Mitenkähän se pistäminen?

Lusikoidessani jäätelöä kupista kerron ystävälleni, että olen vasta kunnolla alkanut hahmottaa toukokuussa tapahtuvan ensikäynnin seurauksia.

Toivon mukaan suunnittelemme pian koeputkihedelmöityshoitoja.

Olemme menossa IVF-hoitoihin.

Paino sanalla hoitoihin. Joissa ei vain hoideta minua jonkun toisen toimesta, vaan totta tosiaan, myös minun pitäisi todennäköisesti tehdä jotain hoitoihin liittyvää kotona, itselleni.

Kuten pistää itseäni. Useina päivinä peräkkäin. Luoja ties kuinka monta kertaa.

Neuloilla, jotka ovat mahdollisesti pelottavampia ja tekevät enemmän kipeää kuin tuttu irrotuspiikki.

Olen jokseenkin neulakammoinen. Muistan oikein hyvin ajan, jolloin Ovitrellen mitätön neula näytti kammottavan pitkältä, miten käteni tärisivät sitä ensimmäisiä kertoja pistäessä.

Toisaalta totuin siihen. Siihenkin.
En nopeasti, mutta totuin silti.

Mutta mitä jos nämä piikit oikeasti sattuvat, kirvelevät?
Mistä olen saanut käsityksen, että ainakin joissain niistä on paksumpi ja "tylpempi" terä?

Ystävä hörppää kahvia omiin ajatuksiinsa uppoutuneena.

Hänen takanaan puhutaan Ukrainan sodasta, minun selkäni takana SM-liigan playoffseista. Nuorisojoukko astuu kahvilan ovesta sisään, heitä on useampi poika ja yksi tyttö. Miksi se usein meneekin juuri niin?

"Mitenkähän se pistäminen sitten?" mietin ääneen.

Pystynkö siihen?

Jos en, pystyykö Mies siihen?

Miltä hänestä tuntuisi osallistua niin konkreettisesti hoitoihin?
Olisiko se hyvä asia, lähentäisikö meitä? Vai huono idea, liikaa paineita?

Emme ole, yllätys yllätys, puhuneet tästäkään Miehen kanssa.

Ystävä nostaa katseensa kahvikupista, katsoo minua pitkään hiljaa.

"Jos kukaan ei muu pysty, niin minä pistän sinua."

Hän ei koskaan tule käsittämään, miten paljon tuo lause merkitsee.

Pala kurkussa

Juhlistamme työkaverin jäämistä äitiyslomalle. Yritän hymyillä, ja kai onnistunkin.

Yhteislahja kortteineen annetaan. Hänen ympärillään hössötetään, kysellään voinnista, vaatteista, tarvikkeista, toivotetaan kauniita asioita. Hän saa vinkkejä niin loppuraskausajan viettoon, synnytykseen kuin vauvan kanssa kotiutumiseenkin.

Hän lupaa tulla käymään vauvan kanssa meitä tervehtimässä.

Katson häntä.
Siinä hän istuu, muistamisten ja herkkujen ympäröimänä.

Siinä hän nyt on, uuden edessä.
Tuttuna, mutta samaan aikaan jotenkin yhtäkkiä vieraana.

Hänen sylissään on pian vauva.
Ensimmäinen oma lapsi, jota ilman hän ei enää voisi kuvitella elämäänsä.

Lopun työpäivän hoidan tarvittavat asiat robotin lailla.

Tulen kotiin.

Vasta silloin tunnen palan kurkussa. 
Se on kaihertanut siellä koko päivän, kuin se ei itsekään oikeastaan haluaisi olla olemassa.

Mies soittaa. Kysyy, onko jotain, mitä kaupasta pitäisi tuoda.

En tiedä, vastaan. Olemme pitkään hiljaa. Lopulta sanon, että haluaisin babypinaattia.

Lopetan puhelun.

Itken.

Verta 18

"Kohdun hiljaisuus. Sen suurempaa hiljaisuutta ei ole."

- Anna-Leena Härkönen kirjassaan Heikosti positiivinen -

Kaksi vuotta

Tasan kaksi vuotta sitten perustin blogin.

En rehellisesti sanottuna osaa kuvitella näin jälkeen päin, miten olisi käynyt, jos en olisi tehnyt niin.

Miten olisin tullut toimeen, jaksanut, pystynyt, osannut olla. Jos ei olisi tätä väylää purkaa, jäsentää, pohtia. Hahmottaa sitä, että tämä kaikki todella tapahtuu, ja se tapahtuu juuri minulle.

Jos en olisi saanut lukea kaikkia niitä ajatuksia, tervehdyksiä, toivotuksia, tsemppejä, sydämiä.

Kaikista niistä haluan teitä kiittää.

En olisi tässä, enkä tällainen kuin olen, ilman niitä.

Niinä päivinä, kun en kirjoita mitään, tunnen itseni jollain tapaa levottomaksi.
Kuin paikkani tässä maailmassa alkaisi hämärtyä, loitota kauemmas.

Kun asetan sormet näppäimistölle, löydän taas paikkani.
Sen tutun, missä olen kuin kotonani. Missä en jatkuvasti kaipaa muuanne.

Kun kuljen pitkin poikin elämää, ja kohtaan kaikenlaista, mieleni jäsentää tapahtunutta tekstiksi.

Lausutut sanat, kesken jääneet ajatukset, vaihtuvat tilanteet, ohikiitävät osat, palaset, hetkissä ja hetkien taustalla. Osaan käsittää kaiken sen paremmin sanojen avulla. Löytää niistä merkityksiä, jotka muuten jäisivät huomaamatta.

Se on ollut minussa aina, nyt vain käytän sitä.

Tämän haluan kertoa teille, mietin usein.

Tämän haluan muistaa. Ajasta, joka varmaan joskus loppuu, tavalla tai toisella.

Joskus ajattelen, etten tiedä, mistä kirjoittaisin.
En ole ihan varma, onko mistään mitään sanottavaa.

Sitten käy aina samalla tavalla. Olen paikoillani, katson valkoista tyhjää.
Tekstiä ryöppyää ulos. En voi estää sitä tulemasta, enkä haluaisikaan.

Nämä sanat olivat minussa jo kauan ennen kuin kirjoitin tänne niistä ensimmäistäkään.

En osaa enää olla ilman niitä.

Ilman teitä, jotka ne luette.

Aika matelee

Ensimmäinen viikko ensikäyntiajan saamisen jälkeen tuntuu kevyeltä. Asiat etenevät.
Päivä pitenee, eihän toukokuu ole kaukana. Olo on helpottunut, toiveikas, odottava.

Sen jälkeen on vaikeampaa.

Aika matelee.

Ironista, että rakastamani valoisat päivät tuntuvat entistä pitemmiltä nyt, kun valoa riittää iltaan asti.
Minuutit tuntuvat tunneilta, tunnit päiviltä, päivät viikoilta, viikot kuukausilta.

Toukokuuhun on optimisimmankin arvioni mukaan noin seitsemäntoista vuotta aikaa.

Päivät kulkevat samaa rataa.

Kotoa töihin.

Töistä kotiin.

Töissä tilalleni voisi askarrella pahvista näköishahmon, jolle piirrettäisiin silmät ja suu. Jonka voisi asettaa istumaan tiimikokouksiin, lounastauoille, kahvipöytiin, neuvotteluihin ja Teams-palavereihin.

Olen läsnä, mutta ajatukset ovat muualla. En itsekään tiedä, minne ne ovat menneet.

Pyykkiä pestään, tiskikonetta tyhjennetään.
Pyykit kerätään, tiskikone täytetään ja laitetaan päälle.

Viherkasveja kastellaan.

Kauppaan, suihkuun, vessapaperi on loppu.

Ruokaa uuniin, pannulle, mikroon, kattilaan, lautaselle.

Lumet sulavat. Takapihan pensaassa näkyy yhä useammin lintu laulamassa.

Kaiken yllä lepää väsyneen pöhnän päälle asettunut kärsimätön jännite.

Valitan Miehelle tiskeistä, sotkuisuudesta, lainakilpailutuksista, monesta asiasta.
Mies huvittuu, turhautuu, ohittaa, tiuskaisee, vitsailee, vaikenee.

Nukun liian vähän, koska en saa mentyä tarpeeksi ajoissa nukkumaan.

En saa ajasta otetta. Se lipsuu käsistäni ennustamattomana kuin liukas ja hallitsematon epämääräinen massa, johon en halua koskea.

Odotan kovasti viikonloppuja, mutta kun ne saapuvat, en enää muista, minkä takia niitä odotin.
Tunnen itseni orvoksi. Aikaa on paljon, mutta yhtäkkiä en tiedäkään, mihin sen käyttäisin.

Silloin olen nukkunut paremmin ja virkeämpi, mutten tiedä, mitä sillä virkeydellä tekisin.
En muista enää, mitä silloin kuuluisi tehdä.

Aloitan vain tekemään jotakin. Vaihdan tekemistä useita kertoja, en ole tyytyväinen juuri mihinkään. Mikään ei tunnu hyvältä tai oikealta. Kuin minun kuuluisi olla jossain muualla, mutten tiedä onko sellaista paikkaa olemassakaan.

On vaikea olla.

Usein havahdun iltaisin siihen, että olen haahuillut päämäärättömästi ympäriinsä päätyen vain jumitttamaan sohvalle selaten uutisvirtaa ja katsoen toisella silmällä avoimesta televisiosta jotain yhdentekevää, jota en oikeastaan edes haluaisi katsoa, koska se ei kiinnosta.

Vaikka olisi kirjoja, joita lukea. Sarjoja, joita katsoa. Podcasteja, joita kuunnella. Ystäviä, joille soitella.

Elämä, joka pitäisi elää.

Miehen älypuutarhassa uudet salaatinversot nousevat muutamassa päivässä siementen laiton jälkeen kuin vittuillakseen, miten helppoa tämä lisääntyminen onkaan.

Vettä, valoa ja teelusikallinen ravinnetta. Siinä kaikki elämän edellytykset.

Jossain tilapäisessä mielenhäiriössä ostan jopa ensimmäistä kertaa kotiimme rairuohoa pääsiäiseksi, ja muutaman pääsiäiskoristeen. En ole varsinaisesti pääsiäisfani. Siedän sitä, en sen enempää.

Kyllä minullakin on oikeus juhlia pääsiäistä, jos haluan, vaikkei minulla ole lapsia, ärhentelen itsekseni, vaikkei kukaan ole sitä kieltänyt tai edes kyseenalaistanut.

Oikeasti salaa haaveilen, että jonain päivänä lapseni pitelee kirkkaankeltaista tipua kädessään, leikkii rusettikaulaisilla pupuilla.

Mielikuva siitä syöksyy sisälleni kylään rytistynyt kukkapuska sylissään, hörppää nopeasti kahvit ja survoo pullan suuhunsa. Lähtee pois yhtä nopeasti, kuin tulikin.

Sen ei ole sopivaa jäädä tänne maleksimaan.

lk

Tunteeton

Menen kauppaan ja ostan raskaustestin.

Mies ei ole kotona. Hänen ei tarvitse tietää.
Testistä tai siitä, että kuukautiset ovat myöhässä.

Ulkona on niin kirkasta, että silmiin sattuu.
Tuoksuu keväältä, mullalta, auringolta, elämältä.

En voi olla raskaana.

Se on hyvin yksinkertaista. En vain voi.

En näin. Ei sellaista tapahdu minulle.

Se ei ole mahdollista.

Minkäänlaisia raskausoireita ei ole. Kehoni tietää sen, minkä minäkin.

Kuukautiset ovat myöhässä, koska ovulaatio jostain syystä viivästyi.
Kierto venyy sen takia. Ei siksi, että olisin raskaana.

Luotan kehooni. Vaikka se ei tee mitään, mitä sen pitäisi tehdä.
Ei toimi ollenkaan sillä tavalla, kuin haluaisin sen toimivan.

Silti olen päättänyt uskoa, että se viestii minulle oikeita asioita.

Kun katson yhtä viivaa valkoisen autiomaan keskellä, en tunne mitään.

Hyvä.

Olen tuntenut pahempaakin, kuin en mitään.
Sen kanssa voin elää. Osaan ja voin.

Ei ole pilvistä rakennettua vaaleanpunaista kaupunkia, joka tämän takia sortuisi. 

Ei ole edes yhtä pientä hiekkalinnaa. 

Olen toiminut kaikin puolin kypsästi, järkevästi. En ole elätellyt turhia toiveita.
Onneksi huomasin ovulaatioliman. En tiedä, olisinko muuten selvinnyt tästä yhtä kivuttomasti.

Oikeastaan pidän itsestäni tällaisena.
Hallittuna, jäsenneltynä, jämäkkänä.

Toisaalta inhoan itseäni.

Sitä, millaisen lapsettomuus on minusta tehnyt.

Kohonnut riski

Olen aikaisemminkin pohtinut erilaisia riskejä, joita tilanteeseemme liittyy.

En ole eilisen teereen tyttöjä.

Tiedostan, että mikäli maailman kahdeksas ihme tapahtuisi ja tulisin hedelmöityshoitojen avulla raskaaksi, eivät ongelmamme hyvin todennäköisesti siihen loppuisi.

Mielestäni mahdollisimman realistinen suhtautuminen asiaan on paikallaan. Vaikka tulisin onnellisesti raskaaksi jossain vaiheessa, tietyt lainalaisuudet ja realiteetit vaikuttavat silti tilanteemme taustalla.

Suurin niistä on tietysti se, ettei lapsi ole yhteinen toiveemme, vaikka se onkin päätös, johon molemmat olemme sitoutuneet. Toisekseen fyysiset realiteetit kohdallani ovat PCOS:n takia epäselvät, eikä ole tietoa, miten paljon ne vaikuttavat tai vaikeuttavat raskaaksi tulemista (tai raskaana pysymistä) kohdallani.

Viime aikoina mieleessäni on alkanut pyöriä muutamia tiettyjä asioita, joiden osalta jopa ihan yleisestä lääketieteellisestä näkökulmasta katsottuna riski vaikuttaa olevan suurentunut.

En halua ajatella tai "manata", että jokin näistä skenaarioista tapahtuu. Mielestäni on kuitenkin parempi tiedostaa nämä asiat ja niiden mahdollisuus, kuin teeskennellä, ettei niitä ole olemassakaan, ja että ainoat huonot skenaariot tässä liittyisivät vain siihen, etten tule IVF-hoitojenkaan avulla raskaaksi.

Fakta kun on se, että minun kohdallani vaikuttaisi siltä, että kohonnut riski on ainakin:


1. Saada keskenmeno

Naisilla, joilla on PCOS, on kohonnut riski raskausajan ongelmiin kuten raskausdiabetekseen ja raskausmyrkytykseen, sekä suurentunut riski saada keskenmeno. 

2. Sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen

Ensi- ja turvakotien liiton sivuilla kerrotaan näin:
"Synnytykseen liittyvän masennuksen syitä ei tarkkaan tiedetä. Masennuksen taustalla voi olla äidin nykyinen tai aiempi kuormittava elämäntilanne, parisuhteen ongelmat tai sosiaalisen tuen puute. Riskitekijänä on myös äidin aiempi masentuneisuus ja raskauteen ja synnytykseen liittyvät huolet.

Tjoo. No, jos näitä nyt alkaa miettimään, niin..

Nykyinen ja aiempi kuormittava elämäntilanne? Check!

Parisuhteen ongelmat? Check!

Sosiaalisen tuen puute? Check!

Raskauteen ja synnytykseen liittyvät huolet? En ole vielä kokenut, mutta vahvasti aavistaisin, että check!

"Synnytyksen jälkeisen masennuksen ennaltaehkäisyssä puolisolla on merkittävä rooli. Häneltä saatu tuki auttaa äitiä uudessa roolissaan. Vanhempien hyvä keskinäinen suhde vaikuttaa myös positiivisesti siihen, kuinka vanhemmat kokevat uuden perhetilanteen ja vauvan syntymän."

Joo. Sehän on hirveän kiva.

Mistä päästäänkin mukavasti seuraavaan kohtaan, eli..


3. Katsoa vierestä, kun Mies sairastuu (synnytyksen jälkeiseen) masennukseen

Niin, myös noin kymmenen prosenttia iseistä kokee masennusta puolisonsa raskauden aikana tai synnytyksen jälkeen. Masennuksen taustaan voi liittyä esimerkiksi hämmennys ja riittämättömyyden tunne uudessa roolissa isänä, äärimmäiset väsymyksen tunteet sekä lapsen parisuhteen ja talouteen tuomat muutokset.

Rohkenisin veikata, ettei tätä riskiä tähän ainakaan vähennä se, ettei lapsi ole missään vaiheessa ollut Miehen omissa toiveissa.


4. Menettää parisuhteeni

Ei varmasti ole liioiteltua todeta, että näillä lähtökohdilla parisuhteellamme on kohonnut riski kariutua.

Lapsen saamisen tiedetään muuttavan parisuhteen dynamiikkaa aivan uudenlaisella tavalla, kun mukaan astuvat vastuu vauvasta, väsymys, kahdenkeskisen ajan puute, you name it.

Erään kyselytutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista pariskunnista on harkinnut eroa jossain vaiheessa lasten ollessa pieniä, erityisesti vauvavuoden jälkeen. Pienten lasten vanhemmat päätyvätkin aiempaa useammin avioeroon.

Jos saisimme lapsen, olen vakuuttunut siitä, että tekisimme Miehen kanssa kaikkemme sen eteen, että voisimme elää yhdessä perheenä. Niin kuin olemme tehneet jo tähänkin asti, kun olemme ylipäänsä lähteneet yrittämään lasta ja suunnittelemaan myöa yhteistä omaa kotia kaikesta huolimatta. 

Kuten sanottua, en kuvittele, että lapsen saatuamme ratsastaisimme yhdessä kauniiseen auringonlaskuun, keijukaisia ja yksisarvisia ympärillämme hyppelehtien.

Kaikki voi kaatua lapseen, tavalla tai toisella. Siihen, ettemme saa häntä, tai siihen, että saamme.

Toivon, että voimme elää yhdessä onnellista elämää. Todella toivon niin.
Mutta en voi sitä tietää, niin kuin ei voi toisaalta kukaan muukaan.

Varmaa on vain epävarmuus. Ja toive paremmasta ajasta, minkä avulla yrittää jaksaa eteenpäin.

Ihmiskoe

Päätän suorittaa ihmiskokeen.

Hetki tuntuu sopivalta, koska mitään hoitoja ei ole tällä hetkellä meneillään eikä tulossa lähitulevaisuudessa. Olen kerrankin vapaa kuukautiskierron aikatauluista.

Syön Letrozoleja normaalisti kiertopäivät 3–7, mutta ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan en pistä irrotuspiikkiä. Haluan testata, mitä tapahtuu ilman sitä.

Tiedän, että ilmankin on mahdollista sattua toivottuja asioita. Tammikuussa ovulaatio tuli itsestään, ennen kuin edes ehdin suunnitella pistäväni irrotuspiikkiä (ja pistin sen silti varalta tehostamaan ovulaatiota).

Tällä kertaa oikein mitään ei vaikuta tapahtuvan. Tunnen munarakkulan kasvun tuttuna vaimeana kipuna, kuin sisälläni olisi minikokoinen hiljalleen paisuva ilmapallo.

Mutta kierron oletettu puoliväli tulee ja menee.

Ovulaatio-oireita ei näy, ei kuulu. Yleensä niitä ei voi olla huomaamatta, viimeistään siinä vaiheessa kun ovulaatiokivut alkavat todella raastaa sisältä. Jomotukset, jotka yleensä päättyvät ovulaatioon ja munarakkulan irtoamiseen, hiipuvat voimistumatta täyteen mittaansa. Myös ovulaatiolimojen bongaaminen on ollut yleensä selkeää.

Päädyn ajattelemaan, että ehkä ovulaatiota ei tapahtunut ollenkaan. Toinen vaihtoehto tietysti on, että se tapahtui, mutta jostain syystä en tällä kertaa huomannut selviä merkkejä, jotka tosin olen koko yrittämisajan aina tunnistanut, yrittämiskokemuksen kartuttua hyvinkin helposti.

Odotan kuukautisia saapuvaksi muutaman päivän päästä. Käy mielessä, miksei tyypillistä menkkoja eteilevää tuntemusta (ts. menkkaolo) tule. En kuitenkaan tosissani mieti raskauden mahdollisuutta, minkäänlaisia oireita siitä ei ole.

Ja olisihan se nyt aivan liian kornia, tulla nyt raskaaksi juuri kun ensikäyntiaika julkiselle on saatu.
Se ei kuulosta lainkaan minulta, ei tippaakaan meiltä.

Kiertopäivänä 28, myöhään illalla ennen nukkumaanmenoa huomaan ilmiselvää ovulaatiolimaa vessapaperissa. Sitä näkyy lisää myös seuraavana aamuna.

Sellaista sitten tällä kertaa. Kierto on siis venynyt näin pitkäksi.

Mutta mikä sisältäni on nyt irtoamassa, vai onko mikään?

Ovulaatiokipuja ei juurikaan ole, kun yleensä ne ovat näihin oireisiin tultaessa olleet jo huomattavat.

Ei kai alkukierrosta kasvanut munarakkula ole enää oikeankokoinen, vai onko?
Kaikesta päätellen ei, sillä muutenhan kipu olisi sietämätön.

Jos Letrozolien vaikutuksesta munarakkula on yleensä oikeankokoinen (yli 20mm) noin kiertopäivänä 13, ja munarakkulat kasvavat noin 1,5-2 mm päivässä, minkäkokoinen se muka nyt olisi?

Olen melko varma, että tuntisin, jos sisälläni liikkuisi 10 sentin mittainen munarakkula.

Onko irtoamaisillaan toinen rakkula, joka ei alkukierrosta ollut vielä kasvanut?

Lyhyt googlettelu kertoo aikalailla kaiken olevan mahdollista. Joko kiertoni viivästyy kahdella viikolla, tai sitten kuukautiset alkavat ajallaan, tai muutaman päivän myöhässä. Tai ehkä LH-hormonin pitoisuus on PCOS:n takia kohonnut tarpeeksi siihen, että kehoni luulee ovuloivansa, vaikkei ovulaatiota todellisuudessa tapahdu.

Oli miten oli, eipä sillä sinänsä ole väliä, kun tässä on tarkoitus vain odotella julkiselle pääsyä.

Ajatus kierrosta, joka kerrankin venyy useammalla päivällä, kenties jopa viikoilla, mutta ei edelleenkään raskauden takia, kuulostaa melko ironiselta.

Se kuulostaa minulta. Kuulostaa meiltä.

Leikkipuistossa

Olen kävelyllä ystäväni ja hänen alakouluikäisen lapsensa kanssa. Ystävän lapsi haluaa poiketa tuttuun leikkipuistoon, jossa ei ole pitkään aikaan käynyt. Hän oli juuri siinä murroksessa, jossa leikkipuistot ovat vaivihkaa jo loitonneet kauemmas arjesta.

Hän kiipeilee innoissaan korkeuksiin ja kummastelee, miten paljon suuremmilta askelmien väliset etäisyydet ja temppuratojen korkeudet olivat nuorempana tuntuneet. Muistot elävät ja vaihtuvat hänen kasvoillaan. Hän vaipuu hetkeksi ajatuksiinsa, ymmärtää tulleensa kauas niistä vuosista.

Hän osoittelee erilaisia leikkipuiston laitteita hämmennystä äänessään. Värikäs juna, johon ei enää mahdukaan kyytiin. Vaatimaton hiekkalaatikko, joka tuntui silloin joskus valtavan suurelta.

Hän toteaa näitä asioita jopa hieman ylpeänä, mutta hänen äitinsä silmissä häilyy haikeus.
Pikkulapsiajat ovat jääneet taakse. 

Puistossa on paljon porukkaa. Puolipilvinen, leuto sää on houkutellut perheitä myöhäisiltapäivän ulkoiluun. Aurinko pilkahtelee välillä pilvien välistä. Niinä hetkinä kun ei tuule, on keväisen lämmintä.

Jokaisella aikuisella täällä on lapsi katseensa kiinteänä kohteena, keskiössä.

Se ilmeinen syy, kenen takia täällä ollaan.

Suuntaan huomioni hetkeksi seuralaisistani muuanne, ja kävelen vähän kauemmas.
Samalla astun joka askeleella kehostani hieman etäämmäs, tarkastelemaan itseäni ulkopuolelta.

Tulee heti omituinen tunne, kuin vain leijuisin paikallani ilman ääriviivoja.

Jos kävisin tuota kiipeilyseinää päin, menisin varmasti siitä huomaamata läpi.

Palaan nopeasti takaisin omaan porukkaani. Katsomaan köysissä kieppuvaa lasta, hymyilemään hänelle, ihastelemaan hänen taitojaan.

Sitä täällä kai kuuluu tehdä.

Ystävän lapsi on puiston vanhimmasta päästä. Suurin osa muista lapsista on häntä vähintään pari kolme vuotta nuorempia, enemmänkin. Hän näyttää nauttivan tästä roolistaan, siitä, että osaa kiivetä paremmin kuin kukaan muu.

Kaksi pientä tummatukkaista poikaa juoksee innosta kiljuen isäänsä karkuun. Isä liikkuu kevyesti ja ketterästi jahdatessaan heitä pitkin puistoa, kiinni saatuaan vetää molemmat tiukkaan rutistukseen syliinsä. Aidan vieressä toinen isä heittäytyy teatraalisesti maahan sormista muodostuneen pyssyn luodin osuessa häntä rintaan. 

Yritän kovasti olla ajattelematta mitään heitä katsoessani.

Joka puolelta kuuluu naurua, höpötystä, kirkumista. Itkua, huutoa, ininää. Hihkumista, vaikerrusta, kitinää ja karjumista. Jokeltelua.

Vauvoja vaunuissa, maassa ja sylissä. Hervottomasti kikattava kaksikko hämähäkkikeinussa. Iso pieni automies oma rekka kädessään. Punaposkia liukumäessä. Hippaleikki, johon isommatkin lapset innostuvat. Polttopalloa mummon kanssa.

Yksi äiti kiertää taaperoikäisen lapsensa perässä puiston laitteita. Autoon, jossa pyöritetään rattia. Junaan, jossa viihdytään vain hetki. Kun äiti ehtii istahtaa, lapsi on jo menossa seuraavaan paikkaan. Äiti näyttää väsyneeltä, siltä ettei hän juuri nyt jaksaisi olla siinä.

Kaksi leikki-ikäistä tyttöä kävelee käsi kädessä puiston poikki. Pienemmät tytön kasvot ovat itkettyneet ja pipo vinossa. Hän selostaa toiselle, kuinka häneen oli sattunut aiemmin pudotessaan. "Mennäänkö tähän seuraavaksi?" kysyy kaveri ratkaisukeskeisesti. Itku unohtuu heidän astuessaan yhdessä helpon näköiselle tasapainoreitille.

Tummatukkaiset pojat ilmestyvät viereeni. "Isi sanoi, että meidän pitää odottaa tässä", isompi muistuttaa pienempää tärkeänä. Kohta isä ilmestyy jostain takaisin, ja jahtausleikki saa jatkua.

Kävelemään opetteleva tyttö testaa äitinsä kanssa matalaa keinua. Hänen pieni, hento kehonsa yhtä muhkeaa toppahaalaria kauttaaltaan. Hän seisoo keinun takana ja pitää rukkaskäsillään kiinni istuimesta, nojaen siihen keskittyneesti aurinkolasit silmillään. Kokeilee, miltä tuntuu, kun saa sen liikkumaan omalla painollaan.

Minä olen ulkokehällä, kaikki muut ovat sisällä.

Leikin olevani aikuinen, eläväni mukamas tätä elämää, joka minulle on jostain syystä annettu, mutta jota en jostain syystä voi itse kenellekään antaa.

Muut ovat lihaa ja verta. Minä olen pahvia.

Kevät tulee

Viikonloppuinen iltapäivä. Makaan sängyllä ja luen kirjaa. Aurinko paistaa.

Kevät tekee tuloaan.

Tiedän sen siitä, että kun suljen silmäni, näen kirkasta pimeyttä. Hämärää, joka ei kuitenkaan ole synkkää tai mustaa, koska valo ympäröi sen reunoistaan, saa sen rajat tihkumaan liitoksistaan, hohtamaan selkeinä suljettujen silmienkin läpi.

Silmistä tulee siivilät, jotka kiinni ollessaan pystyvät suodattamaan auringonsäteitä, mutta eivät pysty poistamaan kaikkea niistä tulevaa energiaa. 

Eivät pysty sulkemaan sitä kokonaan pois, samalla tavoin kuin pystyvät talvella, jolloin pimeys on läsnä joka hetki ja tiivistyy tietoiseksi ja eläväksi olennoksi joka kerta, kun sulkee silmänsä.

Vedämme viimeisten jouluvalojen töpselin pois seinästä. Itse valot saavat vielä jäädä takapihan pensaaseen, lumivaipan ympäröimäksi.

Kevät tulee.

Se tulee, niin kuin se aina tulee.

Suurin harppauksin, vähän yllättäen, vaikkei kuitenkaan.

Ilman että kukaan pohtii etukäteen, missähän se on, koska se tulee, koska kaikki tietävät.
Kysymättä saapuessaan itse, oliko ikävä, koska se tietää, että oli.

Helpottavana.
Aseistariisuvan raakana, rujona, paljaana, kutsuvana.

Kaivattuna, odotettuna.

Se on samanlainen kuin mikä tahansa muu kevät.
Mutta toisaalta siinä on häivähdys muuta, uudenlaista.

Yritän olla ajattelematta, onko tämä viimeinen tällainen kevät.
Tällainen tavallinen, sellainen jonka osaan ulkoa. Onko jo ensi keväänä jotain muuta.

En halua ajatella sellaista, ne ovat vaarallisia ajatuksia.

Yksi vaikein tehtävä tahattomassa lapsettomuudessa on jatkuvasti yrittää olla ajattelematta.
Koettaa löytää edes jokseenkin terveenlainen suhdanne ajatteleminen ja ei-ajattelemisen välillä. Yrittäen, erehtyen ja etsien uudestaan. Tietämättä, tunnistaisiko sitä, vaikka löytäisi.

Tahattomasti lapsettomat osaavat erinomaisesti hiljaa olemisen taidon.
He ovat tottuneet häivyttämään itsensä, peittämään kipunsa muilta.

He vaikenevat helposti, jäävät huomaamatta.
Jättävät todelliset kuulumiset mainisematta, sisimpänsä avaamatta.

Mutta omissa ajatuksissaan he ovat kaikkea muuta kuin hiljaa.
Haasteena olisikin osata olla välillä hiljaa myös omassa mielesssään.

Minä yritän keskittyä valoon.

Siihen, miten se tulvii ikkunoista sisään ja näyttää siltä, että ikkunanpielet vain hädin tuskin vastustavat sen voimaa, pystyvät vaivoin olemaan antamatta sille periksi. 

Siihen, miten kirkkaanvihreiksi se värjää avokadon lehdet.

Siihen, miten kevyesti sen säteet hyväilevät lämmöllään poskia.

Tiivistettynä Toni Wirtasen kirjoittamin viisain sanoin:

"Valot pimeyksien reunoilla
ovat harvassa, mutta olemassa."

Vertaistukea

Unessa olemme Miehen kanssa jonkinlaisessa IVF-hoitojen vertaistukiryhmässä. On heti ilmiselvää, että olemme siellä, koska meidän on pakko. Emme pääse hoitoihin, ellemme käy ryhmässä edes yhden kerran, yhdessä.

Istumme loistoputkivalojen alla rakennuksessa, joka muistuttaa erehdyttävästi koulua, ja jonka käytävä vaikuttaa tavanomaisen harmaalta koulun käytävältä. Molemmin puolin seiniä kulkevat pitkät, pelkistetyt penkkirivistöt, joilla istuu enimmäkseen naisia. Heitä on kolmisenkymmentä, enemmänkin.

Oikeastaan kun tarkemmin katson, en näe paikalla muita miehiä, kuin omani.

Istumme Miehen kanssa vierekkäin. Hänen toinen kätensä on sylissäni, sormet sormieni lomassa. Hyvä, ehkä edes näytämme normaalilta, sellaiselta ihan vain tavalliselta, hedelmöityshoitoja läpikäyvältä pariskunnalta.

Kaikilla on ulkovaatteet päällä, myös meillä.

Meidät toivotetaan tervetulleeksi ryhmään. Iäkkäämpi rouva kauhtuneessa lääkärintakissa alkaa puhua jotain yleistä IVF-hoidoista hiljaisella äänellä, jota hädin tuskin kuuluu käytävän kaikuvuudesta huolimatta. Hän on vertaisryhmän vetäjä.

Mies istuu rauhallisena vieressäni. Aistin silti, että hän on kiusaantunut. Hän on ollut niin pitkään irrallaan koko tästä prosessista, että yhtäkkinen tahattomalla lapsettomuudella ympäröidyksi tuleminen tuntuu varmasti hankalalta. Asia läsähtää kerralla vasten kasvoja. Sitä ei voi enää ohittaa.

Me olemme täällä. Ei ole vaihtoehtoja, meidän on pakko olla.

Hän olisi varmasti mielellään missä tahansa muualla, mutta hänen on nyt oltava täällä, minun kanssani.

Jossain vaiheessa koittaa hetki, jolloin jokaisen ryhmäläisen tulisi kertoa omasta tilanteestaan ja taustastaan jotakin. Minkä takia on hakeutumassa IVF-hoitoihin, minkälaisin tunnelmin niihin suhtautuu, onko jotakin, mikä erityisesti mietityttää?

Kierros aloitetaan käytävän alkupäästä, ja me olemme keskivaiheilla. Naiset puhuvat yksi kerrallaan. Osa esittäytyy istuen, osa nousee seisomaan. Monet heistä sanovat, ettei syytä raskautumisongelmiin ole heidän kohdallaan löytynyt, siksi IVF-hoidot ovat heidän toivonsa. He kaikki ovat parisuhteissa, mutta jostain syystä heidän miehensä eivät ole täällä.

Meitä vastapäätä istuu neljä reilusti yli neljäkymppistä naista. He ovat nojautuneet tiiviisti toisiinsa kiinni ja pitävät tosiaan kädestä, niin kuin eivät koskaan haluaisi irrottaa, nyt kun ovat toisensa löytäneet.

He ovat itsellisiksi äideiksi haluavia, jotka ovat ilmeisesti bondanneet välittömästi toistensa kanssa samanlaisen lähtötilanteen takia. Heistä vanhin, lähemmäs viisikymppinen nainen kertoo läpikäyneensä kymmenen vuotta sitten sterilisaation, mutta nyt katuu sitä ja haluaa perua sen saadakseen IVF-hoidoilla lapsen.

Voiko niin edes tehdä? minä mietin. Kai sitten voi?

”Mä tajusin, että mun koko elämän tarkoitus on saada lapsi!” nainen paasaa käheällä äänellä.

Hän näyttää huonovointiselta. Katse on lasittunut, kiinnittynyt johonkin näkymättömään pisteeseen. Hänellä on päässään löysä vaaleanpunainen pipo, joka valuu silmille. Hänen uudet ystävänsä nyökyttelevät ymmärtäväisesti.

Tunnen puistatusten väristävän Miestä. Häntä karmii, suorastaan inhottaa.
Mihin ihmeeseen hän on lupautunut mukaan?

Oma vuoroni on tulossa seuraavana. Rouva lääkärintakissa kuuluttaa, että otamme vielä yhden puheenvuoron, ja sen jälkeen pidetään tauko. Tämän kuultuaan penkeillä istuva ihmisjoukko alkaa liikehtiä levottomasti, niin kuin usein on tapana, kun keskeytys häämöttää joka tapauksessa pian edessä, ja siirtymä toisaalle on tulossa.

Alan kertoa meidän tilanteestamme. Kerron ovulaation induktioista, inseminaatioista, lääkityksistä, sperma-analyysista. Mies kuuntelee vaitonaisena, ei sano mitään.

Mielessäni käy, että mahtaa olla omituista kuulla kaikki toimenpiteet tiivistettynä. Miten paljon on oikeastaan tutkittu, mitä kaikkea tässä onkaan jo tehty, vaikka hän on osallistunut siihen kaikkeen vain välillisesti. En tiedä, mitä hän siitä ajattelee.

Häly ympärillä yltyy. Ihmiset nousevat ylös, vetävät takkien vetoketjuja kiinni, laittavat hanskoja käteen, huivia kaulaan. Tiedän, että minun hetkeni on nyt, uudestaan sitä ei enää tule.

Minä haluan kertoa tämän kaiken. Minun tarvitsee kertoa se.

Ponkaisen seisomaan. Korotan ääntäni, ja kailotan kaiken yli: "MULLA ON TODETTU PCOS!!"

Kuulutan myös samaan syssyyn, että meillä on toukokuussa aika ensikäynnille, ja toivottavasti sen jälkeen pääsemme suunnittelemaan ensimmäistä IVF-hoitoa.

”KUINKA MONELLA MUULLA TÄÄLLÄ ON PCOS? NOSTAKAA KÄSI YLÖS, JOS ON!” kiljun epätoivoisena ihmisjoukon liikehtiessä ja hajaantuessa. Huomaan, että useita käsiä nousee pystyyn, ainakin viisi, ehkä lähemmäs kymmenen.

Se tuntuu hyvältä. Huolimatta siitä, ettei kukaan halua kuunnella minua enempää.

Tauolla menemme Miehen kanssa isoon ostoskeskukseen, josta löytyy pelihalli. Siellä on monia vanhanajan pelikonsoleita, joilla voi pelata lapsuuden suosikkejaan. Mies kiertää eri huoneita läpi, kunnes löytää jotain mieleistä: Taistelupelin, jota hän pienenä poikana pelasi naapurissa.

Jotain hyvää hänellekin tässä päivässä, ajattelen.

Tauon jälkeen emme palaa takaisin käytävään, vaan löydämme itsemme aikansa eläneestä omakotitalosta, jonne on kyhätty kasaan jonkinlaiset toimitilat. Lähinnä tulee mieleen kotona pidettävä eläinlääkärivastaanotto tai pieneläinhoitola.

Talossa kaikki on parhaat päivänsä jo nähnyttä, vaatimatonta ja kotikutoista.

Käy ilmi, että minulle suoritetaan täällä lääkärintarkistus, jonka tekee vertaisryhmämme vetäjä, joka on ilmeisesti myös lääkäri. Tutkimushuoneessa on muun muassa rustiikkinen piironki ja siihen kuuluva kahvipöytä tuoleineen, joista yhdelle Mies istuutuu. Ikkunoissa roikkuvat värikkäät kukkaverhot suoraan 50-luvulta.

Ryhmänvetäjä lähtee käymään jossakin ja jättää jäljessään talon aulaan johtavan oven selkosen selälleen. Seison alavartalo paljaana tutkimushuoneen keskellä, kun huomaan yhtäkkiä katsovani aulaan pelmahtanutta esimieheni esimiestä suoraan silmiin.

Ryntään ovelle ja vetäisen sen kuuluvasti kiinni.

Loistavaa, nyt hän tietää, että lähitulevaisuuteni ammatillisiin suunnitelmiin ja toiveisiin kuuluu lähinnä äitiyslomalle jääminen.

Tajuan, että ylemmän esimieheni vaatetus oli poikkeuksellisen rento.
Ihan kuin hän olisi ollut tulossa omaan kotiinsa.

Kotiinsa?

Katsomme Miehen kanssa toisiamme. Mies ehdottaa, pitäisikö meidän vaihtaa vertaistukiryhmää, vaikka se saattaisikin tarkoittaa hoitojen siirtymistä.

”Ei”, totean asettuessani määrätietoisesti tutkimuspöydälle.

”Minä haluan sen lapsen.”

Toukokuussa

Soitan julkisen puolen lapsettomuusklinikalle kysyäkseni lähetteen tilannetta.
Puheluun ei vastata, mutta hoitaja soittaa jo pian takaisin.

"Lapsettomuusklinikalta hoitaja täällä hei, kuinka voin auttaa?"

"Neiti Kuu tässä hei. Saimme lähetteen yksityiseltä puolelta teille pari viikkoa sitten, ja nyt vainoharhaisena ihmisenä kyselisin kaiken varalta lähetteen tilannetta, onhan varmasti tullut perille teille."

Tämä on sinänsä ihan totta. Minun on pakko soittaa, jotta tiedän, ettei lähete ole hävinnyt jonnekin, jättänyt mystisesti saapumatta perille, kadonnut jäljettömiin, samaan aikaan kun minä hölmönä vain odottelisin lääkäriaikaa saapuvaksi.

Yksityisellä puolella näihin erikoisen rehellisiin lausahduksiini vastattiin vähintään naurahtamalla, yleensä jopa vitsailemalla takaisin. Sanomalla jotakin, joka osoitti, että he huomioivat kyseisen sanavalinnan ja ymmärsivät, että se oli valittu tarkoituksella, kuvaamaan omia tuntemuksia.

Tämän kunnallisen hoitajan ääni kuulostaa kliiniseltä, ehkä hieman kalsealta, ja vähintäänkin kiireiseltä. Ei hänellä ole aikaa höpötellä turhia. Siksi alkutervehdys ja kysymyskin ovat kompaktisti samassa ensimmäisessä lauseessa.

"Joo. No sanotko henkilötunnuksen."

Käy nopeasti ilmi, että tämä on juuri niitä kiusallisia puhelinkeskusteluja, joissa molemmat osapuolet puhuvat aina samaan aikaan, keskeyttäen toisensa jokaisessa puheenvuorossa. Sen jälkeen molemmat keskustelijat hiljenevät odottaen, että toinen puhuu. Kun kumpikaan ei sano hetkeen mitään, molemmat puhuvat taas toistensa päälle. Mikä siinä onkin, että joidenkin kanssa käy näin, ja joidenkin kanssa puhe soljuu luontevasti vuorotellen?

Lisäksi käy ilmi, että meille on lähtenyt viisi päivää sitten kirje, joka ei ole vain vielä saapunut.

Kirjeessä lukee, että meille on varattu toukokuulle ensikäyntiaika, joka on lähes tasan kolmen kuukauden päässä lähetteen saamisesta.

"Ai. No, se on sitten silloin."

"Joo, kyllä. Kiitos ja h.."

"Ja sinne ensikäynnillehän me tulemme yhdessä?"

"Kyllä. Noniin, hyvä ja k.."

"Tarvitseekohan ennen lääkäriaikaa käydä verikokeissa?"

"Tässä lukee, että verikokeissakin pitäisi käydä ennen sitä."

"Okei."

"Ja siemennestenäytteistäkin lukee, että tulisi olla."

"Ai? Yksityisellä puolella analysoitiin jo aika monta näytettä."

"Tässä ei näytä lukevan muuta, kuin että siemennestenäytteistä tietoa mukaan. Ota kaikki paperit, mitä yksityiseltä puolelta on."

"Selvä, kiitos."

"Kiitos, hei."

"Hei hei."

Puhelun lopettaessani mietin, että tätäköhän saa siis käyttämättä ylimääräistä rahaa, kohteliaisuutta, mutta ei lämpöä?

Toukokuussa tulen istumaan kunnallisen lapsettomuuspoliklinikan rakennuksessa, kunnallisen lapsettomuuteen erikoistuneen lääkärin edessä ja katsomaan, kun hän silmäilee papereita, joissa todetaan minussa olevan kaikenlaista vikaa. 

Ehkä olen jo ostanut malttamattomana pari ensimmäistä kesäkukkaa.
Ehkä mietin niitä silloin, kun puhumme IVF-hoidoista.

Se tulee olemaan yksi elämäni vaikeimmista hetkistä. En haluaisi viedä Miestä sinne.
En haluaisi, että hän joutuu istumaan vieressäni lapsettomuuslääkäriä vastapäätä.

Mutta toisaalta.

Siihen mennessä päivä on pidentynyt, ja valon määrä on lisääntynyt huimasti. Siihen mennessä nämä suuret lumikinokset ovat sulaneet takapihaltamme.

Onkohan silloin lunta enää ollenkaan?

Ehkä pimeys väistyy

Viime aikoina mielessä on käynyt, miltähän mahtaisi tuntua silloin, jos asiat alkaisivatkin joskus sujua?

Eikö urheilussakin käytetä psykologisena kilpailuihin valmistautumiskeinona sitä, että se voitto, kultamitali, täydellinen onnistuminen kuvitellaan silmien eteen, eletään etukäteen läpi?

Yritetään.

Jos kaikki päättyisikin lopulta parhain päin.

Jos tulisin IVF-hoitojen avulla raskaaksi. Raskaus kestäisi loppuun asti, ja päättyisi terveen lapsen syntymään. Pääsisimme lapsemme kanssa kotiin, jossa yhteinen elämä perheenä painuisi pikkuhiljaa uudistuneisiin, ajoittain hyvin väsyttäviin, mutta yhtä kaikki rakkaudentäyteisiin uomiinsa.

Ainut ongelma tässä on, että hädin tuskin osaan edes kuvitella sitä enää.

Sen kaiken ajatteleminen tuntuu käsittämättömältä. Onnistuminen, se kauan kaivattu onnellinen loppu, on alkanut kuin varomatta lipsahtaa yhä useammin mieleni laidalta unohduksiin, samalla tavalla, kuin mielikuva itse lapsesta. Kun on jatkuvasti lähinnä sydäntäpuristavan huolissaan, on hankalaa muistaa haaveilla juuri muusta, kuin siitä että huoli päättyisi. Mitä se ikinä tarkoittikaan.

Olen seilannut viime vuodet tummaakin tummemmissa vesissä. Niin monta meripeninkulmaa, että on itse asiassa todella vaikeaa uskoa siihen, että pimeyden tilalla voisi olla joskus jotakin muuta.

Kun yritän visioida sitä jotakin muuta edessäni, välittömästi tuntuu kuin kuvittelemani elämä vaihtuisi jonkun toisen elämään. Koska eihän minun elämäni sellaista voisi olla, kuvittelemisen arvoista.

Vasta viime päivinä olen ymmärtänyt, että oikeastaan ainoa selkeä valonpilkahdus elämässäni viimeisen reilun neljän vuoden aikana on ollut Miehen suostuminen lapseen toukokuussa 2020. 

Se on oikeastaan aika vähän valoa, jopa suomalaiseen säähän, vuodenaikoihin ja hämäryyteen tottuneelle.

Mutta silloin todella tuntui, että koko maailman paino putosi harteiltani.
Tunsin, kuinka maapohja jalkojeni alla asettui uuteen järjestykseen, muovautui eri olomuotoon. Sellaiseen, jossa on mahdottomien sijaan mahdollisia asioita.

Onneksi en tiennyt, mitä oli vielä edessä.

Myös varsinainen yrittämisen aloittaminen oli suuri helpotus, mutta Miehen takia siihen sekoittui niin paljon ristiriitaisia tunteita, ettei silloinkaan varsinaisesti tyynten vesien päällä soudeltu. Oikeastaan päinvastoin. Sen lisäksi, että olin samaan aikaan suunnattoman kiitollinen, olin myös kauhuissani.

Ensimmäiset kuukaudet mietin tosissani, mitä ihmettä olemme oikein menneet tekemään.
Lisäksi olin äärimmäisen ahdistunut, sillä aavistin jo varhain, ettei kaikki taida olla aivan kunnossa.

Mutta jos käännetään tämä asia ylösalaisin, onko samanlainen intuitio mahdollista tulla myös hyvässä mielessä, voiko pahan aavistuksen sijaan saada positiivisen etiäisen? 

Voiko sellaisen käännekohdan tunnistaa jo käsillä olevassa hetkessä? Voiko sen vain yhtäkkiä tietää, että nyt se tapahtuu, tänään asiat muuttuvat hyvään suuntaan, tästä eteenpäin jokin tulee olemaan toisin, paremmin?

Vai onko tällaisten kokemusten jälkeen ainoa vaihtoehto pelätä sydän kurkussa jatkuvasti pahinta, kunnes ehkä jossain vaiheessa huomaa, ettei sitä tullutkaan?

Pakko se on vain uskoa, että vielä joskus koittaa se päivä, kun pimeys väistyy.

Kai tämä ainainen vellominen joskus loppuu. Jos ei, älkää kertoko sitä minulle vielä.

Maailma ei ole ennallaan

Liukastellessani töihin mietin, miten hyvin nämä petolliset jäiset kelit kuvaavat tahatonta lapsettomuutta.

Vaikka etenee askel kerrallaan, äärimmäisen varoen ja hitaasti, horjuu silti holtittomasti. Vaikka kuinka yrittää pysyä pystyssä, meinaa kaatua väkisin. Jatkuvasti saa tehdä töitä sen eteen, että tekee jotain muuta kuin makaa maassa uskaltamatta enää nousta ylös.

Illalla kun asettelen itseni rituaalinomaisesti nukkumaan peittojeni ja tyynyjeni kanssa (olen aina ollut huono nukahtaja), ajaudun taas vaihteeksi miettimään tätä kaikkea.

Tulevia päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia, niiden kaikkien epävarmuutta, hataruutta, usvaa.

Olen odottanut kuin kuuta nousevaa sitä hetkeä, kun (jos) pääsen tästä kaikesta irti.

Sitä hetkeä, kun tunnen, että lapsettomuuden puristava ote ympärilläni hellittää, ja elämääni vallinnut väliaikainen fatal system error saadaan fiksattua.

Sitä, kun pääsen kaikesta kuonasta eroon, saan unohtaa tämän painajaisen ja jatkaa elämääni sellaisena, niin kuin sitä tavallisesti eletään.

Nyt ymmärrän, ettei se ole mahdollista.
Ei ainakaan sillä tavalla, kuin aiemmin olin mielessäni kuvitellut.

Maailma ei ole ennallaan, juuri tällä hetkellä ei monellakaan tavalla.

Takaisin ei ole paluuta.

Tulen aina olemaan tahattomasti lapseton.

Vaikka saisin lapsen, vaikka tapahtuisi mitä, tämä ei lähde enää kokonaan pois.

Se on kasvanut minuun kiinni. Takertunut keuhkojen sisäpinnalle pieniksi haituviksi. Joka kerta, kun ilma kulkee siitä lävitse, hengitykseeni tarttuu mukaan pieni määrä lapsettomuutta.

Se on ja pysyy ihollani kuin tatuointi. Kuin sinnikas tahra, jota ei vain saa häviämään, ei näyttämään täysin siltä, miltä se näytti ennen.

On tapahtunut jotain sellaista, mitä ei voi peruuttaa.

Jotain, mikä tulee vaikuttamaan elämääni ja ajatuksiini aina.

Sitä, millä kaikilla tavoilla, en tietenkään vielä osaa sanoa.

On liian myöhäistä siihen, että raskaaksi tullessani tai lapsen syliin saadessani vain toteaisin lapsettomuudesta, että huh huh, olipas se paskaa, ja jatkaisin eteenpäin sen kummempia miettimättä.

Tiedän olevan ihmisiä, jotka määrittelevät edelleen itsensä tahattomasti lapsettomiksi, vaikka saivatkin lopulta lapsen, eivätkä välttämättä edes toivo toista. Ymmärrän heitä hyvin.

Toivottavasti joskus voin etääntyä tästä, niin että kaikki tuntuu kaukaisemmalta. Että viime vuosien tapahtumat loittonevat mielestä ja kapseloituvat kipeiksi muistoiksi, jotka ovat kuitenkin jo muistoja, eivät akuuttina sykkivä kokonaisvaltainen tulehdus.

Mutta sen tiedän, etten koskaan unohda.

Ja miten voisinkaan?

Tämä on osa minua.

Puolitoivottu lapsi

Törmään netissä uutisartikkeliin, jossa on haastateltu perhesuunnitteluun perehtynyttä psykoterapeuttia. Artikkelissa käsitellään erilaisia syitä siihen, miksi lapsen yrittäminen voi lykkääntyä epävarman, lapsitoiveita viivyttävän puolison takia. Terapeutin mukaan kyseessä ei ole pelkästään miehiä koskeva asia, vaan lapsen yrittämistä viivyttävät myös naiset.

Yhdeksi syyksi viivyttelylle arvellaan, että erityisesti osalle miehistä voi tulla yllätyksenä tieto siitä, ettei naisen raskaaksi tuleminen esimerkiksi neljäkymppisenä ole itsestäänselvää.

Osalla lapsitoiveistaan epävarmoista voi olla myös pelkojen värittämä, osittain vinoutunut kuva vanhemmuudesta ja sen vaatimuksista. Tämä voi perustua lähiympäristöltä kuultuihin kauhujuttuihin valvomisesta sekä muista suurista haasteista ja uhrauksista. Saatetaan hakea lopullista täydellistä varmuuden tunnetta asiasta, sitä välttämättä koskaan saavuttamatta. Miettiä, riittääkö oma halu ja toive lapsesta, vaikkei ole täysin varma ja valmis.

Artikkelissa mainitaan yhdeksi mahdolliseksi viivyttelyn syyksi sekin, ettei kumppani todella halua lasta. Yleisenä totuutena tästä asiasta todetaan, että "yhdenkään lapsen ei tulisi joutua syntymään perheeseen, johon hän ei ole tervetullut molempien vanhempien mielestä".

Kyseinen lause jää pyörimään mieleeni.

Sen mukaan tämä, mitä me teemme, on ilmeisen väärin.
Eettisesti, moraalisesti ja normiston koodin mukaisesti väärin.

Näin ei saisi tapahtua, tällä lailla ei saisi toimia.

Mutta onko se väärin?

Ja jos on, miten väärin se on? Millä tavoin, ja miten paljon? 

Onko se väärin siltä osin, ettei se ole aivan ihanteellista, vai onko se sillä tasolla peruuttamattomasti väärin, ettei taivaaseen ole pääsyä, jos näin kertakaikkisen vastuuttomasti on ihminen toimiva?

Ketä kohtaan se on väärin, lasta haluamatonta vanhempaa vai myös itse lasta kohtaan?

Jos lasta haluamaton vanhempi alkaisi henkisesti tai fyysisesti kohdella lasta väärin, pahimmillaan pahoinpidellä tätä (tai lapsensa toista vanhempaa lapsen nähden), tottakai se olisi lasta kohtaan väärin.

Tiedän oikein hyvin, minkä uhrauksen Mies on puolestani tähän mennessä tehnyt ja on jatkossa tekemässä. Se on valtava. Tiedän myös varmasti, että jos joskus saisimme lapsen, Mies ei koskaan, ei ikinä tarkoituksellisesti tekisi tai haluaisi mitään pahaa hänelle. Siitä ei ole epäilystäkään.

Tottakai olen samaa mieltä siitä, että olisi lasta kohtaan väärin, jos hänelle välittyisi lapsuutensa aikana jonkinlaista katkeruutta toisen vanhemman suunnalta. Selittämätöntä turhautumista ja kaunaa, josta lapsi ei ymmärtäisi, mihin se liittyy, hän vain tuntisi sen.  

Mutta kuka pystyy etukäteen määrittelemään ja päättämään, että niin tulee aina jokaisessa tämänkaltaisessa tilanteessa ehdottomasti tapahtumaan? Onko myös se väärin, jos vanhempi oppii rakastamaan lasta vasta tämän synnyttyä, eikä etukäteen?

Entä miten varsinaisesti määritellään, onko lapsi tervetullut molempien vanhempien mielestä vai ei?

Täytyykö molempien osapuolten haluta lasta etukäteen sydänverellään, laskea ovulaation optimaalista ajankohtaa, itkeä keskenmenoja silmät punaisina, hypistellä vauvanvaatteita kaupassa? 

Täytyykö molempien nimenomaan haaveilla vauvasta?

Kuinka monta lasta maailmaan on syntynyt, joiden kohdalla tämä ei ole täyttynyt? 

Miten he voivat henkisesti, minkälaisia tarinoita heillä olisi kerrottavanaan?
Uskon, että yhtä monta, kuin on syntyneitä lapsiakin.

Vai riittääkö, että vain toinen vanhemmista haluaa lasta luokseen joka solullaan, mutta kumpikin vanhemmista hyväksyy asian ja oikeasti sitoutuu siihen?

Koska näin Mies on tehnyt. Sillä jos ei olisi, hän ei olisi enää kaiken tämän jälkeen vierelläni.

Ajatus siitä, ettei lapsemme tulisi edes syntyä luoksemme, koska jo se on häntä kohtaan lähtökohtaisesti niin kertakaikkisen väärin, on puistattava, kauhistuttava.

Tottakai hänen kuuluu syntyä meille.

Kenellä on loppujen lopuksi oikeus määritellä, mikä on väärin ja mikä ei?

Nimeni on Kuu

Pari viikkoa sitten törmäsin ensimmäistä kertaa 80-luvun espanjankieliseen kappaleeseen Hijo de la luna, suomennettuna Kuun poika.

Laulu kertoo kuusta, joka oli jo pitkään halunnut tulla äidiksi. Se ei kuitenkaan ollut löytänyt rakkautta, jonka avulla siitä olisi voinut tulla ihminen, joten sen lapsitoiveet olivat jääneet haaveeksi. 

Kuut kun eivät saa lapsia.

Kuuta lähestyi huolineen nainen, joka halusi kovasti päästä naimisiin samanheimoisen miehen kanssa.
Nainen pyysi itkien kuulta apua tähän. 

Kuu lupasi toteuttaa naisen toiveen, mutta hinnaksi tästä se halusi itselleen pariskunnalle syntyvän esikoispojan. Koska nainen oli epätoivoinen, hän suostui tähän. Kuu puolestaan ajatteli, että mikäli nainen suostuu tällaiseen järjestelyyn, hän ikään kuin ansaitseekin menettää lapsensa, koska ei kykene rakastamaan ketään muuta, kuin miestään.

Kertosäe menee espanjasta englanniksi käännettynä:

"Moon, you want to be mother
And you can’t find love
That makes you woman

Tell me, silver moon
What are you going to do
With a child of skin?

Son of the moon."

Kun kuulle luvattu lapsi, pariskunnan esikoinen syntyi, poika oli yhtä kalpea kuin kuu itse. Pojan isä ei voinut käsittää lapsensa vaaleutta ja päätteli vaimonsa pettäneen häntä. Mies tappoi vaimonsa ja tämän jälkeen hylkäsi pojan korkealle rinteelle.

Viimein kuun hetki oli tullut. Se sai kauan toivomansa lapsen. Käytännön ongelmat, joita lapsen hoivaamiseen olisi voinut kuvitella liittyvän, se ratkaisi omalla omintakeisella tavallaan.
Iltaisin kun lapsi itki, kuu muotoutui kehdon muotoon, keinuttaen lasta siinä.

Täytyy sanoa, etten voi olla samaistumatta jollain tasolla tämän laulun kuuhun. 

Sille on fyysisesti täysin mahdotonta saada lasta, ja lähes yhtä mahdotonta vaikuttaa lähtökohtaisesti olevan pelkästään pienestä ihmisolennosta huolen pitäminen. Kantaminen, syliin ottaminen, lohduttaminen. Eihän sillä ole minkäänlaista ihmismuotoa, joka voisi hoivata lasta. 

Ei vartaloa, ei käsiä, ei syliä.

Sillä ei myöskään ole ketään, kenen kanssa se voisi lapsen saada. Puhumattakaan siitä, ettei sillä ole ketään, kenen kanssa lapsi olisi yhteinen toive, haave. Äitiys on oma kaukainen unelma, jonka kanssa se on jäänyt yksin.

Elin vuosia tilanteessa, jossa toiveet omasta lapsesta olivat heränneet samaan aikaan, kun Mies jota rakastin ja rakastan edelleen, ei halunnut lasta ja oli tässä hyvin ehdoton.

Niinä vuosina tunsin itseni ajoittain täysin voimattomaksi. Käteni olivat sidotut. Silti en voinut luopua unelmasta, sen valo loisti sisälläni liian kirkkaana.

Kun lapsen yrittämiseen lopulta päästiin, ei ole kulunut päivääkään, etten olisi siitä huolimatta tuntenut itseäni yksinäiseksi. En usko, että on kulunut Miehelläkään. Vaikka elämme yhteistä elämää ja haluamme tehdä niin myös tulevaisuudessa, tämä on aina ollut ja on jatkossakin selkeästi minun asiani, minun haaveeni, minun projektini.

Minun pelkoni. On Miehelläkin omansa, mutta hän pelkää eri tavalla, eri asioita.

Olemme Miehen kanssa aivan erilaisia taivaankappaleita. Sijaitsemme samassa universumissa, näymme samalla taivaalla. Mutta tässä asiassa olemme aivan eri paikoissa, koostumme täysin erilaisista alkuaineista.

Nyt kun mukaan on tullut vielä fyysisiä diagnooseja, haasteita ja kysymysmerkkejä, yksinäisyyteni seuraksi on liittynyt uudenlainen, vaimeana kaikuna korvissa humiseva pelko.

Olenko itsekin kuin taivaalla hohtava kuu, jonka fyysinen olomuoto ei vain yksinkertaisesti taivu lapsen saamiseen?