Iloton talo

Taloon liittyvät asiat aiheuttavat stressiä.

Selviää asioita, jotka tarvitsevat enemmän remonttia, kuin oli alun perin arvioitu.
Se tulee maksamaan enemmän ja viemään arvioitua enemmän aikaa.

Mies suhtautuu asiaan tapansa mukaan tyynen rauhallisesti.

Asiat otetaan sellaisena kuin ne ovat.
Pala kerrallaan.

"Kyllä ne siitä ajan kanssa selviävät", hän tuumaa luottavaiseen tyyliinsä.

Minun kuppini sen sijaan menee pahemman kerran nurin.
Vietän seuraavat kaksi päivää suunnattoman ahdistuksen vallassa.

Pohtien lähinnä, olemmeko tehneet sittenkin ison virheen.

Mitä jos epäonnistumme, ja rahat loppuvat?
Mitä jos joudumme perumaan muuton?

Mitä jos muuttoa ei koskaan tule?
Mitä jos maailma uudelleenrakentumisen sijaan romahtaa?

Mies yrittää kertoa, ettei kyseessä ole sen mittaluokan asia.
Turhaan.

Pudotus takaisin huolen hyiseen avantoon tuntuu liian suurelta.
Kauhon hädästä kankeana paikoillani, en saa henkeä.

Ilmeisesti keskellä kaaosta uudet, yksittäiset vastoinkäymiset eivät välttämättä aina tunnu kovin pahalta. Jos on jo muutenkin syvissä vesissä, mitä väliä on, onko seuraavassa hetkessä vielä vähän syvemmällä?

En ole viimeisiin vuosiin tehnyt juuri muuta, kuin ollut huolissani.
Ensin parisuhteen tulevaisuudesta ja eriävistä lapsitoiveista, sitten lapsen yrittämisestä ja Miehestä.

Viimeiset kuukaudet olen yrittänyt kovasti opetella olemaan jatkuvasti huolehtimatta.

Ensin lapsettomuushoidoista ja Miehestä. Sitten raskaudesta, sen etenemisestä ja Miehestä.
Sen jälkeen kaikesta taloon liittyvästä.

Olen juuri pitkästä aikaa saanut elää muutaman viikon ajan tilassa, jossa en akuutisti kanna tukalan puristavaa, kylmäävää huolta mistään. Ne viikot olen koittanut opetella jatkuvan hädän sijaan iloitsemaan enemmän siitä, miten asiat tällä hetkellä ovat.

Nyt huomaan olevani jälleen kerran tilanteessa, jossa olen ollut lukemattomia kertoja aiemmin:
Jotain hyvää on tapahtunut, ja jokin asia on mennyt eteenpäin, mutta pelko estää iloitsemasta siitä.

Ensin pääsimme odotettua aiemmin IVF-hoitoihin, mutten osannut iloita siitä, koska pelkäsin hoitojen epäonnistuvan.

Sen jälkeen tein positiivisen raskaustestin, mutten osannut iloita siitä, koska pelkäsin, ettei raskaus ole totta.

Sen jälkeen näin sykkeen varhaisultrassa, mutten osannut iloita siitä, koska pelkäsin raskauden menevän kesken.

Nyt meillä on uusi oma koti, josta en osaa iloita, koska pelkään sen osoittautuvan pettymykseksi.

Se kaikki on juuri tällä hetkellä vähän liikaa.

Uppoan tahmeaan, mustaan liejuun, joka painaa kehoa alaspäin, pakottaa antautumaan.

En osaa kuvailla sitä muuten, kuin että saan vakavan allergisen reaktion huolesta.
Ilmeisesti olen keholtani ja mieleltäni sille yliherkistynyt.

Ihmismieli toimii kummallisilla tavoilla.

Koen olevani talohuolten keskellä yksin.
Se on järjetöntä, eikä millään tasolla pidä paikkaansa.

Koen niin huolimatta siitä, että Mies selvittää asiaa käytännössä itsekseen, käyttäen siihen valtavasti aikaa.

En ole tottunut asetelmaan, jossa en olisi huoleni kanssa omillani. Olen parisuhteessamme ajautunut oppimaan, että jos on jokin ongelma, sen kanssa on pärjättävä yksin, hoidettava asia yksin.

Jostain syystä ajatuksiin alkaa välähdellä fläsäreitä hetkistä viime kuukausien eli raskauden ajalta, joissa olen kokenut jääneeni erityisen yksin.

Niitä tulee jatkuvalla syötöllä, mikä on todella hämmentävää. Ihan kuin mieleni yrittäisi väkisin hakea tutun turvallista yksinäisyyttä jostakin, vaikkei sitä taloasiasta ole yksinkertaisesti löydettävissä.

Positiivisen raskaustestin tekeminen. Varhaisultra yksityisellä.
Vanhemmilleni kertominen.

Niskaturvotusultraa edeltävä yö, jolloin pohdin keskenäni, onko kohtuutonta pyytää Miestä sinne mukaan.

Kerron nämä asiat Miehelle yhtenä itkuisena torstai-iltana.
Ja niin käymme ensimmäisen varsinaisen keskustelun raskaudesta.

Mies kertoo olevansa pahoillaan, ettei ole pystynyt olemaan tukenani raskaudessa.

Hänen ajatuksensa kulkevat raskauden osalta edelleen hyvin hitaasti.
Ja vaikkei siltä ole vaikuttanut, en ole yksin, sillä hän on tässä eikä ole menossa mihinkään.

Hänestä on tuntunut uskomattoman pahalta todistaa ahdistuneisuuttani. Kuulemma minusta on alkanut nähdä viime aikoina silmistä, että jonkinlaista valoa näkyy vihdoin pitkän tunnelin päässä.

Vuosia kestäneen harmauden jälkeen.

Kun pääsen vauhtiin, kerron myös, etten koe luontevana kertoa hänelle juuri mitään raskauteen liittyvää. Oletan kaiken kertomani olevan hänelle edelleen ikäviä, epätoivottuja muistutuksia ikävästä, epätoivotusta tilanteesta.

Mies on sitä mieltä, että minun olisi hyvä vähentää jatkuvaa puheideni sensuuria ja kertoa hänelle avoimemmin raskauteen liittyvistä asioista. Ehkä se voisi pitemmällä aikavälillä auttaa meitä molempia.

Hän ehdottaa, että jatkaisimme tällä viime päivien systeemillä:
Hän ottaisi taloon liittyvät käytännön asiat hoidettavakseen, ja minä keskittyisin olemaan ahdistumatta.

”Eihän se ole vauvallekaan hyväksi, jos olet koko ajan stressaantunut”, Mies sanoo.

Koko hänen olemuksensa huokuu vakavuutta.
Sitä, että hän on tosissaan, tämä asia on hyvin tärkeä.

En osaa muuta, kuin katsoa häntä vaiti.

En meinaa päästä yli siitä, että hän on juuri ensimmäistä kertaa käyttänyt sanaa vauva.
Sanaa, jota en itsekään vielä täysin luontevasti osaa käyttää.