Kevätmarkkinoilla eräs etäinen äitituttava tulee tervehtimään.
Lapsemme ovat suunnilleen samanikäiset.
Sitten katseeni kääntyy hänen mahaansa.
”Mulla on tässä tällainen rantapallo”, hän hymyilee.
”Joo.”
Tämä tuli liian yllättäen.
En ole varautunut yhtään, kuten yleensä aina olen.
”Jäin pari viikkoa sitten äippälomalle.”
”Okei.”
Tuijotan häntä hölmönä löytämättä sanoja.
Yritän hymyillä, jos se vaikka korvaisi puheen.
”Vähän ois semmonen tunne, että sais jo kohta tulla.”
”Niin.”
En vain pysty onnittelemaan.
En saa sitä sanaa tulemaan suustani ulos.
Mies ja lapsi ovat hävinneet ihmisvilinään kohti metrilakuja, rattaissa kiinni oleva ilmapallo mukana leijuen. Liukenen heidän peräänsä niin nopeasti kuin vain voin, enkä edes kovin sulavasti tai luontevasti.
Keskustelu jää kiusallisesti kesken.
En kysy, miten hän on voinut. En toivota tsemppiä viimeisiin viikkoihin, en hyvää jatkoa.
En sano edes, että nähdään taas.
Lähden vain raukkamaisesti karkuun.
Muistan, että hän oli pitkään todella, todella väsynyt.
Ja nyt hän on siinä, noin vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti