Kassajonossa saan henkäistyä ystävälle, että ehkä sittenkin.
Hän nyökkää. Koira on aivan päinvastaisessa suunnassa, juuri toisessa päässä, kuin kassat.

Maksamme ostokset, ja ystävä jää kärsivällisesti odottamaan niiden kanssa aulaan.

Liike on menossa kiinni viiden minuutin päästä, kuulutukset sulkemisesta kaikuvat käytävillä.
Kiirehdin takaisin alkupuolelle, hymyilen vaivaantuneesti ohikulkevalle vartijalle, löydän hyllyn ja nappaan koiran.

Hortoillessani mahdollisimman nopeasti takaisin kassoille, tuntuu vähintään samalta, kuin olisin varastamassa sitä. Mutta valvontakamerat, jotka tätä rikosta todistavat, eivät ole Ikean katossa, vaan omassa mielessäni.

Sääntö mitätöityy, rikkoontuu.
Loitsu särkyy, kumoontuu.

Riski on otettu, noppa heitetty.
Se voi kuulostaa pieneltä, mutta on kaikkea muuta.

Sataa sakeasti lunta, kun kaarramme ruuhkaisen liikenteen sekaan ostokset kyydissä.
Puhumme siitä, että toivottavasti ystävän ostama viherkasvi kestää kotimatkan.

Mietin, että nyt minulla on lapselle kolme lelua.
Pupu, äitiyspakkauksesta saatu nalle sekä koira.

Kotiin tullessa kaivan koiran esiin, asetan sen pöydälle näkyviin.

Haluan tunnustella, miltä tuntuu nähdä se päivittäin. Miltä tuntuu ajatuksena, että joskus saatan kertoa jollekulle, että sellaisen sinulle ostin, ihan ensimmäisenä.

Sinulle, enkä kenellekään muulle.

Koiran toinen korva lerpottaa asiaankuuluvasti. Toinen harottaa hassusti, sitä ei saa taltutettua samanlaiseen asentoon. Se on aina vähän höröllään, kuin odottaisi kuulevansa herkullisen salaisuuden.

Meri sisälläni

Kummallista kyllä, aamuisin en välttämättä edelleenkään herätessäni muista pariin ensimmäiseen sekuntiin olevani raskaana.

Sitten liikahdan ensimmäisen kerran, ja muistan.
Tai vaihtoehtoisesti ensin muistan, ja sitten liikahdan, kuin tunnustellen.

Onko tämä oikeasti totta?
Voiko se olla, edelleen?

Tunne on joka kerta yhtä helpottava.

Kyllä se on totta, yhä vain.
Sitä ei ole viety yön aikana pois.

Niinä unenpöpperöisinä hetkinä tuntuu, kuin raskaus olisi yksinkertaisesti liian hyvää ollakseen totta.
Ihanaa unta, josta pelkään havahtuvani hereille, kuten on käynyt lukuisia kertoja.

Tapahtuuko tämä kaikki todella minulle?

Onko osa siitä siis jo tapahtunut?
Eli ei ole enää vain toiveissa, vasta mahdollisesti jossain edessä päin?

Tarkoittaako se sitä, ettei kaikki piirrykään eteeni ainoastaan raastavan aidontuntuisissa välähdyksissä, haavekuvissa? Jos kurotan varovasti kohti, saanko niistä oikeasti kiinni, kestävätkö ne kosketusta, sietävätkö säikähtämättä?

Ja olenko oikeasti jo näin pitkällä, siis toisin sanoen onnistunut pitämään lapsen hengissä sisälläni näin kauan?

Joinain hetkinä olin täysin varma, etten pysty siihen.
Ettei kehoni osaa sitä, miten voisi osata.

Aiemmin emme tulleet useinkaan toimeen, minä ja kehoni.
Tai lähinnä minä en tullut, kehoni sentään yritti kovasti.

Nyt välillemme on levittäytynyt jonkinlainen rauha, aselepo.
Pitkäksi venähtänyt tulitauko, jota molemmat tunnollisesti noudattavat.

Olen löytänyt itseni sen valtavan ajatusten avomeren keskeltä, jonka edessä kesällä positiivisen raskaustestin jälkeen kavahdin, ja juoksiin karkuun. Vastakkaiseen suuntaan, niin lujaa kuin pääsin.

Silloin oli liian aikaista, niille kaikille valtavana massana päälle vyöryville ajatuksille ja tunteille.
Kaikelle sille, mitä pitäisi kyetä sisäistämään.

Nyt alkaa tuntua siltä, ettei enää ole liian aikaista.

Meri on tehnyt sisälleni kodin.
Se kuohuu ja velloo, kuin vähitellen alkaisi vapautua kahleistaan.

Aalto kerrallaan se kuljettaa luokseni asioita, tuntemuksia, kysymyksiä.
Huomioita ympäröivästä todellisuudesta, jota on edelleen ajoittain niin vaikea nähdä.

Sen mystisinä väreilevät mainingit kertovat, että jos vauva syntyisi nyt, selviäisi hän hyvin todennäköisesti elossa. Tasaisina liplattavat kuiskaukset rohkaisevat, että voisi olla hyvä alkaa miettiä aikaa, kun hän on täällä.

Samaan aikaan yritän muistaa pienemmän meren sisälläni, jonka syleilyssä kasvetaan joka päivä vahvemmaksi, valmiimmaksi. Tunnen painetta, että samalla minunkin pitäisi.

Öisin valvon ja mietin synnytystä.
En kuitenkaan osaa pelätä varsinaisesti kipua.

Toinen asia, mitä en osaa pelätä, on että Mies päätyisi jättämään minut, meidät.
Ensimmäisinä tunteina, päivinä, viikkoina, kuukausisina. Että hän vain ottaisi ja kävelisi pois.

Vaikka onhan se mahdollista. Kyllä sellaistakin tapahtuu, etenkin kai näistä lähtökohdista.

Sen sijaan mietin miettimästä päästyäni, miten paljon ja toisaalta loppujen lopuksi todella vähän tiedämme hänestä, jota sisälläni kannan.

Mitä tulemme oppimaan hänestä syntymän jälkeen?
Mistä hän pitää, miten viihtyy parhaiten, mitä inhoaa?

Mitä jos hänellä on jokin vamma, josta ei aiemmin ole ollut edes mahdollista saada viitteitä?
Jos hän on esimerkiksi sokea tai kuuro?

Mitä jos hänellä on jokin vakava, mahdollisesti elinikäinen vamma tai kehityshäiriö?
Mitä jos hän saa sellaisen synnytyksen yhteydessä? Tai itse saan?

Mitä jos hän joutuu heti synnyttyään leikkaukseen?
Tai viikoiksi, kuukausiksi tehohoitoon?

Mitä jos hän kuolee synnytyksessä?
Mitä jos itse kuolen synnytyksessä, miten Mies pärjää hänen kanssaan kahden?

Tuleehan hänelle käymään tässä elämässä ihan hyvin?

Sinä et riitä

Useiden vuosien ajan ehdin fantasioida tietynlaisesta arkisesta hetkestä lapsen ja Miehen kanssa.
Hetkessä itsessään ei olisi mitään poikkeavaa tai erityistä, vaikka samalla tietenkin kaikki siinä olisi.

Se olisi jokin ihan tavanomaiseksi tullut tilanne, jollaisia olisi jo siihen mennessä ollut ja tulisi jatkossakin olemaan monia. Vaikkapa sellainen, jossa seuraamme lapsen tekevän jotain hassua, ja hämmästellen nauramme Miehen kanssa hänen aivoituksilleen: miten tuo tyyppi taas keksikin..?

Pääasia, että hetki olisi sellainen, jossa voisin sanoa Miehelle:

Ymmärrätkö nyt?

Tätä halusin elämäämme, kun halusin lapsen.
Tätä toivoin ja niin kovasti kaipasin.

Lisää iloa, elämää, rakkautta, naurua.
Lisää sisältöä, merkitystä.

Fantasioin tällaisesta hetkestä edelleen.
Toivon, että vielä joskus niin tapahtuu.

Ennen kaikkea toivon, että aikanaan Mies hahmottaa omalla tavallaan, edes joiltain osin, miksi tämä oli minulle niin tärkeää.

Miksi haikailin tätä niin paljon.
Mitä kaikkea vaille koin jääväni.

Tiedän, että vauvan kanssa tulee todennäköisesti myös monia toisenlaisia hetkiä. Sellaisia, joissa käy mielessä, että oli sulaa hulluutta vapaaehtoisesti saattaa itsensä siihen tilanteeseen.

Kun kuolemanväsyneenä pohtii itkevää vauvaa heijaten, miten mahtavaa olisi, jos edes yhden sekunnin ajan kukaan ei tarvitsisi tai vaatisi mitään, saisi vain olla hetken rauhassa.

Uskon kuitenkin, että paljon enemmän tulee niitä toisenlaisia hetkiä.
Niitä parempia, joiden takia tätä halusin.

Yhtenä iltana säpsähdän käsittäessäni sen kylmän tosiasian, mitä oikeastaan olen viestinyt Miehelle jo pitkään. Kaikessa yksinkertaisuudessaan olen sanonut hänelle jo vuosien ajan:

Sinä et riitä.

En ole onnellinen vain sinun kanssasi.
Kaipaan jotakuta toista elämääni.

Teidän kanssa kolmisin olisin onnellinen.
Mutten sinun kanssasi kahdestaan, en enää.

Tuntuu kauhealta käsittää, että sitähän olen käytännössä viisi vuotta Miehelle hokenut.
Eniten tietysti niinä kriittisinä vuosina, kun kipuilimme lapsiasian ja yhteisen tulevaisuuden kanssa.

Mutta myös sen jälkeen. Vaikkei sitä lausuttu ääneen, sitähän tämä kaikki käytännössä on tarkoittanut. Tekoni ovat huokuneet sitä. Minä itse olen huokunut sitä.

Kylmästi sanottuna olenhan pyrkinyt kaikin käytettävissä olevin keinoin edistämään sitä, ettemme Miehen kanssa jäisi kahdestaan. Siihen elämään, johon Mies olisi ollut täysin tyytyväinen.

Miltä tuntuisi, jos itselleni sanottaisiin noin? Samalla, kun kokisin, että toinen riittää aivan hyvin minulle, ja hänen kanssaan olen onnellinen, muuta ei vaadita.

Olinhan minäkin onnellinen Miehen kanssa, useita vuosia.

Olisi kuitenkin valetta väittää, että olin sitä viime vuosina.
Sillä enhän minä ollut.

Lapsettomuus ravisteli, kouristeli ja myllersi sisälläni.

Kaipasin lasta niin kovasti, että tuntui kuin ihostani olisi hiottu karkealla hiomapaperilla kerroksia pois. Lopulta alta paljastui vain vereslihalla sykkivä liha, joka ilman suojaa jäätyään oli tulessa.

lronisinta on, että suhteemme alkuvuosina minulla oli suuria haasteita keskittyä olemaan onnellinen, koska pelkäsin niin kovasti, etten jonain päivänä riitäkään Miehelle. Että tein mitä tahansa, vielä tulee se hetki, kun yhtäkkiä hänelle vain valkeaa, miten huono olen, ja sen jälkeen koittavat katkeransuloiset jäähyväiset. Ehdin juuri ja juuri nähdä, mitä olisin voinut saada, kun minut jo heivataan menemään.

Todellisuudessa kävi niin, että minä riitin aina hänelle, mutta hän ei enää minulle.

Yhteinen elämä kahdestaan oli hänen toiveensa alusta lähtien, eikä se missään vaiheessa muuttunut.

Sen sijaan omat toiveeni elivät.
Minä muutuin.

Tai en välttämättä muuttunut, mutta ainakin tarkennuin.
Hahmotuin ja piirryin eri tavalla, selkeämmin ja terävämmin vuosien mittaan.

Olen kantanut sisälläni valtavan painavaa syyllisyyttä siitä, että halusin lapsen.
Samoin Mies on varmasti tuntenut syyllisyyttä siitä, ettei halunnut lasta, vaikka minä halusin.

Niin moni asia olisi ollut niin paljon helpompaa, meille molemmille.
Kummassa tahansa skenaariossa.

Olisi ollut täysin eri asia, jos toive lapsesta olisi herännyt meillä yhdessä.

Jos olisimme vuosien mittaan huomanneet jakavamme saman ajatuksen siitä, että elämään saisi tulla uusi ihminen, uusi vaihe. Että olisi oikeastaan ihan mielettömän siistiä, jos niin tapahtuisi.

Että arki kahdestaan ei enää ehkä riitä kummallekaan, vaan haluaisimme elää sitä jatkossa toisella lailla. Katsoa sitä toiselta kannalta, erilaisesta näkökulmasta kuin ennen.

Jos olisimme molemmat kokeneet samoin, olisimme molemmat myös tienneet, miltä se tuntuu.
Mutta niin ei meidän kohdallamme käynyt.

Edelleen on musertava ajatus, että asetin Miehen vuosiksi elämään yhteistä arkea sen faktan äärellä, ettei se pohjimmiltaan ollut samalla tavalla tyydyttävää tai riittävää minulle. Ei sitä, mitä olisin toivonut.

On musertavaa kohdata se tosiasia, että se on ollut totta, niin todella tunsin ja ajattelin.

Ajattelen edelleen.

Samaan aikaan, kun rakastan Miestä koko sydämestäni.
Tavalla, jolla en ole ketään toista rakastanut, enkä tule rakastamaan.

Eihän kukaan haluaisi sanoa sille kaikista tärkeimmälle ihmiselle, ettei yhteinen elämä hänen kanssaan enää riitä, ei samalla tavalla kuin aikaisemmin riitti. Etenkin, kun asia ei sinänsä liity häneen mitenkään, ei ole millään tapaa kiinni siitä, mitä hän on tai ei ole.

Kun kyse ei ole mistään, mitä hän voisi olla enemmän, tai tehdä toisin.
Kun kyse ei oikeastaan edes ole hänestä lainkaan.

Siksi edelleen fantasioin hetkestä, jona kaikki menneisyys vaikeine päätöksineen ja valintoineen tuntuisi vähän helpommalta kantaa mukanaan. Ehkä jopa meistä molemmista.

Toivon, että jonain päivänä Mies ymmärtäisi, mistä tässä on ollut kaiken aikaa kyse.

Ettei ole tarkoitus korvata tai siirtää ketään sivuun.
On vain tarkoitus saada lisää.

Yhteenveto: Toinen kolmannes

Tiivistelmä: Koko ensimmäisen kolmanneksen kestäneen ja sitä hallinneen pelonsekaisen hämmennyksen jäljiltä siirryttiin väljemmille vesille sen jälkeen, kun elämään osui muutama todella kiireinen viikko. Tällöin oli muiden asioiden takia yksinkertaisesti todella vähän ylimääräistä aikaa huolehtia ja pyöritellä jatkuvasti kauhuskenaarioita. Se pakotti höllentämään hiukan otetta. Pikkuhiljaa vauvan liikkeiden tuntemisen myötä raskaus ylipäänsä hahmottui todempana. Aloin luottaa siihen, että se saattaa jatkua huomennakin, vaikken aktiivisesti pelkää sen kaiken menettämistä joka sekunti.

Yleisfiilis: Enimmäkseen hyvin stressaantunut, tuskastunut ja turhautunut remontti- ja muuttoasioihin, jotka veivät leijonaosan käytettävissä olevasta aivokapasiteetista. Vaikka rakenneultran jälkeen vauva alkoi tuntua todemmalta ja uskalsin ajatella häntä enenevässä määrin, ajatukset olivat varovaisia ja keskittyivät lähinnä juuri käsillä olevaan hetkeen, vaikkapa siihen, mitä hän tismalleen sillä hetkellä kohdussa tekee. Mietin edelleen hämmentävän vähän esimerkiksi tulevaa vauva-arkea konkreettisesti.

Oireet: Lisääntynyt nälkä jatkui siinä määrin, että olin pakotettu kehittämään töihin uudet rutiinit ja varaamaan ylimääräisiä välipaloja, jotta selviäisin päivän ajan. Vaikken koskaan ole tykännyt syödä aamupalaa, jouduin myöntämään, etten pärjää kovin hyvin lounaaseen asti ilman pientä eväsleipää. Mies ja työkaverit alkoivatkin kysellä tottuneesti "Pitäiskö sun ensin syödä vähän jotain?" joka välissä. Kuitenkin näläntuneista pahin, sekunnissa yllättäen iskevä alkuraskauden Nälkä pysyi poissa.

Vasemmasta nännistä vuosi ensimmäistä kertaa nestettä viikolla 22+3, kun katselin illalla kaverilta saatuja vauvanvaatteita. Tästä lähtien vuotoa tuli säännöllisen epäsäännöllisesti koko toisen kolmanneksen ajan. Välillä useina iltoina peräkkäin, välillä viikon-parinkin tauolla, tunti tai pari ennen nukkumaanmenoa. Oikea nänni sen sijaan veti lonkkaa sujuvasti. Löysin jonkinlaista logiikkaa ja ennustettavuutta siitä, että jos olin miettinyt päivän aikana jotain erityistä vauvaan liittyvää, vuotoa tuli illalla todennäköisemmin. Toisaalta sitä tuli myös iltoina, kun etsimme Ikean nettisivuilta uuteen eteiseen sopivaa kaapistoa. Toisen kolmanneksen lopulla vuotoa oli toisinaan jo alkuillasta.

Jo kesällä alkaneet lisääntynyt valkovuoto sekä vessassa käyminen kerran yössä jatkuivat. Vasta toisen kolmanneksen lopulla tuli joitakin kahden vessakäynnin öitä. Sen sijaan päivisin pissahätä oli usein aivan jatkuvasti. Etenkin liikkuessa tuntui, kun kohtu painoi rakkoa. Täytyi tarkkaan suunnitella, missä välissä käy vessassa ja milloin siihen on seuraava mahdollisuus.

Ehkä eniten toista raskauskolmannesta määrittelevä oire oli järjetön väsymys. Luulen tämän johtuneen suureksi osaksi siitä, että menin kroonisesti aivan liian myöhään nukkumaan ja unta tuli yksinkertaisesti liian vähän. Usein heräsin myös stressaamaan lähinnä uuteen kotiin liittyviä asioita. Siksi onkin vaikeaa sanoa, miten paljon raskaus itsessään vaikutti väsymykseen. Ehkä se jollain tapaa korosti sitä entisestään.

Aamut tuntuivat todella tahmeilta, ja töihin herääminen oli yhtä tuskaa. En ole koskaan ollut kova torkuttamaan, mutta nyt tein sitä harva se aamu. Kellojen kääntäminen talviaikaan helpotti vähän. Toisaalta aloin heräillä öisin vessaan yhä useammin täysin virkeänä, minkä jälkeen unen saaminen uudelleen oli raivostuttavan hankalaa. Sen sijaan herätyskellon soidessa olisi nukuttanut kovastikin.

Mieliala: Asunto- ja muuttoasioihin liittyvä stressintäyteinen tilanne yhdistettynä raskauteen näyttäytyi myös mielialassa. Toisen kolmanneksen aikana koin olevani paljon tunteellisempi, kuin aiemmin.

Aika ajoin näyttäytyi yllättävän nopeita mielialanvaihteluita ja itselleni epätyypillisen voimakkaita tunteenpurkauksia. Välillä pienetkin epäonnistumiset tai pettymykset turhauttivat selvästi normaalia enemmän, ja saivat jopa raivon partaalle. On kuitenkin vaikea sanoa, miten paljon raskaus vaikutti tähän, ja miten paljon ihan yleisesti ottaen se, että ajankohta oli muiden asioiden takia todella kuluttava ja vei jaksamisen tiukille.

Kun tähän yhdistää vielä lähtökohtaisen tilanteemme ja sen, että yhteistä aikaa Miehen kanssa oli todella vähän, ei ehkä ihme, että välillä vähän ahdisti. Mietin kaikkea sitä, mitä en koskaan saa.

Sanoisin kuitenkin, että useita aallonpohjia lukuun ottamatta suurimman osan ajasta mielialani oli paljon parempi kuin raskauden alkuvaiheessa. Rakenneultran hyvien uutisten lisäksi tähän vaikutti ehdottomasti eniten, kun vauvan liikkeiden tunteminen muuttui vihdoin päivittäiseksi. Sitä olin odottanut hartaasti. 

Toki sekään ei estänyt huolehtimasta, onko vauvalla kaikki hyvin, vaikka hän ilmeisen elossa onkin. Kuitenkin tauotta jatkuva Onko se kuollut?-puntarointi sai onneksi jäädä pois. En rehellisesti sanottuna tiedä, miten olisin pärjännyt nämä kuukaudet, jos olisin joutunut vielä 24/7 miettimään, onko vauva elossa vai kuollut. 

Mieliteot: Ei mitään erityistä, edelleenkään. Mutta kaikki ruoka maistui, aina ja usein.

Korostuneet aistit: Eipä ollut, ei.

Kehon muutokset: Nännit muuttuivat selkeästi normaalia tummemmiksi ja isommiksi, mutta edelleen pettymyksekseni itse rinnat kasvoivat harmillisen vähän. (Pienirintaisena olin pinnallisesti toivonut saavani edes kerran kokea vähän isommat rinnat.)

Vatsa otti huomattavia kasvuspurtteja. Jo viikossa eron huomasi selvästi, puhumattakaan parista viikosta. Kasvussa oli vaikeaa pysytellä mukana, ja usein hämmästyinkin itseäni peilistä katsoessa. Vatsa alkoi myös saada enenevässä määrin kommentteja kasvamisestaan muilta, mutta tätä en kokenut mitenkään häiritsevänä.

Kivut ja kolotukset: Ensimmäisen kolmanneksen loppupuolella yllättäen alkanut kipu vasemmassa polvessa hävisi noin kaksi viikkoa kestettyään, yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin.

Muutamia satunnaisia repäisykipuja tuli yöllä äkillisesti kylkeä kääntäessä, samoin sohvalla asentoa vaihtaessa. Meni pitkään ennen kuin opin muistamaan, että näitä asennonmuutoksia kannattaa tehdä normaalia rauhallisemmin, ei perustyyliini mukaisesti käytännössä paikallaan "hypähtämällä".

Uudella asunnolla häärätessä alaselkä kipeytyi epätyypillisen paljon muutamana päivänä. Päättelin tämän johtuvan liiallisesta jalan päällä olosta, ja pidin paljon istumataukoja. Kivut eivät palanneet, mutta toisaalta höllensin otetta enkä samaan tahtiin enää häärännytkään.

Parhaat hetket: Ensimmäiset hentoiset kalanevämäiset liikkeet raskausviikolla 17+4. Paria päivää ennen rakenneultraa (19+6) ensimmäiset selkeät liikkeet kääretorttua leipoessa. Rakenneultra, jossa kaikki oli hyvin. Sukulaisille kertominen. Vauvanvaatteiden katseleminen ensimmäistä kertaa. Sokerirasituksen kontrollin tulokset, kun selvisi, ettei raskausdiabetesta diagnosoida. Vauvan liikkeiden tuntemisen muuttuminen päivittäiseksi (noin 21+0 eteenpäin). Se, kun aivan toisen raskauskolmanneksen lopulla näin ensimmäistä kertaa liikkeen vatsan päältä.

Heikoimmat hetket: Ne lamantuneen ahdistuneet ja yksinäiset hetket, kun äärimmäisen väsyneenä ja stressaantuneena kaikki huoletti, etenkin se, miksei vauva liiku juuri nyt. Kun oli jo valmiiksi kuormittunut, asiat saivat hillittömät mittasuhteet. Mielen valtasi voimakas pahaenteinen tunne siitä, että jotain kamalaa tapahtuu ihan pian, kohta selviää, että menetän tämän lapsen kuitenkin. Tyyppisesimerkkejä näistä olivat Luumuepisodi ja Märät housut-episodi.

Yölliset loputtomien itseään toistavien ajatusten pyörteet, jotka saivat kyseenalaistamaan lähes kaikkea, kuten sitä, osaanko olla tarpeeksi hyvä vauvalle, ja sitä, onko tässä sittenkään järkeä näin, kestääkö parisuhteemme tämän.

Suurimmat huolenaiheet: Eniten murehdin kaikkea muuttoon ja uuteen kotiimme liittyvää, ja sitä, miten levällään tietyt asiat niiden osalta vielä ovat. Raskauteen liittyen huoletti lähinnä, onko vauvalla kaikki hyvin (ks. edellinen kohta) ja olenko tuntenut liikkeitä riittävästi.

Synnytystä en oppinut tälläkään raskauskolmanneksella murehtimaan. Sitä kylläkin, missä tunnelmissa esimerkiksi seuraavaa isänpäivää tullaan viettämään, ja muita avoimina leijuvia kysymyksiä.

Kenelle kerrottu: Käytännössä kaikille jollain tapaa tutuille. Niillekin, joille ei erikseen kerrottu, raskaus selvisi viimeistään minut kohdatessa. Virallisen "julkisen" paljastuksen teimme rakenneultran jälkeen, lähinnä sukulaisille ja muille ei-läheisille kavereille/tuttaville.

Parisuhteen tila: Vietimme suuren osan valveillaoloajasta joko vähintään henkisesti tai usein fyysisestikin eri paikoissa, kaikkea ostamaamme asuntoon liittyvää hoitaen. Kohdatessa tuli lähinnä keskusteltua pakollisen akuuteista asioista, kuten tehtävistä päätöksistä tai ostoksista. Kaikkia huolia tai kauhuskenaarioita en millään olisi ehtinyt Miehelle jakaa, mutta kun hätä ja ahdistuvat olivat suurimmillaan, hän lohdutti, rauhoitti, ja osoitti olevansa tukena, mikä oli itselleni tärkeintä. Keskinäinen vauvaan liittyvä puhe oli välillämme edelleen hyvin käytännönläheistä, ei mitenkään tunnepitoista tai syvällistä.

Seksi: Vaikka olen muutenkin melko fyysinen ihminen, janosin tavallista enemmän kaikenlaista läheisyyttä, kosketusta ja hyvänä pitämistä. Tämä oli hieman toimimaton yhdistelmä sen kanssa, että seksille oli muun härdellin takia vähemmän aikaa, minkä huomasi myös mielialassa. Itse seksi alkoi vähitellen käydä teknisesti haastavammaksi vatsan koon takia, mutta mikään asento ei sinänsä tuntunut huonolta, vaikka tosin väsyin nopeammin esim. päällä ollessa.

Yllättävintä tähän asti: Se, miten erilaiseksi tiettyjen ihmisten suhtautuminen minuun muuttui sillä sekunnilla, kun he kuulivat raskaudesta. Edelleen on yllättänyt positiivisesti, miten hyvin olen fyysisesti voinut. Se, miten silmänräpäyksessä olotila voi muuttua normaalista täysin vainoharhaiseksi, jos vauvan liikkeitä ei tunnu, tai muuta yllättävää tai huolestuttavaa tapahtuu.

Vörttii: Raskauteen liittyvien asioiden jakaminen työkavereille suht avoimesti. Koin, että omasta voinnista ja oireista kertominen sekä muiden kokemusten kuunteleminen antoi paljon enemmän kuin otti, vaikka välillä mietin, paljonko on soveliasta kertoa itsestään, kun kaikkien tilannetta ei tiedä.

Toiveet ja mietinnät tulevasta: Toistan itseäni, kun en osaa lopulta juuri toivoa muuta, kuin että vauva voisi hyvin ja raskaus saisi jatkua täysiaikaisuuteen asti. Emme päässeet muuttamaan viime vuoden lopulla uuteen kotiin, mutta toivon, että sen aika tulee mahdollisimman pian.

Odotan jo innolla äitiysloman alkua ja sitä, ettei tarvitsisi enää miettiä työasioita, vaan voi keskittää energiansa tärkeämpiin asioihin. Toivon myös, että voisimme Miehen kanssa päästä jollain tapaa lähemmäs toisiamme ja enemmän yhdessä tämän asian äärelle viimeisen kolmanneksen aikana.

Aikaisempi osa:

Yhteenveto: Ensimmäinen kolmannes 

Korona

Kahden viivan ilmestyessä koronan kotitestiin, en voi sanoa olevani kovinkaan yllättynyt.
Olenhan varmuudella tiennyt altistuneeni muutamaa päivää aikaisemmin.

Kaikki nämä vuodet, kaikki se puhe, kaikki ne tarinat.
Ja nyt minäkin olen jäänyt kiinni, viimein.

Työtiimini, ja myös kaveriporukkani viimeisenä.

Soittaessa neuvolaan olo on yllättävän rauhallinen. Varmasti aivan totaalisen erilainen, kuin vaikkapa kolme vuotta sitten sairastuneilla raskaana olevilla, joilla ei ollut mitään tietoa koronan vaikutuksista vauvaan.

Kerron, että minulla on alla kolme rokotetta.
Neuvolasta kerrotaan vauvan olevan turvassa sisälläni, enkä tarvitse tukilääkityksiä.

Lepoa vain ja Panadolia tarpeen mukaan.
Yli 38 asteen kuumetta suositellaan vauvan takia laskemaan lääkkeillä.

"Nyt saat kerrankin kuule levätä oikein luvan kanssa. Otat siitä kaiken irti. Netflixiä ja sohvaa, eikä yhtään syyllistymistä!", julistaa poikkeuksellisen sympaattinen hoitaja puhelimessa.

Viesti esimiehelle, ja takaisin peiton alle palelemaan.

Ensimmäisen päivän kuumeilen lievästi. Olo on kurja, mutta siedettävä. Ikävimmiltä tuntuu, kun jokaiseen niveleen ja lihakseen kehossa koskee yhtä aikaa. Jopa poskiin, vaikkei paljoa hymyilytä.

Seuraavat pari kolme päivää ovat vaikeimmat, vaikka kuume katoaa.

Nenä vuotaa solkenaan. Sitä kutittaa jatkuvasti, tukkoisuus hidastaa ja tahmaa ajatukset.
Soitan isälle. On vaikeaa ymmärtää yhtä monimutkaisempaa asiaa, jota hän selittää.

Keskittyminen herpaantuu, aivot käyvät hitaalla.
En ymmärrä sanoja kunnolla, niitä tulee liian paljon peräkkäin, en pysy mukana.

Rinnassa tuntuu ylimääräinen paine, yskittää.
Nukkuminen on hankalaa, ajoittain täysin mahdotonta.

Mies sairastuu myös, niin kuin olemme aavistaneet.
Siirrämme suunniteltuja menoja, järjestelyjä ja remonttikuvioita.

Haju- ja makuaisti katoavat. Siitä huolimatta alkuraskaudesta tuttu Nälkä tekee näyttävän comebackin. Se on hämmentävää, sillä yleensä sairastaessa ruokahalu loistaa poissaolollaan.

Ei varsinaisesti tee mieli syödä, sillä enhän maista mitään ja olo on kehno.
Vastalauseet eivät kuitenkaan auta. Maha kurisee vaativasti tihenevällä tahdilla.

Ensimmäistä kertaa elämässäni solahdan tuosta vain suositusten mukaiseen säännölliseen (joskaan ei erityisen terveelliseen) ateriarytmiin. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala.

Tosin päivällisen ja iltapalan väliin lisään vielä pienen herkkuhetken, kuten kaakaon ja keksin.

Ruokailuista tulee nopeasti päivien kohokohta.
En ole tiennyt, että laitostua voi myös omassa kodissaan.

Tarkkailen vauvan liikkeitä tavallista herkemmin. Hän ei vaikuta olevan moksiskaan.
Yöllä havahtuessani hän tervehtii minua tutuilla potkuilla ja muljahduksilla, liittyy seuraan valvomaan.

Yhtenä aamuna huomaan herättyäni vasemman nännin vuotaneen niin paljon, että koko rinta on märkä, samoin lakana sen alla. Tästä suivaantuneena oikea nänni herää eloon, ja valuttaa sekin muutaman tipan nestettä. Kuin näyttäkseen, että kyllä sekin tarvittaessa osaa, jos tämä tällaiseksi meinaa mennä.

Elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa.

Kaupassa käynnin jälkeen olen pari tuntia täysin toimintakyvytön.
Nukun myöhäisiä päiviäunia, mutta silti saan poikkeuksellisesti myös yöllä unta.

Vähitellen voimat palautuvat, enkä hengästy niin helposti.
Vaikka korostunut väsymys jatkuu ja välillä yskittää, olo normalisoituu päivä päivältä.

On edelleen vaikeaa käsittää, että raskaus on jatkunut tähän asti, vaikken varsinaisesti ole tehnyt mitään sen eteen kesäisen tuoresiirron jälkeen.

Tottakai olen toiminut saatujen ohjeiden mukaan, eli lähinnä välttänyt tiettyjä ruokia, käynyt neuvolassa ja tarvittavissa verikokeissa, sekä ollut nostamatta painavaa.

Se tuntuu silti jotenkin todella vaatimattomalta, suorastaan onnettoman ontuvalta. Ei lainkaan siltä, mitä luulisi tarvittavan siihen, että elämä, siis ihan joku oikea ihminen, sisälläni pysyy hengissä.

Ehdin tottua siihen, että lapsitoiveen eteen on tehtävä kokopäiväistä työtä, nimittäin ajatustyötä.
Sen lisäksi on myös toistuva kasa erinäisiä enemmän tai vähemmän ikäviä mutta pakollisia suorituksia, joko yksin tai yhdessä toteutettuna.

Joiden jälkeen on vuorossa toisenlaista ajatustyötä, eli hartiavoimin hommaa sen eteen, ettei ajattelisi, odottaisi tai toivoisi mitään.

Mielessä käy edelleen säännöllisin väliajoin, eikö minun pitäisi olla paremmin perillä ajankulusta? Tarkkailla johonkin tiettyyn kierron aikaan jotain kehossani, vaikkapa ovulaatioliman koostumusta?

Tai missä on lukujärjestysmäinen suunnitelma, mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä pistetään milloinkin?
Kai tässä nyt vähintään pitäisi soittaa jonnekin ja miettiä, mikä on seuraava kokeilunarvoinen asia?

Lapsi elää ja kasvaa sisälläni.
En ole enää varma, tapahtuuko niin minun ansiostani vai minusta huolimatta.

Se saa tuntemaan itseni huijariksi.
Kuin matkustaisin junassa tai raitiovaunussa ilman lippua.

Näinkö tosiaan vain pokkana siipeilen?

Eikö tässä pitäisi tehdä enemmän töitä sen eteen, että saan pitää sen, mitä olen kovalla vaivalla viimein saavuttanut?