Itselle kateellinen

En ole tästä sataprosenttisen varma, mutta muistelen Anna-Leena Härkösen kirjoittaneen jossain omaelämänkerrallisessa kirjassaan, että hänellä on kyky uida uima-altaassa lomamatkalla ja ajatella samalla, että olisipa kiva uida uima-altaassa lomamatkalla.

Tämä on jäänyt mieleen siksi, että samaistun siihen niin vahvasti.

Olen aina ollut juuri samanlainen, vahvasti joko menneisyydessä tai tulevaisuudesa eläjä.
Meneillään olevaan hetkeen on ollut vaikeaa pysähtyä.

Jos käsillä oleva hetki on ollut huono, olen miettinyt mieluummin tulevaa, kun se on jo ohi.
Jos hetki on ollut hyvä, olen murehtinut, miten ikävää on tiedostaa sen ennen pitkää olevan ohi.

Tämä aspekti, tietynlainen hetken merkityksettömyys, on ollut tahattomassa lapsettomuudessa minulle hyvin luonteva näkökulma. Tahattomassa lapsettomuudessahan eletään käytännössä kokoajan enemmän tai vähemmän tulevassa.

Siinä, miten asiat voisivat mennä jatkossa, tai sitten ei.
Mitä ehkä tapahtuu viikon päästä, kuukauden päästä, vuoden päästä.

Ehkä siihen tottuneena minulla on edelleen suuria vaikeuksia pysähtyä, ja olla hetkissä läsnä rauhassa, huoletta.

On vaikeaa tottua siihen, että tämä ns. lapsiasia etenee nykyään, vaikken tee aktiivisesti mitään sen eteen. Itse asiassa mikä kummallisinta, se etenee johonkin suuntaan, teen ihan mitä tahansa tai jätän tekemättä. Minusta riippumatta.

Ilman, että soittelen jatkuvasti jonnekin ja kyselen aktiivisesti verikokeiden tuloksia, jonotilannetta, uutta lääkäriaikaa, reseptien uusimista, seuraavaa suunnitelmaa ja sen toteuttamisen ajankohtaa.

Ilman, että mietin yöt ja päivät pääni puhki, mitä voisin vielä tehdä enemmän, paremmin, oikeammin, kokonaisvaltaisemmin, ja samaan aikaan tietysti luonnollisemmin ja stressittömämmin.

Vaikka olen ollut raskaana jo jonkin aikaa, edelleen tulee hetkiä, kun mietin, että olisipa mieletöntä olla nyt raskaana.

Kun ilmat kylmenevät, päivät lyhenevät ja valoisuus vähenee, olisi jotain, mikä toisi aivan erilaista valoa loppuvuoteen. Saisi kääriytyä paksuun villapaitaan, joka toisi vatsan kauniisti esiin.

Ja ikisuosikkini joulunaika, millaista olisikaan olla raskaana jouluna!

Olisipa niin hienoa olla raskaana nyt, kun löysimme uuden kodinkin.

Kunnes parin sekunnin kuluttua muistan, että minähän olen.

Viimeksi eilen illalla mieleen tuli suihkussa yhtäkkiä mieleen äiti.
Äiti! Olisipa ihanaa päästä viimein kertomaan äidille, että olen raskaana.

Muutaman sekunnin kuluttua tajusin, että minähän olen jo tehnyt niin.

Olen jo kertonut äidille, aikoja sitten.
Sen hetken olen saanut, se on eletty jo.

Sitä on vain edelleen niin vaikeaa sisäistää.

Etten ole vain tilapäisesti päätynyt sijaistamaan jotakuta toista henkilöä, joka palaa pian takaisin ottamaan oman elämänsä haltuun, samalla, kun itse palaan omaani, sinne samaan vanhaan.

Kaikkein omituisimpia ovat tilanteet, joissa olen hetken aikaa kateellinen itselleni.

Kun katson peilistä ohimennen vatsaani, ja sekunnin murto-osan ajan mietin, että tuokin tuossa.
Menen jääkaapille ja tuhahdan, että nuokin ultrakuvat tuossa, tuolla tavalla magneeteilla kiinni.

Ainiin.

Nehän ovat minun.

Se on pähkähullua, ja saa ajoittain epäilemään, olenkohan päästäni lopullisesti vialla.
Onko suru niin voimakkaasti ohjelmoitu koodistooni, että edelleen joudun pyristelemään siitä hartiavoimin irti?

Nyt ei tarvitse olla niin kauhean vihainen elää kaikille, kaikelle.

Muistan hyvin, että vielä muutama kuukausi sitten tarvitsi.
Se oli ainoa toimiva keino kanavoida kaikkea mustaa sisällään, tulla jotenkin toimeen päivästä toiseen.

Viha piti minua kasassa.

Lieventävänä seikkana täytyy todeta, että yleensä kyllä tiedostan, mikä tilanne tällä hetkellä on.
Tiedän, että olen raskaana. Muistan sen ultraäänistä, joissa olen nähnyt sen omin silmin.

En niinkään muista, mitä olen ajatellut niissä hetkissä.
Mutta muistan, mitä olen tuntenut.

Voisi kai sanoa, että sydän on jo mukana, pää ei.