Lähtölaskenta

Yksi ehdottomasti absurdeimmeista asioista tähän asti on ollut nähdä kuukautiskalenterisovelluksen (ei, minulla ei edelleenkään ole sitä raskausappia) ilmoittama etusivun lukema.

Se ilmestyy näytölle joka kerta, kun menen kirjaamaan päivän oireet.
Jotka ovat siis edelleen päivästä toiseen aikalailla samat, mutta kirjaan ne silti.

Siinä lukee isoin kirjaimin joka päivä eri luku.
Luku on kerta kerralta vähäisempi, kuin edeltäjänsä.

"219 päivää vauvan syntymään."

Että siis anteeksi minkä ja mihin?

Joskus aiemmin se oli 231, sitä ennen 224.
En enää pysty muistamaan, mikä se oli, kun näin sen ihka ensimmäistä kertaa.

Olen tottunut tahattomassa lapsettomuudessa ja myös sitä edeltävissä kipuilun vuosissa siihen, ettei mitään konkreettista aikataulua, minkäänlaista aikarajaa ole olemassakaan.

Koska kukaan ei sitä tiedä.

Koska kenellekään ei ole harmainta aavistustakaan, mitä tulee tapahtumaan.
Jos ylipäänsä tulee mitään, koskaan.

Ainoa asia, jonka olen tuntenut käyvän päivä päivältä vähemmäksi on aika, joka vääjäämättä kuluu.

Kaikkialla vastaan tuleva, lehmän hännän lailla laskeva hedelmällisyys munasolujen laatuineen.
Edes teoreettinen mahdollisuus tulla raskaaksi, saada lapsi.

Nimettömät päivät, kasvottomat kuukaudet.
Sumuisat vuodet ilman punaista lankaa.

Jatkuva harmaudessa hämyisenä, hahmottomana leijuva kysymys:
Miten tässä käy?

Tulenko kulkemaan loppuelämäni ja myös kuolemaan tämä kaipaus mukanani?

Ja nyt yhtäkkiä minulla onkin tarkka päivämäärä.

Jonka yllä tikittää lähtölaskenta.
Jota kohti jokainen päivä vie.

Jos kaikki menee hyvin.

"Kun!", puuskahtaisi eräs ystäväni ja katsoisi lempeillä silmillään yllättävän tiukasti.

Ei kun, mutta toivottavasti.
Ainakin se on hyvin konkreettisella tavalla mahdollista, ensimmäistä kertaa ikinä.

Se on uskomatonta.
Ei sen enempää tai vähempää.

Sen pitäminen itsestäänselvyytenä olisi käsittämättömän väärin muiden avonaisina sykkiviä haavoja, ja myös omia haavojani kohtaan.

Sillä ne ovat edelleen olemassa, syvinä.
En usko niiden koskaan parantuvan kokonaan, vaikka tässä kävisi miten.

Kun palaan siihen, millaista on elää ilman mitään tietoa, aikaa, paikkaa, rajaa. Muodottomana, ilmassa katon rajassa kaikesta irrallaan häilyen, ihonsa ja kasvonsa hädin tuskin olemassaolevaksi muistaen.

Kun on joka hetki, joka päivä taisteltava pitääkseen haaveensa elossa.
Ja ehkä eniten sitä taistelua on käytävä itsensä kanssa.

Ainaisessa epätietoisuuden usvassa, joka takertuu hiuksiin, kynsiin ja vaatteisiin kiinni, tekee hyvistä hetkistä keskinkertaisia ja huonoista hetkistä hirveitä.

Kun mietin kaikkia muita, jotka toivoisivat tätä enemmän kuin mitään.
Mietin kaikkia, jotka elävät toivon ja epätoivon välisessä autiossa laaksossa, ei-kenenkään maalla.
Niitä, jotka eivät kaikesta huolimatta saa näitä hetkiä koskaan.

Kurkkua alkaa kuristaa, jalkoihin laskeutuu ylimääräinen paino.
Rintaa kivistää, hengitys pysähtyy, kyyneleet nousevat silmiin.

Se on surua, jollaista samanlaista ei ole olemassa.
Se ei vertaudu mihinkään muuhun.

Se on niin väärin, kuin voi olla.