Saa toivoa pahaa

On todennäköistä, että osa tahattomasta lapsettomuudesta kärsivistä lukijoista on lopettanut blogini seuraamisen huomattuaan uutisen raskaudesta.

Ymmärrän tämän paremmin kuin hyvin.
Tein niin itsekin lukemattomia kertoja, lukemattomien eri blogien kohdalla.

Kirjoittaja katosi silmissäni toiseen, Narnian kaltaiseen maailmaan, johon itselläni ei ollut pääsyä.
Josta en mahdollisesti koskaan tulisi tietämään mitään.

Enkä halunnutkaan tietää, yhtään enempää.
En sillä tavalla, toisen kuvaamana.

Olisin halunnut kokea ja elää sen itse, en kenenkään muun kautta.

Tahattomasta lapsettomuudesta kärsineiden kanssabloggaajien raskausuutisten lukeminen oli äärimmäisen ristiriitaista. Toisaalta se antoi toivoa, toisaalta omituisella tavalla otti sitä pois, lisäten omaa epätoivoa.

Oli tuskaisen vaikeaa yrittää kääntää omat, huolen painosta tärisevät ajatuksensa ”Miksi jopa tuo, mutta en minä?”-mantrasta ”Jos tuokin, niin ehkä joskus minäkin!”-puolelle.

Kun kaveriporukan whatsapp-ryhmään kilahteli kerta toisensa jälkeen ultraäänikuvia, ensimmäinen ajatukseni oli toivoa, että kyseessä olisikin tiedote musertavan huonoja uutisia, joihin kuva liittyi.

"Valitettavasti meidän pieni ei jaksanut, vaan kasvu pysähtyi viikolle 10+6."

Jos kuva oli positiivisesta raskaustestistä, ensimmäinen ajatukseni oli, että toivottavasti ultrassa selviäisi kyseessä olevan kemiallinen raskaus.

Se oli karmealla, häikäilemättömällä tavalla brutaalia.

Silti en mahtanut tajunnanvirralleni mitään.

Tuntui lohdulliselta ajatukselta, että jollekulle toisellekin olisi sattunut jotakin kamalaa.
Vaikkapa jollekulle, joka ehkä oli tullut helpommin raskaaksi.

Se tuntui huomattavasti lohdullisemmalta, kuin esimerkiksi ajatus siitä, että saattaisin itsekin joskus voida tulla raskaaksi. Jotenkin, joillain hoidoilla, mikäli kuun asento, linnunradan planeettojen suhde toisiinsa, ja auringonsäteiden lankeamissuunta yksisarvisten laiduntamismaille olisivat otollisia.

Konkreettisempaa helpotuksen häivähdystä sain siitä, että vaikka siltä tuntui, en ollut epäonnistunut juuri siinä ainoassa asiassa, joka voisi mennä lapsen toivomisessa ja ylipäänsä tässä elämässä pieleen.

Raskaaksi tulemisessa.

Oli olemassa muita kauheita asioita, joita tapahtui myös muille.

Olin valmis todistamaan mieluummin mitä tahansa, kuin sitä faktaa, että taas jollekulle toiselle käy hyvin. Mitä tahansa, ettei tarvitsisi kohdata seuraavaa hienoa uutista, joka on aina jonkun toisen elämästä.

Kirjoitin mahdollisimman lyhyitä onnitteluviestejä, valitsin aivot tahmeana niihin sopivia sydämiä.

Sen jälkeen tuijotin vessan kaappeihin ostettuja uusia terveyssidepakkauksia, ja vihasin niitä enemmän kuin mitään maailmassa koskaan.

Kuljin tiiviissä, kaiken muun ulkopuolelle sulkevassa sumussa. Samalla tunsin, kun jokin näkymätön ympärilläni kiristyi jokaisen kuullun hyvän uutisen kautta tiukemmalle ja tiukemmalle.

En tiennyt, mitä sitten tapahtuisi, kun se jokin saavuttaisi katkamispisteensä.

En uskaltanut kuvitella.

Vaikka järjellä ymmärsin, etteivät toisten ikävät kokemukset helpota oman tilanteeni ahdistavuutta mitenkään, en saanut käännettyä ajatuksia pois päältä.

Eräs hyvä ystäväni järkyttyi aidosti, kun sai tietää fiiliksistäni yhden työkaverin saatua keskenmenon viime vuonna. Enkä edes ehtinyt kertoa hänelle sitä kaikista mustinta tosiasiaa, että olin hetken aikaa salaa toivonut sitä, keskenmenoa toiselle ihmiselle.

Ystäväni oli shokissa jo pelkästään siitä, että olin huomannut tuntevani enemmän helpotusta, kuin surua toisen puolesta.

Hän ei voinut käsittää, miten ylipäänsä pystyin sellaisiin ajatuksiin.
Minä, joka en ollut mikään tunteeton sarjamurhaaja, vaan ihan tavallinen tallaaja.

Enhän ollut ollenkaan sentyylinen ihminen, joka voisi niin ajatella.
Se ei ollut lainkaan minua.

Kaikkein erikoisinta oli, että hän oli aivan oikeassa.
Ei ollutkaan.

Mutta suru ja pelko tekevät ihmiselle omituisia, ennennäkemättömiä asioita.

Tiedättekö sen yhden Snickers-mainoksen?

Siinä sanotaan:

You’re not you when you’re hungry.

Välillä yritin ajatella sitä.

You're not you when you’re suffering with infertility.

Tiedostan olevan hyvin mahdollista, että joku tahattomasti lapseton seuraa edelleen blogiani, ja eikä voi estää itseään toivomasta, että seuraava postaus koskisi huonoja uutisia. Äkillistä verenvuotoa, keskenmenoa.

Ikävät ajatukset eivät vahingoita ketään.

Joten minulle saa toivoa pahaa.
Tiedän, miltä silloin tuntuu.