sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Maailma ei ole ennallaan

Liukastellessani töihin mietin, miten hyvin nämä petolliset jäiset kelit kuvaavat tahatonta lapsettomuutta.

Vaikka etenee askel kerrallaan, äärimmäisen varoen ja hitaasti, horjuu silti holtittomasti. Vaikka kuinka yrittää pysyä pystyssä, meinaa kaatua väkisin. Jatkuvasti saa tehdä töitä sen eteen, että tekee jotain muuta kuin makaa maassa uskaltamatta enää nousta ylös.

Illalla kun asettelen itseni rituaalinomaisesti nukkumaan peittojeni ja tyynyjeni kanssa (olen aina ollut huono nukahtaja), ajaudun taas vaihteeksi miettimään tätä kaikkea.

Tulevia päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia, niiden kaikkien epävarmuutta, hataruutta, usvaa.

Olen odottanut kuin kuuta nousevaa sitä hetkeä, kun (jos) pääsen tästä kaikesta irti.

Sitä hetkeä, kun tunnen, että lapsettomuuden puristava ote ympärilläni hellittää, ja elämääni vallinnut väliaikainen fatal system error saadaan fiksattua.

Sitä, kun pääsen kaikesta kuonasta eroon, saan unohtaa tämän painajaisen ja jatkaa elämääni sellaisena, niin kuin sitä tavallisesti eletään.

Nyt ymmärrän, ettei se ole mahdollista.
Ei ainakaan sillä tavalla, kuin aiemmin olin mielessäni kuvitellut.

Maailma ei ole ennallaan, juuri tällä hetkellä ei monellakaan tavalla.

Takaisin ei ole paluuta.

Tulen aina olemaan tahattomasti lapseton.

Vaikka saisin lapsen, vaikka tapahtuisi mitä, tämä ei lähde enää kokonaan pois.

Se on kasvanut minuun kiinni. Takertunut keuhkojen sisäpinnalle pieniksi haituviksi. Joka kerta, kun ilma kulkee siitä lävitse, hengitykseeni tarttuu mukaan pieni määrä lapsettomuutta.

Se on ja pysyy ihollani kuin tatuointi. Kuin sinnikas tahra, jota ei vain saa häviämään, ei näyttämään täysin siltä, miltä se näytti ennen.

On tapahtunut jotain sellaista, mitä ei voi peruuttaa.

Jotain, mikä tulee vaikuttamaan elämääni ja ajatuksiini aina.

Sitä, millä kaikilla tavoilla, en tietenkään vielä osaa sanoa.

On liian myöhäistä siihen, että raskaaksi tullessani tai lapsen syliin saadessani vain toteaisin lapsettomuudesta, että huh huh, olipas se paskaa, ja jatkaisin eteenpäin sen kummempia miettimättä.

Tiedän olevan ihmisiä, jotka määrittelevät edelleen itsensä tahattomasti lapsettomiksi, vaikka saivatkin lopulta lapsen, eivätkä välttämättä edes toivo toista. Ymmärrän heitä hyvin.

Toivottavasti joskus voin etääntyä tästä, niin että kaikki tuntuu kaukaisemmalta. Että viime vuosien tapahtumat loittonevat mielestä ja kapseloituvat kipeiksi muistoiksi, jotka ovat kuitenkin jo muistoja, eivät akuuttina sykkivä kokonaisvaltainen tulehdus.

Mutta sen tiedän, etten koskaan unohda.

Ja miten voisinkaan?

Tämä on osa minua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti