keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Aika matelee

Ensimmäinen viikko ensikäyntiajan saamisen jälkeen tuntuu kevyeltä. Asiat etenevät.
Päivä pitenee, eihän toukokuu ole kaukana. Olo on helpottunut, toiveikas, odottava.

Sen jälkeen on vaikeampaa.

Aika matelee.

Ironista, että rakastamani valoisat päivät tuntuvat entistä pitemmiltä nyt, kun valoa riittää iltaan asti.
Minuutit tuntuvat tunneilta, tunnit päiviltä, päivät viikoilta, viikot kuukausilta.

Toukokuuhun on optimisimmankin arvioni mukaan noin seitsemäntoista vuotta aikaa.

Päivät kulkevat samaa rataa.

Kotoa töihin.

Töistä kotiin.

Töissä tilalleni voisi askarrella pahvista näköishahmon, jolle piirrettäisiin silmät ja suu. Jonka voisi asettaa istumaan tiimikokouksiin, lounastauoille, kahvipöytiin, neuvotteluihin ja Teams-palavereihin.

Olen läsnä, mutta ajatukset ovat muualla. En itsekään tiedä, minne ne ovat menneet.

Pyykkiä pestään, tiskikonetta tyhjennetään.
Pyykit kerätään, tiskikone täytetään ja laitetaan päälle.

Viherkasveja kastellaan.

Kauppaan, suihkuun, vessapaperi on loppu.

Ruokaa uuniin, pannulle, mikroon, kattilaan, lautaselle.

Lumet sulavat. Takapihan pensaassa näkyy yhä useammin lintu laulamassa.

Kaiken yllä lepää väsyneen pöhnän päälle asettunut kärsimätön jännite.

Valitan Miehelle tiskeistä, sotkuisuudesta, lainakilpailutuksista, monesta asiasta.
Mies huvittuu, turhautuu, ohittaa, tiuskaisee, vitsailee, vaikenee.

Nukun liian vähän, koska en saa mentyä tarpeeksi ajoissa nukkumaan.

En saa ajasta otetta. Se lipsuu käsistäni ennustamattomana kuin liukas ja hallitsematon epämääräinen massa, johon en halua koskea.

Odotan kovasti viikonloppuja, mutta kun ne saapuvat, en enää muista, minkä takia niitä odotin.
Tunnen itseni orvoksi. Aikaa on paljon, mutta yhtäkkiä en tiedäkään, mihin sen käyttäisin.

Silloin olen nukkunut paremmin ja virkeämpi, mutten tiedä, mitä sillä virkeydellä tekisin.
En muista enää, mitä silloin kuuluisi tehdä.

Aloitan vain tekemään jotakin. Vaihdan tekemistä useita kertoja, en ole tyytyväinen juuri mihinkään. Mikään ei tunnu hyvältä tai oikealta. Kuin minun kuuluisi olla jossain muualla, mutten tiedä onko sellaista paikkaa olemassakaan.

On vaikea olla.

Usein havahdun iltaisin siihen, että olen haahuillut päämäärättömästi ympäriinsä päätyen vain jumitttamaan sohvalle selaten uutisvirtaa ja katsoen toisella silmällä avoimesta televisiosta jotain yhdentekevää, jota en oikeastaan edes haluaisi katsoa, koska se ei kiinnosta.

Vaikka olisi kirjoja, joita lukea. Sarjoja, joita katsoa. Podcasteja, joita kuunnella. Ystäviä, joille soitella.

Elämä, joka pitäisi elää.

Miehen älypuutarhassa uudet salaatinversot nousevat muutamassa päivässä siementen laiton jälkeen kuin vittuillakseen, miten helppoa tämä lisääntyminen onkaan.

Vettä, valoa ja teelusikallinen ravinnetta. Siinä kaikki elämän edellytykset.

Jossain tilapäisessä mielenhäiriössä ostan jopa ensimmäistä kertaa kotiimme rairuohoa pääsiäiseksi, ja muutaman pääsiäiskoristeen. En ole varsinaisesti pääsiäisfani. Siedän sitä, en sen enempää.

Kyllä minullakin on oikeus juhlia pääsiäistä, jos haluan, vaikkei minulla ole lapsia
, ärhentelen itsekseni, vaikkei kukaan ole sitä kieltänyt tai edes kyseenalaistanut.

Oikeasti salaa haaveilen, että jonain päivänä lapseni pitelee kirkkaankeltaista tipua kädessään, leikkii rusettikaulaisilla pupuilla.

Mielikuva siitä syöksyy sisälleni kylään rytistynyt kukkapuska sylissään, hörppää nopeasti kahvit ja survoo pullan suuhunsa. Lähtee pois yhtä nopeasti, kuin tulikin.

Sen ei ole sopivaa jäädä tänne maleksimaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti