Siedätyshoitoa

Kaksi kaveria ilmoittaa voivansa lahjoittaa omien lastensa vaatteita meille käyttöön.

Käsitän, että käytännön syistä minun on järkevintä käydä läpi ensimmäiseltä kaverilta saadut vaatteet, jotta toinen kaveri saa tiedon, mille kokoluokalle olisi jatkossa eniten tarvetta, ennen kuin hän alkaa käydä omia varastojaan läpi.

Tekisi kovasti mieli viivytellä, mutta samalla tiedostan, ettei kaverin kannalta niin ole hyvä.
Hän on vastikään muuttanut uuteen asuntoon, ja haluaa päästä kaikesta ylimääräisestä eroon.

Niinpä yhtenä lauantai-iltana ryhdymme äitini kanssa tuumasta toimeen.
Jaottelemme sekaisin olevat vaatteet kasseista pinoihin kokojen mukaan.

Ne ovat pieniä.
Uskomattoman pieniä ja suloisia.

Äiti ihastelee lähes jokaista vaatetta erikseen.
Katselee raitoja, eläimiä, autoja ja palloja.

”Katso miten söpö!” huudahtelemme tämän tästä ja näytämme toisillemme uniasuja, nallehaalareita, tavattoman pieniä tumppuja ja vielä niitäkin pienempiä sukkia, jotka näyttävät lähinnä yksittäisten sormien lämmittimiltä.

Vaatteiden jaoitteleminen on yllättävän aikaavievää.
Se on myös uutta ja jännittävää, enhän ole ennen käsitellyt mitään näin pientä.

Silti en oikein kunnolla hahmota, mitä olemme tekemässä.
Miten tämä liittyy minuun.

Ilmeisesti minun tulisi päättää, mistä kaikista tykkään?

Vaatteet ovat sympaattisia ja hauskoja, mutta vieraita.
Ihan kuin ne olisivat tulossa jonkun toisen lapselle.

Kuin ne olisivat menneet vahingossa väärään osoitteeseen, kuin niitä ei olisi tarkoitettu meille.

Yritän palauttaa itseni hetkeen, konkretisoida asiaa jotenkin.

Tämä on totta. Sisälläni kasvava ihminen on totta.
Nämä hänelle tulevat vaatteet ovat totta.

Onko minulla ensi vuonna joku, jolle pukea näitä?

Joku, joka tarvitsisi ylleen villahaalarin, pipon?
Ja jalkaansa maailman pienimmän sukan?

Miten sellainen voisi olla mahdollista?

Mitä enemmän vaatteita käyn läpi, sitä voimakkaammin alan tuntea itseni huijariksi.
Mitä ihmettä teen täällä, näiden keskellä?

Onko nyt liian aikaista?

On.

Pahaenteinen tunne hiipii vaivihkaa mukaan, alkaen vallata koko kehoa.
Se jää talvihaalarin vetoketjuun jumiin, tarttuu krokotiilibodysta käsiin.

Olen täydellisen irtitempaistu pois mukavuusalueeltani.
Äkillisesti niin, että vanhaan takertuneet suoneni virtaavat kylminä tyhjää.

Niissä sykkii pelko.

Sillä kyllä minä osaan jo puhua vauvasta.
Osaan puhua tulevasta, ja vauvasta siinä.

Jotakin.
Vähän, mutta kuitenkin.

Osaan suunnitella äitiysloman alkamisen ajankohtaa.
Osaan hahmotella sopivaa maalisävyä lastenhuoneeseen.

Asiat ovat turvallisia, kun ne leijuvat käsitteinä, ajatuksina ilmassa.
Silloin ne ovat sopivan maltillisia.

Koon 56 dinosaurusbody ja siihen mätsäävät tummanvihreät housut eivät ole millään muotoa maltillisia. Sillä ne jäävät iholle, silmiin, sormiin, nenään.

Eikä niitä saa enää kokonaan pois.

Osaan sanoa, että kyllä vauva varmaan tarvitsee kaikenlaista.
Kaikkea sellaista, mitä en ole halunnut ajatella vielä lainkaan.

Osaan sanoa, että katsotaan sitä vähän myöhemmin.

Osaan sanoa, että täytyy varmaan sitten enemmän miettiä.

Tämä on kohtalolla leikkimistä, veren nenästä kaivamista.
Tämä on sama kuin kutsuisin ongelmia.

Mitä jos en näe näitä vaatteita enää koskaan, vaan muutaman kuukauden päästä joku kasvoton pakkaa ne kaikessa hiljaisuudessa pois?

Puren hammasta ja taistelen tunnetta vastaan, jotta saisimme homman valmiiksi.

Loppuvaiheessa hämmästyn märästä tunteesta paidan etumuksessa.
Vasemmasta rinnasta, jolla on aina vaikuttanut olevan oma sielunelämä, tihkuu nestettä.

On vaikeaa kuvailla, miten kummalliselta se tuntuu.
Ymmärrän nopeasti sen olevan jotain maidon esiastetta.

Ilmeisesti kehoni on sitä mieltä, ettei ole lainkaan liian aikaista, päinvastoin.

Seuraavana päivänä laitan kiitosviestin kaverille.
Hän vastaa pian.

Entä olisimmeko kiinnostuneet sitteristä?