Rantavedessä

Yritän pienin askelin osallistaa Miestä siihen, mitä elämässämme on tällä hetkellä meneillään.
 

Kerron, vaikkei hän kysy.
Näytän, vaikkei hän pyydä.

Teen niin, vaikkei se tunnu luontevalta. Yritän ajatella, että on silti parempi, ettei ammottava kuilu välillämme kasvaisi hallitsemattomaksi. Eikä ihminen sen toisella laidalla tavoittamattomaksi.

Kerran viikossa hakeudun Miehen luokseen ja katsomme yhdessä raskaussovelluksesta, minkä kokoinen vauva on. Tuijotamme päät kallellaan kanarialintuja, avokadoja, ritsoja ja bataatteja.

Hän kuuntelee ja lukee ne mitä näytän, muttei halua tietää enempää.

Hän kummastelee joidenkin vertausten epämääräisyyttä.
Ritsojakin on monen kokoisia, samoin bataatteja.

Hän ottaa ilmassa leijuvan tiedon vastaan ja sulkee sen arvoituksellisten silmiensä taakse piiloon.
En tiedä, mitä tälle kaikelle tiedolle sen jälkeen tapahtuu, ja minne se lopulta päätyy.

Menee kauan, ennen kuin saan kerrottua Miehelle, että olen jo viikkojen ajan tuntenut silloin tällöin pientä liikettä. Sängyssä paikoillaan ollessa. Kääretorttua leipoessa. Mökin sohvalla iltaa istuessa.

Se ei ole säännöllistä, eikä millään tavalla ennustettavissa.
En oikeastaan ole ihan varma, mitä se on. Onko se edes vauva, vai jotain muuta.

Sitä on todella vaikeaa kuvailla, selitän.
Sen tiedän, etten ole ennen tuntenut sellaista.

Se on kuin kahlaisi matalassa rantavedessä samalla, kun jalkojen ympärillä uisi jokin hyvin pieni.
Ja kun se pieni säikähtäisi tarpeeksi askeleita ympärillään, se pyrähtäisi salamannopeasti kauemmas.

Heilauttaisi pientä eväänsä ihan jalkani juuressa, pyrstö hätäisesti ihoani hipaisten vahingossa, vaikkei tarkoittanut. Se on sellainen liike.

Mies kuuntelee mietteliäänä, katsomme hetken toisiamme hiljaa.
Niin, hän sanoo lopulta. Toisaalta, mitä muutakaan se voisi olla?

Satunnaisten liikkeiden tunteminen ei kuitenkaan huojenna huoltani.
Tiedän, etteivät ne ole tae oikeastaan mistään.

Odotan tulevaa rakenneultraa niin kuumeisesti, että on vaikeaa pysytellä ihonsa sisäpuolella.

Joka viikko alkaa sillä, että kertaan mielessäni, kauanko ultraan on vielä aikaa.
Ihan pian on vain kaksi viikkoa, hoen itselleni.

Ei ole montaa päivää, niin on enää yksi viikko..
Enää yksi viikko, se on todella vähän!

Kun lopulta koittaa päivä, jolloin ultraan todella on tasan yksi viikko aikaa, olo on omituisen valju.

Niin siis NYTKÖ vasta?

Olen jo lähes kaksi viimeistä viikkoa juhlistanut sitä, että kohta niin on.
Ja nyt vasta se oikeasti on.

Huoh.

Pitänee siirtyä seuraavaksi päivien laskemiseen, sitten minuuttien.

Kun esimies ehdottaa loppuvuodelle palaveria, jossa käytäisiin läpi työtilannettani, tekee mieli lähinnä huutaa suoraa huutoa: RAKENNEULTRA ENSIN, RAKENNEULTRA ENSIN!

EI SOVITA VIELÄ MITÄÄN, TÄMÄ KOKO JUTTU VOI PERUUNTUA.

Täytyy päästä rakenneultraan.
Ja ensin pitää elää sinne asti.

Vasta sen jälkeen voin ajatella muita asioita.
Ennen sitä en pysty keskittymään mihinkään.

"Mikä sinua siinä eniten mietityttää, se sukupuoliko?" äitini ihmettelee.

Ei, huokaisen.
Vaan se, onko kaikki kunnossa.

Entä jos lapsi on kuollut, tai voi huonosti?

Entä jos sillä ei ole oikeanlaisia keuhkoja, aivoja, raajoja?

Entä jos käy samalla tavalla, kuin eräälle tuttavan tutulle vuosia sitten?

Että vauva liikkuu ja on oikean kokoinen, mutta sisältä täysin tyhjä. Sillä lailla, ettei ihon alla kehossa ole mitään toimivaa. Tai jos jotain on, se on onttoa tai väärässä paikassa.

Entä jos joudumme tekemään koko loppuelämää määrittävän päätöksen, jollaista emme haluaisi tehdä?

Yhtenä iltana uskaltaudun kysymään, mitä Miehelle jäi mieleen niskaturvotusultrasta. Kuulemma minusta kauas paistavan huolen ja hysteerisyyden lisäksi lähinnä se, että lapsivesi on vauvalle kuin avaruus, jossa pystyy vaivatta tekemään kuperkeikkoja.

Se on Miehestä ollut ajatuksena hauska.

On huojentavaa, jos edes jokin asia voi olla hänestä ahdistavan sijaan ajatuksena hauska.
Tiedän ettei se ole paljon, mutta tuntuu jo puolelta voitolta.