Lisää vauvoja vaan

Istun kahvipöydässä puolituttuja äitejä ympärilläni.

Vieressäni istuvan naisen parivuotias esikoinen on päiväkodissa.
Puolivuotias kuopus istuu sylissä tomerana, havittelen lautasliinaa ja kaikkea muuta pöydässä olevaa.

"Olin tuntevinani vähän raskausoireita tossa viime kierrossa", nainen selittää.
"Olin ihan innoissani. Tein jo raskaustestinkin, mut se oli nega, varmaan vaan keho vähän sekaisin vielä."

Keskityn hämmentämään hunajaa teeheni.

"Oli kyl vähän pettynyt olo siinä", hän huokaisee, ja lohkaisee suklaakakustaan palan.
"Harmitti. Ois niin toivonut jo seuraavaa!"

Hän kohentaa vauvaa luontevasti, siirtää sokeripalakipon kauemmas pienistä käsistä.

Vauva ei vierasta yhtään. Toisin kuin oma kaverinsa kanssa palomiesleikkiä ympäriinsä kiitävä entinen vauvani, joka oli tuossa samassa iässä vierastanut jo useamman kuukauden.

Vauva katselee kaikkia ympärillään uteliaasti.
Nainen juttelee pehmeällä äänellä, toimii rauhallisin liikkein.

Hän on saanut jo kaiken.
Vaikka lisääkin on kenties tulossa.

Näytinkö itse vauva sylissäni tuolta, kun olin saanut sen, mistä olin uneksinut vuosia?

Ajattelen, että siinä on ihminen, jolla on kaikki ovet edessään auki. Se välittyy kaikesta hänessä.
Rauha, levollisuus. Hän on ihminen, joka aamulla ajattelee, mitä ihanaa tänään voi tapahtua.

Hänen vieressään istuu ihminen, jonka ympäriltä ovet sulkeutuneet, tai ainakin hyvää vauhtia sulkeutumassa.

"Toisaalta eihän tässä oo kiire, vaikka samalla aattelen että lisää vauvoja tänne vaan heti!"

Hän hörppää kahvikupistaan ja hymyilee säteilevästi.

"Mut onhan tässä aikaa vielä!"

Ihan vaan siksi

Ystävän toinen lapsi syntyy.

Painan sydämiä pienen nyytin kuviin hiljaisena.
Ajatus siitä, että vauvaa pitäisi mennä lähiviikkoina katsomaan, uuvuttaa.

Mieleeni palautuu eräs keskustelu ystävän kanssa, joskus viime talvena.

"Me tehtiin raskaustesti juuri ennen jouluaattoa. Ihan vaan siksi, että tietää, mitä joulupöydässä voi syödä. Graavikala on aina ollut mun suosikki!"

Ihan vaan siksi.

Siihen sisältyy valtava luotto siihen, että raskaus onnistuu joka tapauksessa.
Kysymys ei ole siitä, onnistuuko se, vaan ainoastaan siitä, milloin niin tulee tapahtumaan.

Jos ei tässä kierrossa, ehkä seuraavassa.
Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, varmaan aika näillä näppäimillä.

Niin että sitä vain, että skipataanko jo nämä joulupöydän kalat, vai kenties vasta loppiaisen noutosushi.

Se tuntui niin uskomattoman arkiselta.

Että joku tosiaan tekee raskaustestin lähinnä selvittääkseen, voiko tänään syödä jotain vai ei.

Jo aiemmin ihmettelin täällä sitä, miten järjettömän rauhalliselta hän vaikutti koko vuoden yrittämisen ajan. Ja sitten lopulta, kun tuli testin tekemisen aika, se tehtiin näin.

"Kyllä mä vähän aavistelin, että voisi olla positiivinen, mutta ennen juhla-ateriaa halusin olla varma!"

Toki onhan voinut olla, että pettymystä pelätessään hän vain halusi etäännyttää itseään, ja ajatella mahdollisimman käytännöllisesti. Ehkä hän jätti sen sanomatta.

Tai sitten ei.
Jotenkin luulen, että ei.

Sillä ei kai ole merkitystä.

Joka tapauksessa, kertomuksesta puutuu kokonaisuudessaan tilanteen järisyttävä ainutlaatuisuus.

Miten käsittämätön ihme se on. Siis ylipäänsä päästä tekemään raskaustesti sillä pienellä aavistuksella, että se saattaisi näyttää positiivista.

Itse en ole koskaan päässyt niin tekemään.
Kaikkein vähiten silloin, kun testi lopulta olikin posiitivinen.

Miten valtavan suuri asia se on, kaukana arkisesta.

Miksi ei ole?

Vihdoin saan kerättyäni itseäni sen verran, että kerron lapselle ystäväni raskaudesta.

Selitän, että Kaisa on raskaana ja hänen vatsassaan kasvaa vauva.
Valtterista tulee pian isoveli.

Lapsi kuuntelee.
On hetken hiljaa, prosessoi.

Hänellä on tasan kaksi kysymystä.
Toiseen niistä minulla on vastaus, toiseen ei.

"Onko sinullakin vauva vatsassa?"

"Ei ole."

"Miksi ei ole?"

En käsitä, miksen ole valmistautunut tähän paremmin.

Olen suhtautunut tähän asiana, joka vain hoidetaan nopeasti alta.
Kylmänviileä, ilmoitusluonteinen uutinen.

Lapsi on eri mieltä.

"No ei sitä vain ole", sanon nopeasti.

"Mutta miksi ei?" lapsi tenttaa.

Ehkä lyhyt kuvailuni on kuulostanut häneltä hienolta.
Päästä jonkun isoveljeksi.

"Kun ei sitä nyt vain ole!" puuskahdan.

Mitä minun pitäisi sanoa?
En osaa muutakaan.

Ei tämä asia mahdu yhteen lauseeseen, ei kahteenkaan.

Tekisi mieli sanoa, että sitä sinun pitää kysyä isältäsi.
Sentään ymmärrän, että se olisi ainoastaan typerää.

Taas vuosi

Pian on kulunut vuosi ehkäisyn poisjättämisestä. En ole raskautunut siinä ajassa, jossa 84 prosenttia ikäisistäni raskautuvat ehkäisyn poisjätettyään.

Jo toista kertaa elämässäni.

Tällä kertaa minusta tulee elokuussa virallisesti sekundäärisesti lapseton.

Miltä se tuntuu?

No, ei se ainakaan yllätä.

Ovathan munasarjani ensinnäkin tutkitusti todella munarakkulaiset. 

Tosin minulla ei ole siitä ajankohtaista ultraäänellä todettua näyttöä viime vuosilta, mutta esimerkiksi hirsutismi (liiallinen karvankasvu miehisillä kehonalueilla) on ennallaan, samaa mitä se on ollut 15-vuotiaasta lähtien. 

Myönnän, että viime syksynä olin hiukan toiveikas. Olinhan kuullut paljon mahdollisista hormonitoiminnan muutoksista, joita ensimmäinen raskaus ja synnytys saavat aikaan. 

Olin tietoinen siitä, miten monelle on käynyt toisen lapsen kohdalla.

Miten ensimmäinen raskaus on ollut tiukassa ja saatu lopulta alulle hoitojen avulla, mutta seuraava on alkanut kuin itsestään, jopa suunnittelematta.

Olin lukenut, miten joskus myös PMOS (entinen PCOS) voi oireiltaan lieventyä merkittävästikin raskauden ja synnytyksen jälkeen, tosin yleensä lähinnä tilapäisesti.

Miten pysyvämpää lieventymistä voi tulla painonpudotuksen myötä.

Tai yksinkertaisesti, kun ikää tulee lisää.

Mutta tässä ollaan.

15 kiloa kevyempänä, kuin alkuvuodesta.

Ja siitäkin huolimatta.

Sen ilmeisen ja yhä konkreettisemmaksi käyvän epätodennäköisyyden äärellä, että tulisin raskaaksi ilman hoitoja, joihin palaamisesta olemme erimielisiä.

Onhan spontaani raskaus silti edelleen mahdollista.

Se tuntuu ajatuksena toisaalta äärimmäisen lohdulliselta, toisaalta saman verran vaaralliselta.

Pelkään, ettemme vuosikausiin saa todellista päätöstä tehtyä.

Että ripustaudun määrittelemättömän mittaiseksi ajaksi tähän teoreettisen mahdollisuuden looppiin, jossa pyörin, kunnes vaihdevuodet alkavat.

Valossa

 

Huhtikuussa puhelin soi.

Näytöllä vilkkuu tuttu nimi.
Tahattomasta lapsettomuudesta kärsivä ystäväni.

Hän on käynyt tänään puolisonsa kanssa lapsettomuuspolilla ensikäynnillä.
Tiedän jo saamistani pohjustavista viesteistä, etteivät uutiset olleet hyviä.

Vetäydyn makuuhuoneeseen puhumaan.

Iltapäivän aurinko paistaa sängylle häpeilemättömän kirkkaasti.
Sen lämmön voi tuntea pelkästään katsomalla sitä.

Olen jo sulkemassa verhoa, kunnes tulen toisiin ajatuksiin.
Asetun sängylle kirkkauteen, häikäistyn ja siristän silmiäni.

Vastaan. Suljen silmäni, kuuntelen.
Tiedän, ettei lausumiani sanoja tarvita paljoa, niillä ei oikeastaan ole hirveästi väliä.

Ystäväni ei todennäköisesti tule muistamaan paljoakaan siitä, mitä olemme puhuneet.

Mitä hän on sanonut, mitä minä olen sanonut.
Mutta hän voi muistaa, että olin läsnä.

Tilanne on huono.
On lähdettävä suoraan IVF-hoitoihin, aikaa ei ole hukattavaksi.

"Mä en oo tainnu ees kunnolla vielä sisäistää tätä", ystävä sanoo.
Hänen äänensä on epäominaisen vaisu, painoton ja koruton.

Auringonvalo hellii ja hivelee poskiani.
Sen aseistariisuva lämpö viipyilee iholla.

Asetelmassa on jotain symbolista.

Minä puhun hänelle täältä, todellisuuden toiselta puolen.

Toisessa huoneessa lapseni lopettelee päivällistä isänsä kanssa.
He yrittävät saavuttaa sovintoa siitä, montako lusikallista pitää vielä ottaa.

Ystävä kertoo itkeneensä koko pitkän tutkimuskäynnin ajan.
Paitsi sen hetken, kun oli kysynyt lisätietoja lahjasoluhoidoista.

Tulee väkisin mieleen juuri käynnissä oleva kuulento, josta on uutisoitu paljon.

Maapallon ja kuun etäisyys on 400 000 km.
Tiedän, että vallitsevissa nykytilanteissamme etäisyys välillämme on yhtä suuri.

Vaikka ymmärrän paljon siitä, mitä hän käy läpi, olen päässyt jo toisaalle.
Asiat eivät tunnu enää jatkuvana painontunteena rintakehällä, vatsassa, kurkussa, askelissa.

Mutta muistan kaiken.
Voi, miten hyvin muistankin.

Miltä loputon odotushuoneissa istuminen tuntui.
Miltä metallista kylmyyttä hohkava sisäultralaite tuntui sisään aseteltuna.

Miltä tuntui pistää itseään tärisevin käsin. Millaista oli muuttaa perusterveen, lääkkeitä tarvitsemattoman ihmisen identiteetti ihmiseen, joka tarvitsisi dosetin lääkkeilleen.

Millaista oli, kun vuosien ajan maailma hajosi pirstaileiksi kerran kuukaudessa veren tullessa.
Millaista oli miettiä, miten selittää pistosten aiheuttamat mustelmat saunassa äidilleen.

Miten typerän kirjaimellisesti otin ohjeen, että punktioon tulee mennä rakko täynnä.
Miltä tuntui olla jatkuvasti niin huolissaan, ettei päähän mahtunut mitään muuta.

Ystäväni on kuun pimeällä puolella.
Minä olen jossain, missä kirkkaampaa ei voisi olla, ehkä Saharan autionmaassa?

Olen kirjaimellisesti valon puolella.
Hän on vielä pimeässä, joka toivon mukaan saadaan päättymään.

Lintuperspektiivi

"Kaipuun voisi määritellä
sairaudeksi ihmissydämen

Jäytäväksi sairaudeksi,
joka sotkee rytmin tasaisen

Kaipauksen kohteella ei ole musta aavistustakaan

Ei kai meillä eksyneillä ole muutakaan
kuin toivoa

Niin, ja rakkautta
Jota vaalia

Sitä säilyttää
Piilopaikassa

Sä et tule mun luo
Mut mä odotan sua"


Ismo Alanko - Lintuperspektiivi

 

Kaksi pitää olla

Raskaaksi sekunnissa tullut kaveri on alkanut tilailla vauvanvaatteita nettikirppiksiltä.
Hän on innoissaan, kun pääsee jäämään pois kuluttavasta työelämästä.

Siihen minullakin on edes vähän sanottavaa.

Kerron, että itsekin lasta toivoessani huomasin, että on itse asiassa aika vähän muita keinoja jättäytyä luvan kanssa pois työelämästä vuodeksi, pariksi tai kolmeksi. Sellaisia keinoja, jotka ovat sallitun lisäksi myös yleisesti tunnustettuja ja hyväksyttyjä.

Opintovapaa on pakollista myöntää, ja sillä pääsee pois työelämästä.
Kuitenkin siinä kai pitäisi opiskella jotain.

Entä jos ei ole lasta eikä opintoja, mutta haluaisi neljän viikon kesäloman sijaan kunnon hengähdyksen työelämästä? Tauon, jonka aikana säilyttää vakituisen työpaikkansa, mutta ei opiskella sen sijaan mitään?

Puhumattakaan sellaisesta tauosta, jonka aikana saisi edes jonkinlaista korvausta?

Kuinka monella työpaikalla suostutaan vuoden palkattoman vapaan myöntämiseen, ilman opintovapaata? Tällaisina työllisyyden aikoina, uskaltaako kukaan ottaa sellaisen vastaan, vaikka saisikin?

Vuorotteluvapaita ei ole enää olemassakaan, eivätkä ne aiemminkaan varsinaisesti olleet tarkoitettu tyypillisimmässä lapsensaamisiässä oleville.

"Nii, tuleehan tätä poissaoloo sit jonki verra varmaa", kaveri kohauttaa olkiaan.
Hänen somasti pyöristynyttä vatsaansa peittää helmasta löysä Marimekon paita.

"Ai?"

"No ku se toinenki sit."

"Ai, haluaisitteko toisenkin lapsen?"

"Nojuu, kyllähän nyt se kaksi pitää olla!"

Niin tietysti.

"Pienellä ikäerolla?"

"Joo! Mä oon aatellu, että hankkiutuisin sit uudelleen ens vuonna raskaaksi, palaisin töihin vaikka siinä syksyllä hetkeksi. Oisin ehkä jonkun puoli vuotta töissä, ennenku jäisin taas uudestaan!"

Katson hänen innostunutta ilmettään, huolettomia silmiään.
Hän elää maailmassa, jossa kaikki on mahdollista.

Ja taas kerran olemme hänen kanssaan tässä.
Tilanteessa, jossa minulla ei ole kauheasti sanottavaa. 

 

 

 

Suonissa virtaava suru

"Muistaksä sen yhen mun työkaverin, josta joskus kerroin? Se jolla oli vähän hämäriä kuvioita", kysyy ystäväni.

"Joo."

"No, se irtisanoutu muutama kuukausi sitten."

"Ai?"

"Joo."

"Ehkä ihan hyvä teille."

"Se muutti toiselle puolelle Suomee."

"Oho."

"Joo. Sillä on nyt taas uus naisystävä."

"Okei."

"Joka käyttää suonensisäisiä huumeita kuulemma. Siis se ite kerto tästä ennenku lähti."

"Kiva."

"Ja arvaa mitä?"

Huokaan.
"Se nainen on raskaana?"

"No mistä arvasit!"

"Jep jep."

"Mä itkin tänään autossa, että siis miten voi olla mahdollista, että huumeidenkäyttäjätkin tulee hetkessä raskaaksi, samaan aikaan kun me ollaan Laurin kanssa yritetty monta vuotta?"

"Sitä mäkin oon monta kertaa ihmetellyt."

"Eiks niitten kehojen pitäis olla jotenkin toimimattomia huumeiden takia?"

"Niin, mut ei ne oo."

"Luulis, että kehoillakin ois joku juttu, että ne tajuis, että nyt oon niin huonossa hapessa, ettei kannata. Niinku sillon jos on liian laiha ja menkat jää pois."

"Ei siinä oo mitään tommosta logiikkaa, en mä ainakaan oo näiden vuosien aikana löytäny."

"Mä ja sä ei olla koskaan käytetty huumeita kumpikaan. Miten meidän kehot voi toimia huonommin, kuin jollain, jotka vetää suonensisäisiä huumeita?"

"Jep", sanon ja hämmennän samalla liedellä porisevaa jauhelihakastiketta.
"Meidän suonissa ei virtaa kuin suru."

 

Ihan kamalaa

Joulun jälkeen ystävä kertoo olevansa raskaana.
Esikoisemme ovat samanikäiset.

He ovat yrittäneet rennosti tasan vuoden verran.
Useita kiertoja on jäänyt välistä, kun arki ollut niin täyttä.

Heidän ensimmäinen lapsensa sai aikoinaan alkunsa noin vuorokausi sen jälkeen, kun he olivat päättäneet aloittaa yrittämisen.

Vuoden ajan olen odottanut tätä uutista.
Pelännyt sitä, aavistanut sen tulevan todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin.

Halaan häntä, lausun tukahtuneen onnentoivotuksen.
Halaaminen on oikeastaan melko kätevä ensireaktio, koska siinä voi piilottaa oman ilmeensä hetkeksi.

Hän huokaisee syvään, koko maailman paino harteillaan.

"Joo. Siis tää on ihan kamalaa."

Tavoitan hänen katseensa.

"Siis mulla on niin huono olo. Aivan järkyttävä."

Tuijotan häntä tyhjin silmin.
En tiedä, mitä sanoa.

"Kamalaa. Tämä on kamalaa", hän toistelee.

Mitä pitemmälle hänen raskautensa menee, sitä enemmän se alleviivaa omaa tilannettamme.

Sitä, mitä meilläkin voisi olla, muttei ole.

Vapaapudotus

Kerrasta jonkin aikaa sitten raskautuneella kaverilla on ongelma.

"Mulla ei ees oo niin huono olo, että kehtaisin olla töistä poissa", hän huokaa pettyneenä.

Hän ei ole pettynyt huonon olon puutteeseen siksi, että on hyvin vaikeaa uskoa raskautta todeksi.
Ei siksi, että hän haluaisi mieluiten saada jatkuvaa varmistusta, että kaikki on hyvin ja normaalisti.

Eikä siksi, että hän pelkäisi jokainen kuluva sekunti vauvan kuolleen.

Hän on pettynyt vain siksi, ettei saa maata sohvalla pyöristyvän vatsansa kanssa ja saikuttaa hyvällä omallatunnolla.

Ja sitten se ajatus tulee.

Toivon, että hän saisi keskenmenon.
Näkisipähän kerrankin elämässään, etteivät asiat aina mene, kuten halutaan ja suunnitellaan.

Edellisestä tällaisesta ajatuksesta on vuosia.

Ja sieltä se taas tulee.
Kuin olisi kulkenut kokoajan salaa taskussani mukana, valmiina vedettävissä esiin.

Kaverini ja hänen elämänsä kanssa sillä on tosiasissa hyvin vähän tekemistä.
Mutta hän on vain täydellinen kohde.

Täydellisen toimivan kehon omaava, täydellisen huolettomasti ja itsestäänselvästi raskauteensa suhtautuva. Täydellisesti raskautumisensa ja koko elämänsä etukäteen suunnitellut, ja suunnitelman täydellisesti toteuttanut.

Täydellisen typeriä asioita pohtiva, täydellisen epäolennaisiin asioihin keskittyvä.
Niin täydellisen tietämätön mistään, mikä näissä asioissa voisi mennä pieleen.

Putoan raivon kanssa vapaapudotukseen.

Kun luulen, että sen loppu löytyy, se vain jatkuukin yhä syvemmälle.
Ja kiepumme yhdessä, vajoamme aina vain alemmas ja alemmas.

Aina kun ajattelen, ettei sitä voi enää jatkua, kyllä sen raja tulee nyt vastaan.
Piste, jonka jälkeen se ei enää jatku.

Ei se lopu. Eikä se tule.

Se jatkuu, kuorien itsestään esiin vain uusia tasoja, erilaisia kerroksia.

  

Tässä olen

                                                                        (Kuva tehty tekoälyllä)

Tässä olen minä.
Olen ollut koko syksyn.

Minulle sanotaan:

"Jos haluat tuon ilmapallon, ole hyvä ja hae se.
Sen kun otat sen.

Minä en sinua auta.
Mutta voit yrittää omin avuin."

Mutta en pysty siihen.
En ilman apua.

En pysty tulemaan raskaaksi ilman hoitoja.
Ja juuri niihin Mies ei suostu.

Ehkäisy on ollut poissa koko syksyn.
Mutta hoitoihin hän ei halua.

Kolme alkiota ovat syväjäässä jossakin.
Hän ei halua käyttää niistä yhtäkään.

Niinpä vain seison puun juurella.
Katse luotuna ylöspäin.

Kokoajan näen sen, mitä haluaisin.
Se on jo olemassa, kaikki olisi valmiina.

Se on vain ulottumattomissani. 

 

Ei nyt

Tämä on kliseistä.
Niin uskomattoman kliseistä.

Työkaverini on tullut toimistolle näyttämään vauvaansa ensimmäistä kertaa.
Ihmiset ovat kerääntyneet hänen ja turvakaukalon ympärille.

Kuulen hänen pehmeän puheensa, hymyilevät sanansa.
Esikoislapsestaan ylpeän, vielä hiukan uuteen totuttelevan äidin ääneen.

Ymmyrkäisenä siitä, mitä kaikkea on hiljattain tapahtunut.
Siitä, millaista elämä nykyään on, niin kovin erilaista kuin oli ennen.

Minä istun täällä, ja kirjoitan tätä tekstiä.

Mikä olisi stereotyyppisempi kuva tahattomasta lapsettomuudesta, kuin nainen itkemässä salaa omassa harmaassa työhuoneessaan, paossa lässytykseltä, joka kuuluu helposti paperinohuiden viraston seinien läpi?

Olen laittanut huoneeni oven kiinni niin, että muut luulevat, että teen jotain tärkeää, eikä minua saa häiritä. Yritän kerätä itseäni, jotta pystyisin menemään tervehtimään.

Ennen kuin he ovat poissa, yhtä nopeasti kuin tulevatkin.
Katoavat omaan kuplaansa. Siihen, josta muistan enää vain häivähdyksiä.

En vain jaksa nyt.

En jaksa.

Sopiva hetki

Kaverini kertoo olevansa raskaana.
Uutinen on tuore, raskaustesti näytti plussaa pari viikkoa sitten.

Minkäänlaista yllätysmomenttia tässä ei ole.
Hän on avoimesti puhunut syksyn suunnitelman olevan tulla raskaaksi.

Hän kertoo perehtyneensä ovulaatioon etukäteen, ostaneensa muutaman testin.
Ja sitten he jättivät ehkäisyn pois.

NAPS, se oli siinä.
Ensimmäisestä kerrasta.

Ilmeisesti kuukautiskiertosovellus oli oikeassa ehdottaessaan hedelmällisiä päiviä, hän naurahtaa.

Hän on suunnitellut raskauden ajoituksen tarkkaan, laskettua aikaa silmällä pitäen.

Alkuvuodesta on tulossa iso remontti kotona, se täytyy saada ennen vauvaa alta pois.
Tuleva äiti ei välttämättä itse pysty osallistumaan, mutta mieshän vastaa siitä.

Toinen kriteeri oli lempibändin keikka toukokuun lopussa.
Hän haluaa ehdottomasti päästä sinne.

Ja onhan kesällä muutenkin aika helppoa, kun ei tarvitse pukea ja kuskata vastasyntynyttä toppavaatteissa.

Ja kappas vain, laskettu aikahan on seitsemäs heinäkuuta.
Juuri sopivasti.

Vuosien ajan tämä oli aina suurin raivonaiheeni.
Se sai vereni kiehumaan niin, että pelkäsin useasti pyörtyväni.

Sumensi näkökenttäni niin, että teki mieli lähinnä hakata jotain tohjoksi.
Jotain, tai mieluummin joku.

Eihän tämä hänen vikansa ole.
Minkä hän sille voi, että asioita tapahtuu kuin itsestään?

Pakotan itseni onnittelemaan.
Kysymään, mitkä ovat hänen tunnelmansa.

Tuntuu aika mukavalta.

Onhan tässä paljon sisäistettävää.
Ja tulee kaikenlaisia hankintoja, niihin täytyy perehtyä.

Entä olemmeko me harkinneet toista lasta, hän tiedustelee.
Nythän voisi olla aika sopiva hetki, kun poika on jo vähän isompi?

En säästy raivolta nytkään.
Se ei ehkä sokaise samalla tavalla, mutta kiehun yhtä kaikki.

En kertakaikkiaan voi käsittää, että jotkut ihmiset todella suunnittelevat lapsia, kuin kauppatilauksia Prismasta. Miettivät, olisiko kivempi synnyttää alku- vai loppukesästä, ja valitsevat sitten itselle mieluisen.

Samaan aikaan kun on olemassa ihmisiä, jotka tietävät hirveitä asioita lisääntymisestä.
Ja sen kautta myös itsestään.

En ikinä tule ymmärtämään sitä.

Se ei mahdu oikeustajuuni, ei mihinkään tajuntani tasoon.
Se sopii sinne niin huonosti, että sanat meinaavat loppua kesken.

Jotkut todella miettivät lähinnä sitä, sopivatko vauvan ensikuukausikuviin paremmin kesäkukkaset vai syksyn kellastuneet lehdet. Sitä, että kesän valoisimpaan aikaan olisi helpompi valvoa uuden tulokkaan kanssa.

Vai mutta toisaalta, onhan elokuussakin tunnelmaa?

Jälleen kerran

Katson ulos ikkunasta.

Syksy on tullut.

Monenkirjavia lehtiä kieppuu tuulessa, ihmisten jaloissa, teiden pientareilla.
Niin kuin aina ennenkin.

Asiat ovat yksinkertaisia, ja samaan aikaan kaikkea muuta.
Niin kuin aina ennenkin.

"Ja nyt olet taas siinä tilanteessa, jossa olet lapsitoiveesi kanssa yksin”, terapeuttini kertaa.
Hän katseensa on mietteliäs.

"Niin olen."

Olemme molemmat hetken hiljaa, kuulostelemme sanojen painoa.

"Jälleen kerran."

"Niin", sanon hiljaa. "Jälleen kerran." 

 

 

Noin vain

 

Kevätmarkkinoilla eräs etäinen äitituttava tulee tervehtimään.
Lapsemme ovat suunnilleen samanikäiset.

Sitten katseeni kääntyy hänen mahaansa.

”Mulla on tässä tällainen rantapallo”, hän hymyilee.
”Joo.”

Tämä tuli liian yllättäen.
En ole varautunut yhtään, kuten yleensä aina olen.

”Jäin pari viikkoa sitten äippälomalle.”
”Okei.”

Tuijotan häntä hölmönä löytämättä sanoja.
Yritän hymyillä, jos se vaikka korvaisi puheen.

”Vähän ois semmonen tunne, että sais jo kohta tulla.”
”Niin.”

En vain pysty onnittelemaan.
En saa sitä sanaa tulemaan suustani ulos.

Mies ja lapsi ovat hävinneet ihmisvilinään kohti metrilakuja, rattaissa kiinni oleva ilmapallo mukana leijuen. Liukenen heidän peräänsä niin nopeasti kuin vain voin, enkä edes kovin sulavasti tai luontevasti.

Keskustelu jää kiusallisesti kesken.

En kysy, miten hän on voinut. En toivota tsemppiä viimeisiin viikkoihin, en hyvää jatkoa.
En sano edes, että nähdään taas.

Lähden vain raukkamaisesti karkuun.

Muistan, että hän oli pitkään todella, todella väsynyt.

Ja nyt hän on siinä, noin vain.

Haulikolla täyteen surua

Perhekerhossa kuuntelen, kun kaksi äitiä ja yksi isä puhuvat toisen lapsen haluamisesta ja siihen sopivasta ajankohdasta.

”Nii, onko se sit kuitenki parempi, että ois toinen jo päässyt vaipoista eroon..” pohtii toinen äideistä.

”Joo, kyl se vähän mietityttää et nytkö sit jo toista tähän heti perään”, isä huokaisee.

”Me ainakin ollaan ajateltu, ettei liian iso ikäero oo kiva. Kyl me halutaan se pieni ikäero. Kaks vuotta ois just hyvä varmaan”, sanoo minulle tutumpi äiti.

Parin kuukauden kuluttua hän on raskaana.

”Joo tää oli kato tosi kätevä tähän kohtaan. Mä aloin laskea tätä silleen, että vauva syntyis just muutama kuukausi ennenkun Elmeri täyttää kaksi. Niin mun mies saa sit pidettyä vanhempainvapaansa Elmeristä. Saadaan olla koko perhe monta kuukautta yhdessä kotona vauvan ja Elmerin kanssa.”

Tuijotan häntä ilmeettömänä, näkemättä mitään.

”Niin mä sit aattelin, että no NYT”, hän hymyilee.

Sä sit aattelit, että no nyt.

Vauvauutisia on kuulunut tasaiseen tahtiin jo viime kesästä lähtien.

Tahattoman lapsettomuuden aikana ajattelin, että jos joskus saan oman lapsen, uutiset eivät koskettaisi enää samalla tavalla, koska niihin liittyvä kipu on hävinnyt.

Olin väärässä.
Siinä, ja monessa muussakin asiassa.

Olen itkenyt autossa kuultuani hyvän ystävän uudesta raskaudesta.

Itkenyt sitä, että haluaisin haluta toista lasta.
Sitä, etten uskalla haluta.

Sitä, etten tiedä, miten siitä selviäisin.
Miten me selviäisimme.

Sitä, etten todennäköisesti tule saamaan edes mahdollisuutta yrittää.
Sitä, että kaikesta huolimatta tiedän, että haluaisin yrittää.

Kaikkein eniten vauvauutisissa on sattunut se, mitä ne niin räikeästi alleviivaavat:
Olen erilainen kuin muut. Olen pärjännyt huonommin, kuin muut.

Muille vauvavuosi oli ehkä ajoittain hiukan raskas, mutta ei mitään sen kummempaa.
Ei mitään sellaista, minkä vuoksi toivetta toisesta lapsesta täytyisi miettiä tarkemmin, harkita, pohtia.

Minulle se oli jotain ihan muuta.

Miksi niin monille muille vaikuttaa olevan ilmiselvää toivoa toista lasta?
Miten he pystyvät siihen?

Minulle he näyttäytyvät rohkeuden tasoltaan kuin maagisina, muinaisina viikinkisotureina.
Itse olen se heidän uljaiden hevostensa kavioiden alla vilistävä rotta.

Meillä on kolme alkiota pakkasessa.
En tiedä, mitä niille tulevaisuudessa tehdään.

Joskus meidän täytyy päättää.
Se tieto itsessään tuntuu musertavalta.

Pelkkä ajatus keskusteluista, joita joudumme käymään, saa minut voimaan pahoin.

Tiedän Miehen mielipiteen.
Hän ei halua toista lasta. Eihän hän alun perin halunnut tätä ensimmäistäkään.

Hän on nähnyt, miten pahaa vauvavuosi meille teki, erityisesti minulle.
Hän ei ikimaailmassa haluaisi kokea sitä uudelleen.

Ei ottaa sitä riskiä, että tällä kertaa kaikki menisi vielä huonommin.
Mitä ikinä se tarkoittaisikaan, siitä hän ei haluaisi ottaa selvää.

Luulin, etten lapsen saatuani kykenisi kokemaan toisten raskausuutisista aitoa surua.
Sellaista surua, joka tuntuu kaiken alleen peittävältä, kuristavalta, hukuttavalta.

Kyllä pystyn, selvästikin.

Tahattoman lapsettomuuden aikana tuntui siltä, kuin joku olisi ampunut minuun ison reiän.
Kliseisesti sanottuna sisälläni oli valtavan iso aukko, joka humisi tyhjyyttään, ja jota särki jatkuvasti.

Se kasvoi umpeen, kun sain lapsen.

Mitä en tiennyt, oli se, että minuun oli vuosien varrella ilmestynyt myös pienempiä aukkoja.
Joka puolelle hajautuneena, laajalle levittäytyneenä, massiivista tuhoa tehneenä.

Minut oli ammuttu haulikolla täyteen surua.

Ne reiät eivät mene umpeen.
Ne tulevat esiin mitä omituisemmissa hetkissä ja tilanteissa.

Vaikka silloin, kun joku kertoo ajatelleensa, että NO NYT.

Ne kulkevat mukanani aina.

Jalkapallo

Tänä kesänä takapihallamme on jalkapallo.

Tahattomasti lapsettomana minulla oli tapana tarkastella kävelylenkeillä ihmisten pihoja. Ajauduin tekemään sitä etenkin kesäisin.

Tunsin katselevani sisään sellaiseen elämään, johon minulla ei ollut muuta pääsyä.

Ehkä eniten kaikista näyistä satuttivat juuri ne pihat, jotka olivat tällä hetkellä hiljaisia, vaan eivät selvästikään kauaa.

Hiekkalapiot olivat jääneet ämpärin kanssa esille.
Oli lähdetty päiväunille, ehkä väli- tai iltapalalle.

Potkulaudat, traktorit ja trampoliinit tönöttivät nurmikolla irvokkaina, suorastaan maireina.

Noillakin on.
Ja noilla.

Hei, tuolla on talo, jossa ei ole mitään merkkiä lapsesta!
Paitsi tuo autotallin takana oleva pitsiverhoinen leikkimökki.

Ne olivat mielessäni onnistuneiden ihmisten pihoja.
Niiden, jotka olivat saavuttaneet elämässään sen tärkeimmän.

Eilen illalla huomasin, että takapihallemme oli unohtunut lojumaan Miehen jalkapallo. Hän oli potkinut sitä poikamme kanssa aiemmin päivällä.

Mietin ensin pitkään, miksi näky tuntui minussa niin oudolta.

Sitten ymmärsin.
Meidän pihastamme oli tullut sellaisten ihmisten piha.

Tänään, lapsettomien lauantaina, mietin kuitenkin ennen kaikkea yhtä kohtaamista muutama viikko sitten.

Olimme poikani kanssa kahvilan kassalla.
Hän istui ostoskärryissä.

Edellämme oli kaksi iäkästä rouvaa, kaikesta päätellen ystävättäret.
Toinen rouvista oli jo maksanut ja lähtenyt tarjottimensa kanssa etsimään mieluisaa paikkaa.

Toinen rouvista oli maksamassa omaa kakkupalaansa.
Hänen silmänsä hakeutuivat poikani silmiin, ja jäivät kiinni.

Hän ei yksinkertaisesti saanut irroitettua katsettaan pojastani.
Poika tuijotti häntä takaisin uteliaan vakavana.

Rouvan kasvoille levisi aseistariisuva hymy.
Hän vaikutti unohtavan tyystin ajan, paikan ja tilanteen, missä oli.

”Voi oletpa sinä niin suloinen”, hän henkäisi.
Poika jatkoi tuijottamistaan suurilla tummilla silmillään.

Seurasi monenlaisia asiaan kuuluvia kysymyksiä.

Minkäikäinen poikani on. Sanooko jo sanoja. Käveleekö.
Ja minkäsväriset nuo silmät oikeastaan ovatkaan, nyt kun tarkemmin katsoo?

Kaiken tämän ajan hän tuijotti poikaani lumoutuneena, täysin kahvilan hälinän, takanaan kasvavan jonon ja odottavan ystävättärensä unohtaneena.

Hänen katseessaan oli jotain erityistä, mistä en kuitenkaan saanut kiinni.
Niin loputtoman pehmeää, hellää. Kuin poikani olisi ollut ihmeellisin asia, jonka hän on nähnyt.

Kaiken pysähtymisen ja ajan arvoinen.

Ja samaan aikaan katseessa oli jotain muuta.
Jotain, mitä en osannut sanallistaa.

Samaan aikaan hämmentyneen oloinen kahvilan työntekijä yritti kassalla saada selvyyttä, mitä minä haluan tilata.

En tietenkään halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta tai töykeältä, enkä antaa kuvaa, että rouva jollain tapaa häiritsisi tai olisi tielläni, joten vastailin parhaani mukaan vuoroin rouvan ja vuoroin kassatyöntekijän kysymyksiin rouvan seisoessa edelleen siinä paikalla, johon hän oli niille sijoilleen seisahtunut kohdatessaan lapseni. Siinä, missä oikeastaan minun kuuluisi olla ja maksaa tilaukseni.

”Sinä katsot minua niin tarkasti, voi hyvänen aika”, hän huokaisi.
Poika jatkoi tuijottamistaan.

”Mikä hänen nimensä on?” hän kysyi. Kerroin. ”Hauska tutustua”, hän esittäytyi koskettaen pientä kättä lempeästi, ”minun nimeni on Kaisa (nimi muutettu).”

Hymyilin. Juttelimme vielä hetken.

”Minulla kun ei ole omia lapsia”, hän sanoi lopuksi hiljaa.
”Eikä tietysti lapsenlapsiakaan.”

En keksinyt muutakaan sanottavaa, joten nyökkäsin, ja sanoin ”niin”.
Ymmärsin nyt, mitä hänen katseensa oli täynnä.

En tiennyt oliko se surua, vai pikemminkin haikeutta.
Sen tiesin, että siinä oli kaipausta.

”Oikein hyvää päivänjatkoa teille”, rouva toivotti lopuksi.
”Kiitos samoin teille.”

Tänään mietin häntä ja sitä, että minullekin olisi voinut käydä niin.

Se voisin aivan hyvin olla myös minä, joka aina vain, vuodesta toiseen katselee jalkapalloja toisten takapihoilla. Joka vuosikymmenten päästä kohtaa kahvilassa samanlaisen lapsen, samalla tapaa.

Saavuttamattomasta lumoutuen.

Enemmän kuin tuhat sanaa

Pää on väsymyksestä pehmeä.

Yöt sujuivat jo paremmin, muutamia kertoja suorastaan loistavasti. 

Se järjetön euforia, jonka 6-7 tunnin yhtenäisestä unipätkästä voi saada.
(Toki havahduin pari kertaa siihen, miksei kuulu mitään. Kerran kävin katsomassa, hengitetäänkö pinnasängyssä vielä.)

Se sai pohtimaan, millainen oloni mahtaisi olla, jos olisin nukkunut jo pitempään paremmin.

Jos näitä öitä olisi takana jo viikkoja, ehkä kuukausia.
Miten voisin fyysisesti? Entä henkisesti?

Jo yhden hyvin nukutun yön jälkeen oli kuin joku olisi vihdoin sytyttänyt valot päälle. Tällaiseltäkö elämä voi tuntua, ihmettelin ääneen. Olin jo ehtinyt unohtaa, millaista sen on mahdollista olla.

Sitten tapahtui sitä kuuluisaa Jotain.
Ja sitten saimme vielä päälle flunssan.

Nyt olemme luisuneet takaisin alkutekijöihin.

Takaisin siihen samaan kierteeseen, jossa pitäisi jaksaa tehdä asioille jotain, jotta yöt sujuisivat paremmin. Pitäisi jaksaa tehdä muutoksia, jotka ehkä auttavat, ehkä eivät.

Mutta kun ei vain jaksa.

Kaikki voimat ovat jo tällä hetkellä käytössä, eikä niitä ole yhtään ylimääräistä.
Myös vara-akut huutavat tyhjyyttään.

Neuvolan mukaan vauvamme on eroahdistunut, eikä siksi hyväksy isäänsä esimerkiksi öisin lohduttamaan. "Sekin on vaihe", neuvolasta kerrottiin. "Hyvä uutinen on, että se menee ohi".

Kukaan ei vain tiedä, milloin.
Tunnin vai kahden kuukauden päästä.

Jos rehellisiä ollaan, välillä iltaisin tuntuu siltä, kuin olisin hukkumassa.
Etten jaksaisi enää yhtään, kun ei ole enää mitään, mitä antaa.

Uin mustassa, tahmeassa mönjässä. Se ympäröi minut kokonaan, ulospääsyä ei ole.
Pyristelen itseni tainnoksiin, haukon happea, kauhon kaikin voimin pysyäkseni pinnalla.

Mutta ei auta. Vauvalle on tehtävä jatkuvasti monenlaisia asioita, joihin kelpaan vain minä.
Hänet on laitettava illalla nukkumaan. Kun hän havahtuu, häntä on yritettävä tyynnyttää, saada jatkamaan unta.

Jotkut sanovat, että häntä pitäisi vain "koulia" uudelleen sietämään Miestä öisin.
Kuten teimme jo kerran viime vuoden puolella, tuloksenamme parempia öitä.

Sen lisäksi, ettei kumpikaan meistä - en minä eikä Mies - meinaa fyysisesti jaksaa tehdä sitä uudestaan, minun on äärimmäisen vaikea sietää vauvan itkua.

Se saa etenkin pitempään jatkuessaan minut sellaisen ahdistuksen valtaan, että jokin särkyy sisälläni.
Hätäännyn, alan voida pahoin, olemassaolosta tulee sietämätöntä.

Taannoin etsin tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Minulla ei ole (ainakaan vielä) diagnosoitu sellaista. Nämä ovat veteen piirrettyjä viivoja, neuvolapsykologini sanoi tarkoittaen rajaa pitkään jatkuneesta kuormituksesta (väsymyksestä, hormoneista sekä yleisestä mullistavasta elämänmuutoksesta) johtuvan mielialaoireilun ja diagnosoitavissa olevan synnytyksen jälkeisen masennuksen välillä.

Mutta olen melko varma, että jotain sellaista tässä on.

Törmäsin englanninkieliseen aiheesta kertovaan sarjakuvakirjaan nimeltä "Dear Scarlet - The Story of My Postpartum Depression" , jonka on tehnyt kiinalais-kanadalainen Teresa Wong.

Googletin ahnaasti kaikkia kirjan sisällöstä saatavilla olevia kuvia, sillä harmikseni sitä ei löydy kirjastosta. Harkitsen ostavani sen e-kirjana Amazonista, jotta pääsisin lukemaan kokonaisuuden.

Kuvat nimittäin puhuttelivat paljon. Tämä kuva on Google-haun tulos kyseisen kirjan yhdestä sivusta.

Se on kuva, joka puhutteli kaikista eniten.
Vihdoin jotain, mikä kuvastaa sitä kaaosta, mitä päivittäin tunnen.

Enemmän kuin tuhat sanaa, sen kuva todella kertoo.

 

Yli

Laskettu aika tulee ja menee.

Saan kymmeniä ja taas kymmeniä tiedustelevia viestejä, jotka alkavat kaikki sanalla "Joko?"
Ensin vastaan niihin hyväntuulisesti, mutta jossain välissä alkaa ärsyttää, turhauttaa.

Mistä minä tiedän, onko kohta Sen Aika?
Mistä minä tiedän, tuntuuko jotain sensuuntaista, kun enhän edes tiedä, mitä sensuuntainen voisi olla?

Jossain vaiheessa viestit vähenevät. Ärsyynnyn ja turhaudun siitäkin. Onko minusta tullut niin toivoton tapaus, että nyt kaikki jo olettavat, ettei synnytys varmasti ole vieläkään käynnistynyt?

Sairaalakassi lojuu pakattuna makuuhuoneen nurkassa. Välttelin sen pakkaamista monta monituista viikkoa. Mutisin uhmakkaasti milloin mitäkin hämärää ja epämääräistä sen valmiutta tiedusteleville.

Sitten eräänä päivänä innostuin.

Nyt kassi painaa kuin synti, koska se pursuaa kaikenlaista pikkupurtavaa. Pelkään, että kivuissani unohdan Miehen, että hänkin unohtaa kaiken keskellä itsensä eikä kukaan muukaan muista häntä, ja hän pökertyy lopulta sairaalan lattialle oltuaan syömättä tuntikausia, kenties vaikka vuorokauden. 

Joka päivä toistelen kuin mantraa, mitä kassista vielä puuttuu, mitä sinne pitäisi kyetä lisäämään viime hetkillä. Miehen vaatteet, joita hän ei ole saanut katsottua. Hammasharjat, deodorantti, laturi, Pupu.

Öisin valvon ja mietin kaikenlaista. Edelleen tuntuu käsittämättömältä, että sisälläni on joku, jolla on oma sydän, omat luut, aivot, kynnet ja varpaat.

Tiedän varmaksi, että tulen vielä ikävöimään tätä vatsaa.
Häntä sen sisällä, näitä liikkeitä.

Jos rehellisiä ollaan, ikävöin niitä jo valmiiksi.

Elämämme ovat tietyllä tapaa toisistaan riippuvaisia.
Mutta tavallaan eivät kokonaan, enää koskaan.

Jos nyt ummistaisin silmäni enkä aamulla enää heräisi, ei todennäköisesti heräisi hänkään.
Jos kuolisin sillä tavalla, kenenkään huomaamatta yllättäen, hänkin kuolisi.

Mutta jos oltaisiin tarpeeksi nopeita, hänet pystyttäisiin pelastamaan.
Hänet voitaisiin kaivaa hätäsektiolla sisältäni, repiä irti minusta.

Olemme aikoja sitten ohittaneet vaiheen, jossa hän ei mitenkään pärjää ilman minua.
Jossa hän väistämättä kuolee kehoni ulkopuolella, jos ei pysy elossa sen sisällä.

Se tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja ravistelevalta.
Lohdulliselta ja lohduttomalta.

Niin ohikiitävän lyhyt on ajanjakso, jonka tuleva äiti on lapselleen elintärkeä, kiistatta korvaamattomissa.

Päivien tapahtumat sekoittuvat toisiinsa. Kuten myös öiden, vielä aivan erityisesti öiden.
Aamulla en ole lainkaan varma, montako kertaa olen käynyt yön aikana vessassa.

Yleensä olen ollut hyvä hahmottamaan tällaisia asioita, niiden jäsentäminen on minulle helppoa.

Kykenen tarkan muistini avulla helposti muistelemaan viikon tai parin takaisia, melko tavanomaisiakin tapahtumia. Yhdistämään lankoja, päättelemään niistä, missä olin milloinkin ja mitä sitten tapahtui.

Nyt en välttämättä muista, tapahtuiko jokin tietty asia eilen, vai sittenkin toissapäivänä. Päivällä muistelen jotakin yöllistä tapahtumaa enkä tiedä, tapahtuiko se viime yönä, vai sitä edellisenä.

Oliko se viime yö, kun oli yhtäkkiä kauhea jano ja join omenamehua suoraan purkista, vaikka öisin juon aina vain vettä? Oliko se sittenkin toissayö, vai onko niin käynyt jo kahtena yönä peräkkäin?

Ajatukset ovat täynnä aukkoja. En saa niistä kiinni vaan ne lipsuvat otteesta, jään haromaan tyhjää.
Kaikki on samaa odotuksen sumentamaa massaa.

Ihmettelen edelleen, miten kummallisen vaivatonta raskaana oleminen keholleni vaikuttaa olevan.
Siihen nähden, miten uskomattoman hankalaa raskaaksi tuleminen sille oli.

Olen viikkokausia saanut varoittavan pahaenteisiä "Odotapas vain!" -toteamuksia voinnistani.

Kyllä ne viimeiset viikot ovat fyysisesti vaan niin tuskaisia. Pian olosi käy tuosta paljon tukalammaksi. Silloin toivot, että se syntyisi NYT HETI. Tulee kaikenmaailman kipuja, kolotuksia, turvotuksia.

Mutta ei niitä tule.
En ole tuskainen, vaivainen tai kivulias.

Olen lähinnä hidas kävelemään ja heräilen öisin.
Niin, ja tietyt sormeni puutuvat herkästi, ilmeisesti jokin hermo painaa jotain toista.

Väsyn herkemmin, mutta jaksan silti yllättävän hyvin. Kun päivään mahduttaa yhden fyysisen "päätapahtuman", esimerkiksi kaupassa tai kävelemässä käymisen, pärjään oikein kelvollisesti.

Äitini kauhistuu, kun käyn kaverin kanssa ostoskeskuksessa pyörimässä.
"Miten ihmeessä sinä voit sinne mennä, siis enää tässä vaiheessa?" hän siunailee.

"Miksi en voisi?" kysyn häneltä.

Pitäisikö minun vain istua kotona kädet ristissä, ja ajatella joka sekunti, että ei vieläkään, eikä vielä?

Ei kai tässä sentään voi ajatella olevansa jonkinlaisessa jatkuvassa vaarassa, isossa kaupungissa, jossa sairaala on aina lähellä? Kai sentään jotain saan tehdä ja jonnekin kodin ulkopuolelle mennä?

Kaikki on omituisen ristiriitaista.

Mitään hätää tai kiirettä ei varsinaisesti ole.
Fyysisen voinnin puolesta jaksaisin tällaista oloa helposti vielä viikkotolkulla.

Vauva on aktiivinen ja liikkuu paljon. Niin paljon, että alan vähitellen ymmärtää, miltä peruskalliosta tuntuu maanjäristyksen koittaessa.

Mutta henkiseltä puolelta kaikki onkin sitten sekavampaa.

Eihän sitä pääse pakoon, mikä leijuu kaiken yllä yhtä räikeänä kuin valtava neonvihreä EXIT-kyltti.
Se, että tässä nyt kovasti odotetaan jotakin tapahtuvaksi.

Lainaan annettu

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei lapsen toivomisessa liene useinkaan kysymys pelkästä pyyteettömästä hyväntekeväisyydestä. Siitä, että haluaisi vain ja ainoastaan päästä antamaan kaikkensa jollekulle.

Tottakai lapsen kautta haaveilee saavansa jotain hyvää ja toivottavaa itselleen, omaan elämäänsä.

Iloa, valoa, lämpöä, sisältöä, merkitystä.
Mitä se sitten kenellekin on.

Ajattelen, että päävastuuni on pitää lapsesta huolta. Suojella häntä, ajatella häntä kaikessa ensin.
Laittaa hänen tarpeensa omieni edelle, kantaa vastuu hänestä. Rakastaa häntä sellaisena kuin hän on.

Ja mitä siihen tulee, mitä hän minulle antaa.

Minun tulee nauttia hänestä sen aikaa, kuin vain saan, ja minulle annetaan.
Sen aion myös tehdä.

Sillä hänen tehtävänsä on vain ja ainoastaan elää omaa elämäänsä.
Löytää itselleen parhaiten toimivat tavat siitä nauttimiseen.

Siinä minun tulee olla apuna, tarjoamalla hänelle vakaa pohja, jonka päälle rakentaa.
Antamalla hyvät valmiudet. Ei täydelliset, mutta riittävän hyvät.

En voi rakentaa omaa tulevaisuuttani sitä ajatellen, että hän tulee olemaan tiiviisti läsnä elämässäni myös nuorena aikuisena tai sen jälkeen. Toki uskon, että pelkästään hänen olemassaolonsa tulee tuottamaan minulle iloa aina.

Mutta hän voi haluta lähteä opiskelemaan Brasiliaan tai muuttaa töiden perässä Samoalle.
Löytää kutsumuksensa tiibetiläisen luostarin yksinkertaisesta elämästä.

Eikä siinä ole mitään väärää.

Minua ovat aina karmineet erinäiset puheenvuorot, julkkisten haastattelut tai kahvipöytäkeskustelut, joissa oman (yleensä vielä pienen) lapsen täysi-ikäistynyt elämä on vanhemman puheissa jo osittain käsikirjoitettu valmiiksi.

Tavoitteenani on rakentaa yrityksestä hieno perintö, jonka parissa lapseni on helppo jatkaa.
Mistä tiedät, että hän haluaa jatkaa?

Täällä ostamallani kesämökillä on sitten ihanaa nauttia lapsenlapsista.
Mistä tiedät, että sellaisia tulee?

Halusin tulla nuorena äidiksi, niin jaksan olla lapselleni apuna hänen ruuhkavuosissaan.
Mistä tiedät, että hänelle on tulossa sellaiset? Tai että apuasi tarvitaan tai edes kaivataan?

Jos jossain kohtaa elämässä täysi-ikäistynyt lapsi ei jää lähelleni ja tapaamme harvakseltaan, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että olisin tehnyt jotain väärin, tai että välimme olisivat ei-läheiset, huonot.

Tarkoitan, että jos hän valitsee olla elämässäni tiiviisti mukana vielä aikuisenakin, se on plussaa, muttei millään tapaa itseisoletus. Hän voi valita myös toisin, ja hänellä on siihen kaikki oikeus.

Sillä se, että olen hänen äitinsä, ei velvoita häntä mihinkään.

Tottakai haluan ja toivon läheistä suhdetta hänen aikuistuttuaan, niin kuin kuka tahansa muukin.
Enkä tietenkään missään tilanteessa toivo, että välimme syystä tai toisesta katkeaisivat kokonaan.

Mutta se, mitä minä haluan, ei kuitenkaan ole olennaista.

Hän ei jää velkaa, joka hänen pitäisi jossain vaiheessa maksaa, hyvittää.
Tulemalla joka sunnuntai päivälliselle, tai taluttamalla minua palvelutalon pihassa.

Pääasia, että hän on onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä.
Missä ikinä meneekin, mitä ikinä tekeekin.

Niin kauan, kun hän on elämää kanssani ja avullani opetteleva pieni ihminen, saan itseoikeutetusti pitää hänet lähelläni, lainaan annettuna päivieni ilona.

Joskus tulee kuitenkin se hetki, kun niiden oikeuksien ja oletusten on aika päättyä.

Vähitellen, ehkä nopeammin kuin ikinä uskoisin, hänen on aika valita omat polkunsa.
Ihmiset, jotka hän haluaa lähelleen.

Sen, kuulunko minä heihin ja millä asteella, valitsee vain hän itse.

Minä halusin hänet.
Mitä hän haluaa, se on hänen asiansa.

En koskaan voi olla hänelle niin paljon, kuin hän on minulle.
Ja niin on oikein, niin sen kuuluukin mennä.