Pihalla

Näen unta, jossa minulla on poikavauva.

Se ei näytä vastasyntyneeltä, vaan itse asiassa paljon isommalta jo.
Siitä huolimatta en osaa hoitaa sitä.

Haluaisin imettää, mutta kotimme on täynnä hälinää, joka täyttää kaiken tilan lattiasta kattoon.
Jokaisen neliömetrin. Kuin en edes itse mahtuisi kunnolla seinien sisäpuolelle.

Siellä häärää jatkuvasti muita ihmisiä.
Sukulaisia, tuttavia.

He vievät vauvan minulta, ja lämmittävät sille tuttipullossa maitoa.
He käskevät minua lepäämään ja syömään, ei minun tarvitse vauvasta huolehtia.

Höpsis höpsis, nyt annat muiden auttaa, he sanovat ja huitaisevat kädellään terävästi ilmaan.

Mutta en ole edes saanut pitää lasta vielä.

Sitten tulee hetki, kun ketään muita ei ole kotona.
Meidät on vihdoin jätetty kaksin, ainakin hetkeksi.

Seison olohuoneessa ja roikotan vauvaa kömpelösti sylissäni.
On kammottavan hiljaista, olen kammottavan yksin.

En tiedä, miten imetetään.
En tiedä, missä tuttipullot ja korvike ovat.

Vauva alkaa ynistä tyytymättömänä.
Se täytyisi laskea johonkin.

Sohvalle en uskalla, sehän voisi kierähtää ja pudota.

Etsin katseellani jotain pehmeää alustaa, sänkyä, tyynyä.
Meillä ei ole mitään, mihin vauvan voisi laittaa.

Miten se on mahdollista?
Miten olemme valmistautuneet tähän näin huonosti?

Ja ennen kaikkea, miten olen sallinut sen?

Lasken vauvan lattialle, hätäisesti taitellun huovan päälle.
En keksi muutakaan.

Kumminko päin sitä ei saa nukuttaa, selällään vai vatsallaan?
En pysty muistamaan.

Jommassakummassa oli suurentunut kätkytkuoleman riski.
Minun pitäisi tietää. Olen ymmälläni, etten tiedäkään.

Päätän pyhästi, että oli mitä oli, Miehelle pitäisi ainakin pystyä esittämään, että tiedän mitä teen ja homma on hallussa.

Minähän halusin tätä enemmän kuin mitään.

Hän ei saa tietää, miten pihalla olen.