Kiinnostavien ihmisten kerho

Taas kerran käy, niin kuin minulle usein käy.

Ovi, josta pitäisi mennä, ei aukea.
Ei, vaikka mitä teen.

"Oletko menossa neuvolaan?" ystävällinen, tummaihoinen siivoojanainen kysyy ja päästää minut sisälle omalla avaimellaan.

Kiitän sydämellisesti. Olisi varmaan aika vakuuttavaa myöhästyä ensimmäiseltä neuvola-ajalta.

Odotusaulassa on hiljaista. Seinillä on kaikenlaisia esitteleitä perhekerhoista, isäryhmistä, vauvatyöstä, siitä, miten saa haettua apua.

Minut vastaanottaa nuori sijainen, sillä oikea neuvolatätini on vielä lomalla.

Sijainen suosittelee minulle kalsium-tabletteja varalta, koska päivittäinen maitotuotteiden käyttöni vaikuttaa siltä, ettei se millään riitä suositelluksi päiväkohtaiseksi määräksi, joka on käsittämättömät kuusi desilitraa päivässä. Lupaan hankkia tabletit.

Olen vastannut etukäteen päihde- ja tupakointikyselyihin.

Niihin on ollut helppo ruksata tiedot meidän molempien osalta:
Ei, ei, ei ja ei.

Käydään läpi tuttuja kysymyksiä voinnista ja oireista.
Niihinkin vastaukset kuuluvat aikalailla samalla tavalla.

Ei, ei, ei ja ei.
Voin fyysisesti oikein hyvin.

Pari kertaa on tullut yllättävän nopeasti nälkä, nopeammin kuin yleensä. Ensimmäinen kerta oli viikko sitten. Toinen kerta oli eilen, joten ensimmäinen ei siis ollut sattumaa.

Sentään tuntuu edes jokseenkin kuten järkevältä puhua näistä, koska sain tingittyä neuvola-ajan olevan vasta varhaisultran jälkeen. Muutama päivä sitten sisälläni on oltu elossa. Joten hyvä on, puhutaan nyt sitten.

Tuntuu perin pohjin omituiselta, että yhtäkkiä voinnistani ja elämästäni ollaan niin kiinnostuneita.

Se on jollain tapaa julmaa. Silloin kun en ollut raskaana, ketään ei kiinnostanut, mitä tein, miten söin ja elin. Lapsttomuushoidoissa kyseltiin toki perusasiat, mutta tässä intensiteetti on ihan erilainen.

Ymmärrän täysin, miksi minusta ollaan nyt kiinnostuneita.
Silti se tuntuu lapsettomuustaustan takia alleviivaavalta.

Olen päässyt julkisen terveydenhuollon ja yhteiskunnan näkökulmasta kiinnostavien ihmisten kerhoon.

Kuin kaikki ne selittämättömät tunteet siitä, että olin pitkään toisen luokan kansalainen, olisivat osoittautuneet jokseenkin todeksi. Minä todella olin sitä, enhän tuottanut uusia veronmaksajia.

PCOS-taustan takia hoitaja suosittelee sokerirasitustestiä mieluummin aikaisemmin, kuin se normaalisti tehdään.

Käymme läpi seuraavan minulle varatun ajan neuvolassa ja lisäksi mitä kaikkia aikoja minun pitää itse varata, ja missä vaiheessa, sillä niitä ei tarvitse varata vielä. Hän kirjaa ne ylös lapulle. Tiedän katsovani sitä seuraavan kerran vasta niskaturvotusultran jälkeen.

Lopuksi täytyy tehdä itsenäisesti proteiini- ja sokeriarvojen mittaus, jonka tulen tekemään tästä edes joka kerta, kun käyn neuvolassa.

Konsepti on tuttuakin tutumpi ovulaatio- ja raskaustesteistä: Liuskatikkua pitää uittaa muovikippoon kerätyssä virtsassa. Sen jälkeen tulee verrata siinä olevia värillisiä viivoja, muuttivatko ne väriään.

Ahdistun heti. Mitä jos näen tai tulkitsen väärin ja jotain vakavaa jää huomaamatta?

Helpottaa, kun sijainen kertoo, että jos ei ole varma tuloksesta, voi pyytää neuvolatätiä tarkistamaan sen. Vaikka joka kerta.

Teen testin ja päätän, että tulen aina hyödyntämään hoitajan tarkistusmahdollisuutta.
Näen välittömästi jotain pientä värimuutosta liuskan toisessa viivassa.

"Ihan normaalilta se näyttää", neuvolasijainen hymyilee pyydettyäni tarkistusta.

Jos hän pitää minua hulluna, hän peittää sen hyvin.

Viikonloppuna kerron vanhemmilleni. He ovat iloisia ja halaavat lämpimästi. Mies ei ole mukana.
Hän on toivonut, että kerron mieluummin sellaisena hetkenä, kun hän ei ole paikalla.

Kaikki tilaisuudet, jotka hän voi käyttää välttyäkseen hämmästyneiltä ensireaktioiden ja riemastuneiden onnittelujen vastaanottamiselta, ovat tervetulleita. Hän sanoo, että olisi mieluummin vaikka Timbuktussa, kuin paikalla kaikkien onniteltavana. Se jää mieleen.

Toinen asia, mikä jää voimakkaana mieleen, on äitini alkuhuudahdus halauksen lomassa:

"Vihdoinkin!"

Vai niin. Eli hänkin on odottanut salaa vuosia tätä asiaa. Ei ole vain missään vaiheessa (onneksi!) tohtinut ilmineerata sitä sanallisesti. Toisin kuin isäni, jonka bluffi alkoi keväällä uhkaavasti rakoilla.

Vaihdamme äidin kanssa kokemuksia alkuraskaudesta. Ne ovat hieman eriäviä. Äitini nimittäin oksensi ensimmäiset viisi kuukautta minua odottaessaan. Ilmeisesti raskauspahoinvointi ei ole kovin periytyvää.

On mukavaa vaihtelua tulla ympäröidyksi vilpittömällä ilolla. Tuntea ympärillään itsen ulkopuolista, mutta ihon läpi sisään puskevaa, kuplivaa intoa. Verrattuna siihen hiljaiseen neutraaliuteen, joka kotona vallitsee.

Vaikka puheenaihe vaihtuukin luontevasti ja yllättävän nopeasti takaisin muihin asioihin, kuten asunnonetsimisprosessiin, tuntuu hyvältä nähdä toisten kasvoilta huokuva onni.

Jossa on heijastus, pieni häivähdys omaanikin.

Sitä kun ei ole tässä liiaksi ollut.