Osaanko, pystynkö?

Aamuyöstä valvon jälleen kerran löytämättä hyvää asentoa.
Se ei edes varsinaisesti johdu raskaudesta. Nukahtaminen on aina ollut vaikeaa.

Mietin häntä, joka kasvaa sisälläni.

Hän tulee saamaan kaikista maailman ihmisistä vanhemmikseen juuri meidät.

Äidikseen hän tulee saamaan minut.
Ja siihen on hänellä tyytyminen, nimittäin muitakaan vaihtoehtoja ei ole.

Hän ei voi asiaan vaikuttaa, vaan saa sen, mitä annetaan.

Ja hän saa ihmisen, jolla ei ole mitään kokemusta vauvoista.
Kaksi ihmistä, jos ja kun Mieskin lasketaan mukaan.

Kun sitä vähänkään miettii, onhan se vastuuna valtavan iso. Olla tarpeeksi hyvä jollekulle, joka ei ole valinnut sinua elämäänsä, mutta joka tarvitsee sinua yhtä kaikki.

Miehen kanssa olen oppinut jo aikoja sitten ajattelemaan, että hän on valinnut olla kanssani.
Jos hän haluaisi, hän voisi lähteä.

Myös ystävät olen saanut itse valita, ja he ovat vastavuoroisesti valinneet minut. Sukulaisia en ole saanut valita, mutta sen saan valita, miten lähelle heidät päästän ja miten paljon olen heidän kanssaan tekemisissä.

Tähän saakka en ole osannut edes varsinaisesti kyseenalaistaa omia kykyjäni tulevana vanhempana.
Olen lähinnä ajatellut, että kun kerta moni muukin ihminen vaikuttaa siihen pystyvän, miksen pystyisi minäkin?

Mutta entä jos juuri minä olen se, joka ei pystykään?

Vähän niin kuin tahattomassa lapsettomuudessakin on niin, että ihmiset tuppaavat yleensä lisääntymään melko ongelmitta. Ja silti on kuitenkin myös niitä, joille niin ei todennäköisyyksistä huolimatta käy.

Olen lähtenyt surullisenkuuluisan huonon itsetuntoni kanssa reteästi kuvittelemaan, että minusta olisi johonkin näin suureen ja vaativaan, kuin tähän.

Haluan sitä, sen tiedän.
En vain tiedä, riittääkö se.

Ja koska tilanteemme on mitä on, tulee oma roolini äitinä todennäköisesti olemaan erityisen korostunut. Erityisesti alkuajan osalta, todennäköisesti myöhemminkin.

Osaanko, pystynkö siihen?

Tuleeko se riittämään, olemaan tarpeeksi hyvää?

Ihminen, josta tulen olemaan täydellisen kokonaisvaltaisessa vastuussa, on pieni, avuton ja heikko.
Hänen koko elämänsä tulee olemaan käytännössä minusta ja kyvyistäni kiinni.

Ei hän voi vain ottaa ja lähteä, jos huomaa minun olevan kelvoton.
Mitä asioita omasta menneisyydestäni mahdollisesti siirrän häneen tahtomattani, tarkoittamatta?

Pulssin kohottua tarpeeksi korkealle huokaisen ja otan ajatuksissa askeleen taaksepäin.

Olen huomannut, että joskus auttaa, kun kuvittelen, mitä vaikkapa joku ystäväni sanoisi minulle juuri nyt. Entä mitä itse sanoisin jollekulle, joka on samanlaisessa tilanteessa, pyörittelee samoja ajatuksia?

Jo pelkästään se, että mietin näitä asioita, on hyvä juttu.

Varmasti tulee olemaan lukuisia hetkiä, jolloin en tiedä, mitä tehdä.
Jolloin minulla ei ole aavistustakaan, miten toimia.

Ei kai minun kuulukaan osata ja tietää kaikkea etukäteen.
Ei varmaan edes suurinta osaa.

Kai tiedot karttuvat, kun kokemus karttuu.
Luulisin, että vanhemmuus löytyy eniten yhdessä ollessa, eläessä, tehdessä, tutustuessa.

Tärkeintä on, että haluan oppia.

Ja sitä haluan, enemmän kuin mitään.