lauantai 26. marraskuuta 2022

Kolmekymmentä senttiä

 


Se iskee tajuntaan yhtenä iltana autonratissa.
Se, mitä raskaussovelluksessa luki pari päivää sitten, raskausviikon vaihtuessa.

”Sikiön koko pituus: 30 senttiä.”


Kolmekymmentä senttiä.
Siis kolmekymmentä senttiä?

Sehän on eri asia, kuin kolme senttiä.

Tai kymmenen senttiä.
Tai viisitoista.

En tiedä mitä olen kuvitellut, mutten ainakaan sitä.
Ei ehkä ole ihme, että potkut tuntuvat jo selvemmin?

Kotona kerron valaistumisestani Miehelle. Hän pudistelee päätään tottuneesti. Erilaisten mittojen ja mittasuhteiden hahmottaminen on aina ollut minulle vaikeaa, kun taas hänelle ne ovat päivänselviä.

Hän ottaa mittanauhan, hahmottelee maitopurkin kylkeä vasten.

”Ei se ihan samankorkuinen ole”, hän toteaa sitten.

”No sitähän vähän minäkin, että ei se nyt noin suuri..”

”Niin. Se on siis isompi kuin tuo.”

”ISOMPI?!”


”Niin, isompi kuin maitopurkki.”

Tosiaan.

Olen viikonloppuna selannut tulevaan kylpyhuoneeseen allaskalusteita, joiden syvyys on 35 senttiä.
Siis vähän enemmän, kuin mitä sisälläni tällä hetkellä on.

Mies pyytää näyttämään, miten isoksi olin vauvan sitten kuvitellut. Hän huokaa toisaalta jo arvaavansa. Osoitamme molemmat samaa kohtaa, hädin tuskin maitopurkin puoliväliä.

Olen ajatuksissani auttamattoman jäljessä.
Sisälläni ei ole enää henkäys ihmisestä, vaan ihan oikea, pieni vauva.

Jolla on ihan oikeat, suhteessa sopusuhtaiset kädet ja jalat.
Joita hän usein heiluttaa.

Ne minä tunnen, siis toisinsanoen tunnen hänet.
Ja se on totta.

Pari päivää myöhemmin olen yksin kotona, ja tartun uudelleen mittanauhaan.
Mittaan kolmekymmentä senttiä ja mallaan sitä mahaani vasten.

Miten kukaan senpituinen mahtuu tuonne?

Ja miten sinne voi mahtua joku, joka olettavasti on syntyessään noin 50 senttiä pitkä?
Vaikka olisi miten kippurassa?

On ristiriitaista, miten raskaus voi samaan aikaan tuntua vartalossa niin irralliselta, ja toisaalta niin luonnolliselta. Vieraalta, mutta silti tutulta.

Kuin asiat olisivat vihdoin niin, kuin niiden kuuluu olla.
Vaikka samaan aikaan en vieläkään ihan hahmota, miten ne ovat.

Kuin kehoni olisi kantanut lasta sisällään jo paljon kauemman aikaa.
Kuin sille olisi vihdoin annettu tehtäväksi sellaista, minkä se osaa.

(Vaikka välillä edelleen epäilyttää, osaako se todella tämän osion, kun ei se osannut tulla raskaaksikaan ilman syvän päädyn hoitoja.)


Omia mittasuhteita on vaikeaa hahmottaa. Välillä peilistä katsoessani lähes säikähdän.
Niin muukalaiselta omaan silmään näytän. Rankalla kädellä vartalon kohdalta photoshopatulta.

Katselen itseäni edelleen välillä kuin ulkopuolelta, toivottoman kateellisena.

Muuttuva keho pyöristyneine muotoineen ei ole kuitenkaan aiheuttanut ahdistusta. Vaikka monet muut tuntemukset raskaudessa ovat yllättäneet ristiriitaisuudellaan, edes tämä yksi asia on mennyt niin, kuin olin etukäteen kuvitellutkin.

Tahattoman lapsettomuuden aikoina tutuksi tulleet kelvottomuuden tunne, pettymys, inho ja suoranainen viha omaa kehoa kohtaan loistavat poissaolollaan.

Koen kroppani tekevän äärimmäisen tärkeää työtä.
Annan sille rauhan, jätän sen kritiikittä.

En jotenkin osaa stressata mahdollisista muhkuroista tai raskausarvista, ainakaan tällä hetkellä.

Kliseisesti sanottuna ne ovat pientä verrattuna siihen, millaista jälkeä sisimpääni on tämän asian takia vuosien saatossa tullut, millaisia osumia se on ottanut.

Elän todeksi sitä, mikä on ollut minussa pitkään haaveena, toteutumattomana.
Kun katson peiliin, näen ensisijaisesti sen, mikä on nyt oikein, viimeinkin.

Tuntuu kuin olisin ensin joutunut luopumaan yhdestä raajastani, ja sen jälkeen myöhemmin saanut sen takaisin. Arvelen, että palautunut raaja tuntuisi melko pian taas luonnolliselta, sillä onhan se ollut pitkään kiinni minussa, pitempään läsnä kuin häveyksissä.

Se on jotakin, joka kuuluu minuun, vaikka olikin minulta pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti